Arvostelussa Red Dead Revolver

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 21.kesäkuu 2004

Peliarvostelu

Pelin nimi Red Dead Revolver
Alusta Xbox
Arvostelukappale PAN Vision
Ikäraja 16
< >
Avaa pelin lisätiedot

Näinä päivinä ei TV:ssä eikä myös liiemmin elokuvateattereissakaan nähdä enään kunnon länkkärileffoja, jos niitä nyt nähdään ylipäätäänkään. Klassisimpien länkkäreiden tähdet John Wayne ja Clint Eastwood eivät enään niihin kykene toisen ollessa kuollut ja toisen ollessa jo eläkeiässä. Omat länkkärisuosikkini lukeutuvat varmastikin juuri Eastwoodin tuotantoon ja kyllähän sitä tuli aikanaan kovasti tykättyä Eastwoodin elokuvissaan esittämästä kovaksi keitetystä länkkäristä, jolla on lännen nopein liipaisinsormi.

Länkkäreitä ei juurikaan olla myöskään pelipuolella nähty. Toki on ollut muutamia yksittäisiä tapauksia, PC:llä LucasArtsin Outlaws-räiskintä ja nyt hiljattain myös konsoleilla ja PC:llä nähty Atarin Dead Man’s Hand. Mutta kumpainenkaan ei ole oikein onnistunut täysin tavoitteissaan, eikä kumpaakaan voi lähimainkaan kutsua täydelliseksi länkkäripeliksi. Itselleni on näiden lisäksi jäänyt mieleen 8-bittisen Nintendon aikakaudelta jopa sellainenkin Capcomin peli kuin Gun Smoke, joka omasta mielstäni oli kamalasta vaikeudestaan huolimatta erittäin hyvä.. Siihen aikaan siis.
Pääasiassa Grand Theft Auto pelisarjallaan huipulle noussut Rockstar Games on halunnut niin ikään koettaa omaa onneaan kyseisen genren parissa tuomalla pelaajien eteen hiljattain julkaistun länkkärin nimeltä Red Dead Revolver. Red Dead Revolver kertoo Red Harlow nimisen länkkärin synkän tarinan. Redin ollessa nuori tämän isä palasi eräänä päivänä kotiin perheensä luo kolme kuukautta kestäneeltä kullanhuuhtomisreissultaan rikkaana. Samantien kuitenkin tämän perheen kimppuun hyökättiin ja Redin molemmat vanhemmat tapettiin siinä sivussa Redin ollessa ainut eloon jäänyt. Nyt vanhempana, viisaampana ja kovaksi keitettynä palkkionmetsästäjänä Red vannoo etsivänsä vanhempiensa murhaajat…

Red janoaa kostoa ja käytännössä pelaajan tehtäväksi jääkin paukuttelella hengiltä vinot pinot pahislänkkäreitä ja jokaisen kentän lopuksi näiden pomot 27 pelitason ajan vain päästäkseen pelin lopussa käsiksi itse pääpaholaiseen, yksikätiseen mieheen joka murhasi Redin vanhemmat. Helpottaakseen tehtävää on Redillä saatavana useita erilaisia aseita pistooleista ja tuplarevolvereista kivääreihin, katkaistuun haulikkoon sekä räjähteisiin. Jos paukut loppuu voi pelaaja käyttää myös nyrkkejä ja jalkojaankin hyväkseen.

Koska Red on palkkionmetsästäjä on tällöin melko oletettavaakin, että jokaisen pahiksen tappamisesta saa hiukan taskurahaa. Saatava rahamäärä lasketaan siitä mihin ruumiinosiin pelaaja vihollista paukuttaa. Päästä saa 8 dollaria, kun taas käsistä 6, jaloista 4 ja rinnasta 2. Mitä rahalla pelissä sitten ylipäätänsä tekee? No, sillä voi ostaa itselleen kaupasta uusia aseita tai parannella vanhoja, jonka lisäksi myytävänä on useita pelin taustatarinaa enemmän raottavia päiväkirjan sivuja, sekä lukittuja pelihahmoja ja kenttiä jotka ostamalla ne saa avattua käyttöönsä moninpeliosiossa. Vaikka pelin nimi onkin Red Dead Revolver niin ei pelissä pelatakaan yksinomaan Redilla, vaikka niin olisi luullut ja toivonutkin.

