Arvostelussa Saint’s Row 2

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 12.tammikuu 2009

Peliarvostelu

Pelin nimi Saint's Row 2
Alusta XBOX360
Content Download On
Tuki omille musiikeille On
Avaa pelin lisätiedot

Peliarvostelijan hommissa törmää toisinaan peleihin, joista on mahdoton kirjoittaa, viittaamatta joka toisessa virkkeessä johonkin muuhun saman genren edustajaan. Saints Row 2 on juuri tällainen tapaus. Siitä ei voi käytännössä puhua mainitsematta Grand Theft Autoa, sillä on niin lähellä esikuvaansa, että sitä voisi luulla GTA – San Andreaksen tyylipuoleksi pikkuserkuksi. Ikään kuin kilpailuasetelma ei olisi itsessään ollut riittävän selkeä, heitti Saints Row:ta kehittänyt Volition lisää vettä myllyyn Grand Theft Autoa vähättelevällä ennakkotrailerilla, jossa se asetti Saints Row 2:n nokitusten GTA IV:n kanssa. Tämän pahemmin ei olisi voinut verta nenästään kaivaa, sillä vaikka kyse oli luultavasti piruilevasta huumorista, joutuu Saints Row 2 moisen tempauksen jälkeen tilille kaikesta, jossa se viimeisimmälle GTA:lle häviää. Uskokaa pois, näitä asioita on paljon.

Ainakaan juoneltaan Saints Row 2 ei anna syytä liialliseen henkselien paukutteluun. Se kertoo viihdyttävän, mutta typerryttävän tavanomaisen nousutarinan, jossa viiden vuoden koomasta herännyt pelaaja kokoaa vanhan jenginsä ja palauttaa fiktiivisen Stilwaterin kaupungin rautaiseen otteeseensa. Tarinaa edistetään tehtävä kerrallaan kolmessa rinnakkaisessa haarassa, jossa kussakin keskitytään niittämään yhtä kilpailevaa jengiä. Lopuksi selvitellään välejä kaupungin naruista vetelevän suuryrityksen kanssa. Vaikka käsikirjoitus (ja välinäytösten ohjaus) on usein melko näpsäkkää, ovat pelin hahmot järjestäen liian stereotyyppisiä ollakseen kiinnostavia; kastista löytyy kunniantuntoista yakuzaa, limaista pukumiestä, eikä nokkeluuksia lateleva pelaajakaan ole kummoinen omaperäisyyden ilmentymä. Juonen tapahtumat tuntuvat muutenkin Hollywoodin muovihyllyn lainatavaralta; jengisota hautajaisissa, miekkatappelu japanilaisessa ravintolassa ja muut pelin lukuisista leffakliseistä eivät yksinkertaisesti jaksa enää sytyttää Liberty Cityn jälkeisessä maailmassa.
Jos Saints Row 2:n juoni on bulkkikamaa, niin sitä on myös pelin tehtäväsuunnittelu. Juonitehtävät ammentavat ideansa häpeilemättömän suoraan muista vanhoista Grand Theft Autoista, joten tiedossa on siis rutkasti puhtaaseen räiskintään, takaa-ajoon tai näiden yhdistelyyn perustuvaa toimintaa. Välillä ajellaan autoa mömmöpäissä tai räiskitään loputtomasti sikiäviä vihollisia tekoälyn ohjastaman kulkupelin kyydistä, mikä on toki tervettä vaihtelua, mutta moneen kertaan nähtyä ja koettua sellaista. Jostain syystä myös huonot ideat ovat saaneet kopiokonekäsittelyn ja peli viliseekin erinäisiä rasittavia aikaraja- ja suojelutehtäviä. Ne olivat turhauttavia GTA:ssa ja ne ovat turhauttavia myöskin Saints Row:ssa. Pidempiin tehtäväkokonaisuuksiin on onneksi ujutettu tarkistuspisteitä, joista pelaamista voi jatkaa kun homma karahtaa kiville, mutta niistäkään ei ole aina pitämään rakettimaisesti kohoavaa v-käyrää kurissa.

