Arvostelussa Resident Evil 7: Biohazard

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 4.helmikuu 2017

Peliarvostelu

Pelin nimi Resident Evil 7: Biohazard
Alusta Playstation 4
Kehittäjä/Julkaisija: Capcom/Capcom
Pelaajamäärä/Moninpeli: 1 pelaaja, ei moninpeliä
Avaa pelin lisätiedot

Olipa kerran japanilainen pelijätti Capcom ja muuan viaton peli nimeltä Resident Evil. Yhdessä nämä tekivät nuorelle survival horror peligenrelle samankaltaisen nahanluonnin, kuin jollaisen Doom suoritti FPS-genren synnyttäneen Wolfenstein 3D:n jälkeen.

Sittemmin, noin kaksikymmentä yksi vuotta myöhemmin survival horror pelien genre on kokenut jos jonkinlaisia muutoksia ja Resident Evil sai vierelleen jopa genren kuninkaan tittelistä kilpailleen sarjankin, eli Silent Hill -pelit.

Itse ”RE” on ehtinyt tätä kirjoittaessa jo seitsemänteen osaansa. Vaikka toki sarjan ensimmäiset osat ovat sitä klassista residenttiä, niin moni on sitä mieltä, että pelisarjan neljäs osa on yksi parhaita kauhupelejä koskaan ja samalla ehkä jopa koko Resident Evil -pelisarjan huipentuma.

Siinä sivussa resistä taisi tulla oman menestyksensä uhri, koska siitä asti pelisarja on enemmän tai vähemmän kompuroinut kauhun askelissaan.

Capcom on yrittänyt paikata töppäilyjään muun muassa vähän keskinkertaisella episodipohjaisella Resident Evil: Revelations 2:lla, mutta myös hyvin toteutetulla 20-vuotisjuhlajulkaisulla, Resident Evil HD Remasterilla.

Resi 5 ja 6 yrittivät päihittää sitä nelosen hyvin toiminutta tasapainoa ja pelikaavaa, mutta nyt viisastuttuaan Capcom on päättänyt kokeilla jotain ihan toisenlaista Resident Evil 7:n kohdalla.
Kaikenlaiset FPS-kauhut ovat olleet suosittuja siitä asti, kun tubettajat alkoivat tehtailemaan kirkumisvideoitaan nettiin ja niitä onkin tullut markkinoille kuin sieniä sateella – niin hyviä kuin huonojakin esimerkkejä.

Konamilta oli myös tulossa FPS-kuvakulmaan perustunut Silent Hills -kauhupeli, mutta Konami veti äkillisesti töpselin ja kuoppasi samalla melkein kaiken pelinkehityksensä muutenkin. Capcom sen sijaan otti tästä mallia ja Resident Evil 7 onkin perinteisen 3rd person survival horrorin sijaan pelkkää puhdasta FPS-kauhua alusta loppuun. Ja kuinka jäätävää kyytiä onkaan luvassa!

Resident Evil 7: Biohazard -pelissä omaksutaan aiemmin tuntemattoman hahmon, Ethan Wintersin, rooli. Aivan pelin alussa Ethan saa yllättäen videoviestin vaimoltaan Mialta, joka on ollut kadoksissa hurjat kolme vuotta. Vaimo kertoo olinpaikkansa, mikä johtaa eräälle kartanolle Louisianan osavaltioon, joka on kuulu muun muassa pelottavista rämeistään, mutta myös voodookulttuuristaan.

Kartano löytyy sieltä mistä pitikin ja lopulta vaimokin, mutta niin löytyy jotain muutakin. Pian Ethanilla (kuin pelaajallakin) alkaakin jo pitkä eloonjäämiskamppailu tuon mukavasti lahonneen jättimäisen talon, sen vierasosan sekä ”vanhan rakennuksen” ynnä muiden tutkittavien paikkojen maisemissa. Pois pitäisi päästä, mutta helppoa se ei tulekaan olemaan.

Resident Evil 7: Biohazardin osalta Capcom on heittänyt ainakin väliaikaisesti romukoppaan lähes kaiken aiemman pelisarjasta tutun. Poissa ovat esimerkiksi erikoisryhmä S.T.A.R.S ja sen jäsenet. Kartanoakaan eivät varsinaisesti asuta zombiet vaan vähän jotain sinnepäin, sekä yksi mielipuolinen perhe.