Pelin tarinan kulkiessa eteenpäin joutuu pelaaja ohjastamaan myös yhteensä viittä sivuhahmoa, joita ovat brittiläinen herrasmiestappaja Jack Swift, Redin intiaaniserkku Shadow Wolf, paha kenraali Diego, kiväärin kanssa taitavaa naislänkkäri Annie ja jenkkisotilas Buffalo Soldier. Itse olisin paljon mieluummin pelannut koko pelin läpi Redillä, sillä sivuhahmoista etenkin Jackilla, Anniella ja Buffalo Soldierilla pelaaminen oli jokseenkin tylsää ja hengetöntä. Shadow Wolfilla pelaaminen oli hauskaa jonkin aikaa lähinnä siksi, että tämä sai käyttää ainostaan heiteltäviä puukkoja ja jousipyssyä kun taas Diegolla pelaaminen oli hauskaa siitä yksinkertaisesta syystä, että sai olla hetken aikaa myös pahis.

Yleisesti ottaen sivuhahmoilla pelaaminen haaroitti pääsankari Redin tarinaa ehkä hieman turhankin paljon, vaikkakin jokaisen hahmon tekemiset olivat kytköksissä tavalla tai toisella pelin päätarinaan. Itseäni ärsytti erityisesti eräs jakso, jossa piti Jack Swiftinä pelatessa tappaa laumoittain kääpiökokoisia sirkuspellejä, jotka päästelivät samankaltaista ininää kuin Halossa ne pienet avaruusoliot.

Pelin mekaniikan yksinkertaisuus alkaa paljastua pinnan alta alkuinnostuksen jälkeen. Peli eteneekin pääpiirteittäin seuraavaan tyyliin: pelaaja saapuu paikkaan X ja joutuu ampumaan lauman vihollisia. Seuraa lyhyt välianimaatio, pelaaja ampuu uuden lauman vihollisia. Seuraa lyhyt välianimaatio, pelaaja joutuu kamppailemaan kovemman ”loppuvastuksen” kanssa. Seuraa lyhyt välianimaatio, tarina jatkuu uudella kentällä ja sama ruljanssi alkaa alusta. Suurinpiirtein näin peli siis etenee hamaan loppuun asti, mitä nyt tavallisen tappamisen sekaan mahtuu muutama mielenkiintoinen episodi joita ovat esimerkiksi ammuskelu liikkuvan höyryveturin katolla, kapakkatappelu paikallisessa baarissa, sekä vihollisvankkurin jahtaaminen hevosella. Peliä ei arvattavasti jaksakaan yhdellä istumalla lävitse pelata, sillä sen verran paljon aivoon alkaa ottamaan muutaman kolmen kentän putkeen pelaamisen jälkeen. Mitään pelimaratonia ei Red Dead Revolverin seurassa kannatakaan aloittaa, vaikka toisaalta pelin ihan kelvollinen Westerntarina kiehtoisikin näin tekemään.

Vihollislaumojen armotonta räiskimistä voi yrittää helpottaa pelin Dead Eye -nimisellä ominaisuudella. Esimerkkinä Xbox-versiossa oikeaa tattia painamalla hidastuu aika ja tämän jälkeen pelaaja voi oikeaa tattia liikuttamalla kohdistaa useita tähtäimiä joko yhteen viholliseen tai moneen viholliseen yhtäaikaisesti. Tähtäimiä voi kohdistaa yhtä monta kuin on aseessa kuteja. Kun tähtäimet on kohdistettu täytyy vain painaa liipaisimesta jolloin kudit lentävät vihollisen tai vihollisten nahkaan.

Tavallisen ammuskelun ohella pelaaja joutuu aitoon Western-tyyliin silloin tällöin pakotetuksi mittelöön, josta nopein vetäjä luonnollisesti selviää hengissä. Vetäminen oli allekirjoittaneen mielestä toteutettu hieman hankalalla tavalla ja sen omaksuminen veikin oman aikansa ja tämän jälkeenkin sen onnistunut käyttäminen oli osittain tuurista kiinni. ”Vetämiskisassa” aika hidastuu siksi aikaa, kunnes pelaaja ja vihollinen ovat ampuneet. Ase vedetään ja laukaistaan siten, että ensin vedetään oikea tatti alaspäin ja samantien ylöspäin, jonka jälkeen ase osoittaa viholliseen. Tämän jälkeen oikeaa tattia vihollisen kehon päällä liikuteteltaessa ilmestyy vihollisen kehoon tähtäminen kuvia ja pelaajan tehtäväksi jää painaa oikeaa liipaisinta Xboxilla ja R1-nappulaa PS2:lla pelatessa lukitakseen näitä tähtäimiä viholliseen. Kun tähtäimet on lukittu Red ampuu. Jos tähtäin ei ole punainen kun se lukittuu, se ei haavoita eikä tapa vihollista.