En kerro perheestä oikeastaan sen enempää, jotten mitään keneltäkään spoilaisi, mutta mainittakoon, että Capcom on imenyt vaikutteita pelilleen kauhuelokuvista, muun muassa Teksasin Moottorisahamurhaaja -sarjan pätkistä. Etenkin Texas Chainsaw Massacre – The Next Generation tuli pelatessa elävästi mieleen. Siis se kaikkien haukkuma (itse tykkäsin) leffa, jossa näyttelivät tuohon aikaan melko nuoret Renée Zellweger sekä Matthew McConaughey.

”Welcome to the family!”

Kartano sekä sitä ympäröivät muut lisärakennukset, sekä se loppumattomalta tuntuva räme luovat aivan uskomattoman tunnelmalliset ja äärimmäisen pelottavat puitteet pelille. Capcom osaa kauhun. Vaikka pelaaja seikkailisi talon tyhjillä käytävillä, niin silti tunnelma on äärimmäisen painostava ja ahdistava. Tämä pelkästään siis TV:n kautta katsottuna ja kaiuttimilla pelattuna.

Kun kauhublenderiin heitetään vielä lisäksi kuulokkeet ja silmien eteen PSVR-lasit, on kokemus täydellinen. Niin täydellinen, että en yhtään valehtele, kun sanon, että en kovin kauaa kerrallaan pystynyt lasit päässä pelaamaan. Niin pelottava Resi 7 on ja en ole koskaan tuntenut missään pelissä, tai mitään elokuvaa katsoessa sellaista ahdistavaa kauhua ja pelkoa, kuin mitä Capcomin tuorein lapsi osaa tuottaa. Vaikka Sonyn julkaisema Until Dawn – Rush Of Blood osaa sekin olla kauhistuttava, ei kyseinen peli vedä lainkaan vertoja Resident Evil 7:lle.

Laseilla pelatessa on myös oma hyötynsäkin; nurkkien taakse voi tavallisesta pelaamistavasta poiketen kuikuilla kätevästi päätään kääntelemällä. Tämä auttaa paljon siinä, että ei halutut tahot eivät ehdi välttämättä edes nähdä pelaajaa tirkistelemässä.

Perusidea pelissä siis olisi paeta talosta ja paeta alueelta ja samalla kenties pelastaa se vaimo siinä sivussa, joka tuntuu aina välillä katoavan jonnekin. Aluksi pelaaja saa käsiinsä vain puukon, mutta pikkuhiljaa asearsenaalia alkaa kertyä, mutta FPS-kuvakulmastaan huolimatta Resi 7 ei ole pelisarjan perintöä kunnioittavasti silti mikään puhdas räiskintäpeli.

Ammukset ovat kokoajan vähissä. Yksikin ohi ammuttu kuti tuntuu pahalta. Uusi, tehokkaampi ase tuntuu aina jumalaiselta. Sieltä täältä voi toki löytää lisää ammuksia kaikkiin aseisiin, mutta myös omasta terveydestä olisi pidettävä huolta. Ethan kun ei kestä montaa iskua, ennen kuin ranteessa elon pulssia mittaava ”polari” alkaa näyttää uhkaavasti punaista ja kuolema vie jo mennessään. Vaikka pelissä onkin automaattinen tallennus tiettyjen ennalta määrättyjen kohtien jälkeen, ei tallennuspaikkoja (nauhureita) ole ihan joka nurkan takana.

Onneksi mitään kertakäyttöisiä mustepatruunoita ei sentään tarvitse bongata mistään laatikoista, mutta kyllä tallennuspaikalle silti usein on matkaa missä ikinä pelaaja onkaan. Paras ystävä aseiden (ja ammuksien!) ohella onkin melkeinpä ohjaimen kosketuslaatasta aktivoituva kartta, josta näkee huoneet ja niiden nimet, mutta myös lukossa olevat ovet sekä S-kirjaimella merkatut tallennuspaikat.