Itselläni kävi monta kertaa niin, että en saanut tähtäintä joko punaiseksi tai sitten ne lukittuivat vääriin kohtiin vihollisen kehoa, jolloin tämä ei kuollut. Lisävaikeutta hommaan tuottaa sekin, että tähtäin liikkuu äärimmäisen tahmeasti, eikä ainakaan helpota asiaa vaikka niin voisi luullakin. Pahimpia vetämiskilpailut ovat silloin, kun pelaaja saa vastaansa kolme kaverusta yhtä aikaa. Yritä siinä sitten hoitaa homma kotiin klassiseen ”tapan kaikki kolme” Western tyyliin, kun tämä tuottaa vaikeuksia jo yhdenkin kanssa. Ärsyttävintä tässä on se, että vetämiskilpailut tapahtuvat yleensä juuri kunkin kentän lopussa ja koska pelaaja ei voi tallentaa kuin kentän päätyttyä, joutuu joitain kenttiä tahkoamaan ehkä hieman turhaan uudelleen, vain siksi ettei viimeisessä taistossa voittanutkaan.

Vaikka vetäminen tuottaakin pelissä vaikeuksia niin ei pelin muut peruskontrollit ole mitenkään vaikeat oppia. Peli noudattaakin periaatteessa aivan perus 3rd person toimintapelin mallia, eli vasemmalla tatilla liikutaan ja oikealla pyöritellään kameraa ja niin edelleen.

Tekoälyllisesti Red Dead Revolver ei aiheuta mitään ylistyssanoja. Tämän ovat ilmeisesti San Diegon pojat tienneet peliä koodatessaan, sillä pelissä tulee huomanneeksi varsin nopeasti, että laatu on korvattu määrällä ja vieläpä sitkeällä sellaisella. Pelin vastustajat muistuttavat tekoälyllisesti joltain Vice Cityn vastaavan välimuodolta, kun taas vihollisten sitkeys on Manhunt pelin luokkaa. Useimmiten viholliset yrittävät kyllä olla älykkäitä ja hakea suojaa ympäristöstään pelaajaa ammuskellessaan, mutta välillä ne taas jäävät esimerkiksi seisoskelemaan paikoilleen tai juoksentelevat vähän mihin sattuu tai eivät muuten vain osaa hyökätä vieressä seisovan pelaajan kimppuun.

Pelin joistain vastustajista on tästä syystä tehty hieman tavallista sitkeämpiä. Onkin hyvin ärsyttävää tähdätä tarkkoja päälaukauksia pelin tietyntyyppisiä(lue: lihavampia)vastuksia päin, kun tietää ettei siitä ole mitään hyötyä eivätkä nämä usein kiväärein varustetut kaverit kaadu siihen yhdeen iskuun. RDR:ssä tuleekin useita ja usein sellaisia vihollisia vastaan joiden tappamiseksi näitä joutuu ampumaan viisi tai kuusi kertaa kiväärillä päähän lähietäisyydeltä, joskus vielä enemmänkin. Revolveria ei kannata edes yrittää käyttää tällaisiin kavereihin.

Allekirjoittanutta alkoi ottamaan melkoisesti pattiin pelin yhdeksännessä tasossa, kun ensin sai lahdata kokonaisen kylällisen näitä superkestäviä vihollisia ja toisena esimerkkinä pelin kapakkatappelujakson lopuksi joutui ampumaan varmastikin ainakin kolmisenkymmentä kertaa kiväärillä ja parisenkymmentä kertaa revolverilla loppuvastustajaa päähän ennenkuin se potkaisi tyhjää. Pelaaja itse ei luonnollisestikaan kestä näin kauaa, mutta kipua voi yrittää lievittää käyttämällä tapetuista vihollisista joskus saatavia energiapulloja. Jos kuolema sitkeästä yrittämisestä huolimatta korjaa potin, on pelaajalla muutamia yrityskertoja tämän jälkeen ja jos ei näidenkään aikana onnistu niin peli heittää ruudulle tekstin Game over.

Peli hyödyntää kahdessa viimeisimmässä Grand Theft Auto pelissä käytössä ollutta pelimoottoria, joka on pääasiassa hyvä asia. Grafiikasta huomaakin, että Rockstarin pojat osaavat kyllä ottaa tutusta pelimoottoristaan jo hyvin hyödyn irti lopputuloksen ollessa kaunista katsottavaa PS2 kuin Xbox-versiossakin näiden kahden välillä vallitsevan eron ollessa lähinnä siinä, että Xboxilla grafiikka on hiukan tarkemman näköistä. Pelin Westernkulissit näyttävät autenttisilta ja uskottavilta samaan aikaan, kun pelin pääsankari Red näyttää ja kuullostaa aidolta kovislänkkäriltä. Red muistuttaa olemukseltaan aina pelin kansikuvaa kuin ääntänsäkin myöten Clint Eastwoodin esittämiä länkkäriheppuja ja sitä tässä ollaan ilmiselvästi ajettu takaakin.

Red ja muut pelattavat hahmot ovat varsin hienon näköisiä aina oikeantyylistä vaatetusta myöten, joskaan ehkä aivan samaa ei voi sanoa pelin vihollisista. Toki on niilläkin oikeantyyliset vaatteet, mutta yksityiskohtaisuus ei ole yhtä suurta hahmojen ollessa muutenkin hieman tönkönpuoleisesti animoituja. Uskottavuutta syö vielä hieman lisäksi sekin seikka, että pelissä kohtaa useita samannäköisiä kavereita jopa ihan peräjälkeen.

Yksityiskohtaisuutta ja Wanhan meiningin immersiota on lisätty hienolla yksityiskohtaisuudella laittamalla rakeisuutta ja kuvahäiriötä pelin välianimaatioihin hieman samaan tapaan kun Manhunt pelistä löytyi niin sanottua ”videohäiriötä”. Kahdesta uusimmasta GTA-pelistä tuttu Rockstarin vahva panostus äänimaailmaan näkyy ja kuuluu myös Red Dead Revolverista. Välianimaatioissa ja muutenkin pelin aikana näytelty dialogi on ammattitaitoista ja jokaikiseen pelihahmoon on osattu puhaltaa ripaus persoonaa. Rob Boguen ääntelemä Red on ihaltavan vähäpuheinen ja synkkääninen kuin Eastwood ikään. Muut pelattavat, kuin ei-pelattavatkin pelihahmot ovat puheliaampia ja kuitenkin yhtälailla uskottavia. Kaiken kruunaavat erittäin hienot ja viimeistellyt aseiden äänet aina latausääniä myöten.

Uusimmat GTA-pelithän ovat sisältäneet tuhdisti oikeita biisejä joita pelaaja on voinut soitattaa kivasti autoradiossaan rikollisen toimintansa ohella. Tätä samaa linjaa jatkaa Red Dead Revolver, paitsi tietysti ettei kipaleita kuunnella radion kautta. Musiikki soi hienosti pelin taustalla ja jokainen kipale sopii Western-tunnelmaan kuin nyrkki silmään. Liekö tuo mikään ihmekään, sillä tiedossa on lähemmäs 20 kappaleen verran aitoa, vanhoista länkkärileffoista tuttua musiikkia vanhimman ollessa vuosimallia 1965. Näiden kipaleiden avulla pystyykin aivan erinomaisesti virittäytyä pelin tunnelmaan.
Kun yksinpeli on kahlattu lävitse jää jäljelle melko hauska moninpeli maksimissaan neljälle pelaajalle. Tarjolla on kolme moninpelimuotoa bounty hunter, sundown ja high noon. Kaksi ensinnä mainittua ovat periaatteessa deathmatch tyylisiä pelimuotoja, joita voi pelata kaikki kaikkia vastaan periaatteella tai tiimipelinä. Bounty hunterissa voittaja on se, joka ensimmäiseksi ehtii kerätä asetetun palkkiomäärän verran rahaa, kun taas toisessa se jolla on eniten rahaa ajan umpeutuessa voittaa.

High noon on pelimuodoista varmastikin se erilaisin, mutta toisaalta ehkä myös tylsin. Tämä meinaan on se ”vetämiskilpailu” moninpelimuodossaan. Tässä kaksi pelaajaa asettuu vastakkain ja nopein vetäjä tietysti voittaa pelin. Moninpeli pidentää hieman Red Dead Revolverin ikää, vaikkakaan se ei ole mitenkään omaperäisyydellä pilattu. Jos ei kaveriseuraa löydy niin voi moninpeliä harrastaa myös bottien kanssakin, jotka vaikuttivat hieman älykkäämmiltä kuin itse yksinpelin tekoäly.

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • + Moninpeli
  • + Äänimaailma
  • + Grafiikka
  • + Länkkäritunnelma

Huonoa

  • - Itseään toistava
  • - Kaksintaistelun toteutus kaipaisi hiomista
  • - Epäuskottavat viholliset