Kartta on kätevä, kun halutaan mennä suoraa päätä mutkittelematta seuraavaan paikkaan ja samalla minimoidaan riski joutua tekemisiin ikävien asioiden kanssa. Pelaamisen aikana ei jatkuvasti kohdata monstereita, mutta välillä joudutaan eräänlaisiin bossitaisteluihin, jotka osaavatkin sitten olla erittäin rasittavia.

Toki ensimmäisellä kerralla yleensä kauhistuttava ja yllättävä kokemus, mutta kun näitä kohtia ei yleensä pääse ensimmäisellä eikä toisellakaan yrittämällä, alkaa hermo lopulta olla vähän kireänä. Kenties eniten bossitaisteluiden aikana korostuu se, kuinka hidas papparainen Ethan tuntuu olevan jaloistaan.

Vaikka juoksunappula on pohjassa, on vihollista välillä vaikea tai mahdoton paeta. Luonnollisesti tämä on ollut suunnitteluvalinta pelintekijöiden toimesta – Jos Ethan voisi pötkiä pakoon kuin mikäkin pikajuoksija, osa pelissä jatkuvasti valloillaan olevasta ”voimattomuuden” tunteesta katoaisi. Joka tapauksessa erästäkin tällaista väliin heitettävää taistelua jouduin hinkkaamaan valehtelematta parisenkymmentä kertaa, ennen kuin viimein pelasin sen täydellisesti ja pääsin eteenpäin. Kun turhautuminen iskee, on kauhu ja tunnelma hetkeksi tiessään.

Bossitaistelut olisivat tietysti paljon helpompia, mikäli Ethan olisikin Super VoimaMies ja kantaisi mukanaan läjäpäin ammuksia ja muuta tappotavaraa. Vaan kun ei ole. Tuttuun tapaan myös Ethanin taskutilat ovat rajalliset ja niinpä aseita kuin esineitäkin voi kantaa matkassaan vain rajallisen määrän kerrallaan.

Reput laajentavat inventaarion kokoa, mutta ei niitäkään usein saa. Aseiden ja ammusten ohella slotteja vievät useimmiten terveyttä parantavat pullot, mutta myös ruutiläjät, vihreät yrtit ja kemikaalit. Yrttejä voi pistää suuhun pienen terveysbuustin saamiseksi, mutta yhdistettynä kemikaalinesteen kanssa saadaan aikaiseksi kokonainen terveyspullo. Samaan tapaan ruudista saadaan yhdistelemällä tehokkaampia ammuksia ja niin edelleen.

Muita mielenkiintoisia ja tärkeitä esineitä ovat antiikkikolikot sekä tietysti ne pelisarjan peleistä tutut lukuisat ”teema-avaimet”. Käärmeavain avaa käärmeellä varustetun oven, skorpionioveen menee skorpioni ja niin edelleen. Kolikoita voidaan syöttää eräänlaisiin kolikkopesiin, jotka sitten avaavat lukittuja kaappeja ja antavat pelaajalle palkinnoksi uuden aseen tai vaikkapa steroideja, joista jälkimmäisellä nostetaan pelaajan terveysmittarin kokoa pysyvästi. Ethanin eloonjäämistodennäköisyyksiin on siis onneksi mahdollista vaikuttaa pelin kuluessa edes jonkin verran.

Resident Evil 7: Biohazardissa on pelattavuus ja mekaniikka hiottu mielestäni äärimmäisen hyvin kohdilleen. Ammuksia on juuri sen verran, että pelaaja pidetään jatkuvasti varpaillaan ja säästeleväisenä, mutta samaan aikaan harvemmin pelkän surkean puukon kanssa tarvitsee alkaa heilumaan.

Eteneminen on yleensä selkeää karttaruudussa näkyvien tavoitteiden ansiosta, vaikka välillä peli tosin saattaa alkaa turhauttamaan, kun jokin tarvittava avain ei löydykään mistään ja sitten ravataan edes takaisin jo aiemmin kolutuissakin paikoissa etsien sitä jotain ratkaisevaa. Yleensä avain onkin sitten jonkin kevyen puzzlen ratkaisemisen työn takana. Mitään älyttömän pahoja aivopähkinöitä peli ei silmille heitä, mutta jos pelin tarjoamia johtolankoja ja esimerkiksi pöydille tai seinille jätettyjä lappuja ei jaksa lukea, voi jonkin puzzlen ratkaiseminen olla vaikeaa.

Suurimman osan ajasta pelaaja kuljeksii pelissä yksin ja aina välillä peli sitten heittää jotain ikävää eteen. Vaikka seuraavan avaimen tai muun peliä ja tarinaa edistävän asian etsimisessä toikkaroidaankin yksin, niin ei pelin älyttömän vahva tunnelma ja ahdistava ja mätänevä miljöö silti missään vaiheessa päästä mielestäni otettaan. Ei etenkään virtuaalilaseilla pelatessa – kauhu on tällöin käsinkosketeltavaa ja äärimmäisen aidontuntuista. Aivan jäätävää suoraan sanottuna!

Totta kai yleiseen tunnelmaan vaikuttaa ”mörköjen” lisäksi vahvasti ja melkeinpä ykkösenä myös audiovisuaalinen suunnittelu. Äänimaailma nojaa suurimman osan ajasta pieniin rapinoihin ja kopinoihin – ”vähemmän on enemmän” -tyyppiseen toteutukseen, kun taas meiningin äityessä kuumaksi todellakin kunnolla säikähtää. Visuaalisesti kartano sekä muut rakennukset sekä piha-alueet ovat kaikki upeannäköisiä, yhtä loputonta yötä vastentahtoisesti rämeellä.

Laseilla pelatessa grafiikan taso luonnollisesti on perusmoodia useampikertaisesti heikompaa (käytössä PS4-konsolin perusversio), mutta tämä ei silti lannista menoa lainkaan. Grafiikkaa kun ei kamalasti tule ihailtua, edes hiljaisten hetkien aikana. Paine ja ahdistus virtaa suonissa ja sormi on jatkuvasti liipaisimella, valmiina ampumaan kaiken vastaantulevan.

Aivan pelin alussa oli ainakin omilla virtuaalilaseillani pelatessa huomattavissa oikean silmän kohdalla alakulmassa vähän häiritsevää värinää grafiikassa, jota ei esiintynyt kuitenkaan enää kartanossa ja siitä eteenpäin mentäessä. Näin yleisesti ottaen Resident Evil 7: Biohazard on ehdottomasti melkeinpä näyttävin PSVR-peli, mitä markkinoilla tällä hetkellä on tarjota. Samalla se on ehdottomasti paras ison budjetin virtuaalilasipeli mitä tähän mennessä on kehitetty.

Capcom on myös toteuttanut laseilla pelaamisen teknisesti hyvin, eikä pahan olon tunnetta esiintynyt itsellä lainkaan, vaikka peli salliikin vapaan liikkumisen normaalin FPS-pelin tapaan.

Kokonaisuutena Capcom ja Resident Evil ovat jälleen kerran nousseet aallon harjalle muovaamaan ja uudistamaan kauhupelien genreä. Resident Evil 7: Biohazard on laadukas peli ja vaikka bossitaistelut välillä ärsyttävätkin ja puuttuvien avainten tai muiden tärkeiden esineiden etsiminen turhauttaa, on kyseessä silti jo tässä vaiheessa (helmikuussa) aivan ehdottomasti yksi vuoden 2017 parhaista pelikokemuksista.

Lue loput arvostelusta

Yhteenveto

Lähes täydellinen

Hyvää

  • + Aivan jäätävän kauhea ja kuolettavan ahdistava tunnelma PSVR-laseilla!
  • + Audiovisuaalinen toteutus huipputasoa
  • + Peruspelattavuus, kontrollit sekä pelin mekaniikka hyvässä balanssissa
  • + Resident Evil on jälleen luonut nahkansa onnistuneesti
  • + Pelin tallentaminen Resi-uskollista, mutta ei kuitenkaan mustepatruunatasoa
  • + Virtuaalilaseilla voi kurkkia kätevästi nurkan taakse

Huonoa

  • - Bossibattlet ovat pahimmillaan todella rasittavia
  • - Edes takaisin ravaaminen välillä kyllästyttää ja turhauttaa