Ok, juoni ja juonitehtävät eivät säväytä, mutta hiekkalaatikogenressä on myös miljöö on tärkeä. Tässä mielessä Saints Row 2 yllättää positiivisesti. Temmellyskenttänä toimiva Stilwaterin ei ole ehkä kaunis ja uskottava kuin Liberty City, mutta ainakin se tarjoaa rutkasti virikkeitä. Korttelit ovat pullollaan kauppoja ja liiketiloja, joista saa yksinkertaisimmillaan autoja, aseita ja viinaa, monipuolisimmillaan tyylipisteisiin vaikuttavia vaatteita, tatuointeja ja koruja. Mikäli pelin alussa luotu alter-ego käy tympäisemään, voi virheet aina sukupuolesta rasvaprosenttiin käydä korjaamassa plastiikkakirurgilla. Ympäristön muokkaus on muutenkin yksi pelin avainteemoja ja pelaajalle annetaan ennennäkemättömän hyvät välineet muokata kaikkea mahdollista omistamiensa asuntoja sisustuksesta jengikätyriensä ulkonäköön ja jopa graffitteihin.

Stilwaterin suvereenisti parasta antia ovat ensimmäisestä Saints Row:sta tutut, kieliposki-menttaliteetilla rakennetut sivutehtävät, joissa pelaaja pääsee mm. tiputtamaan kiinteistöjen arvoa viemäriautolla, tai esittämään väkivaltaista tosi-tv-poliisia COPS -sarjaa parodioivassa FUZZissa. Tehtävätyyppejä on yhteensä viisitoista, joista jokaista pääsee vääntämään kahdentoista erän verran, joten tekemistä riittää vaikka jättäisi kaikkein tylsimmät kilpa-ajot yms rojut omaan arvoonsa. Meininki on kieltämättä aika mekaanista verrattuna GTA IV:n tarkoin käsikirjoitettuihin kaveritapaamisiin, mutta Saints Row 2 vetää tällä alueella pisteet kotiin silkalla puuhastelun määrällä.

Pelattavuudeltaan Saints Row 2 on jälleen lähempänä PS2:n Grand Theft Autoja, kuin todellista uuden sukupolven hiekkalaatikkopeliä. Taistelu on suoraviivaista juokse-ammu-ja-kuole -tyylistä rymistelyä, eikä modernien räiskintöjen suojausmekaniikkaa tunneta. Hyvän yleistuntuman sijaan tekijät ovat panostaneet hauskoihin, mutta yhdentekeviin yksityiskohtiin; pelaaja voi mm. ottaa epäonnisia sivullisia ihmiskilviksi, tai käyttää tuoleja ja muita irtoesineitä lyömä- sekä heittoaseina. Ihan kiva juttu, mutta jos näillä tempuilla ryhtyy kikkailemaan tositilanteessa, on todennäköisin lopputulos oman hengen lähtö. Onneksi sentään tähtäys on vapaa, aseissa on potkua ja pääosumat tappavat laakista tyydyttävän veripilven kera.

”Edellisen sukupolven tuntuma” pätee myös Saints Row 2:n ajotuntumaan, joka on mainion GTA IV:n jälkeen suorastaan luonnottoman kevyt ja tunnoton kokemus. Tavoitteena ei tekijöiden mukaan ole ollut neljännen Grand Theft Auton realismi, vaan ”silkka hauskuus”. Jonkun olisi varmaan pitänyt ajoissa kertoa että nämä kaksi asiaa kulkevat käsi kädessä ja ajamisen viihdearvo tulee ajoneuvon onnistuneesta hallinnasta, eikä niinkään kovasta vauhdista taikka kipinöillä koristelluista peltikolhuista. Ajomallin holtittomuus tuppaa korostumaan kiireessä, mikä on omiaan lisäämään turhautumista pelin jo valmiiksi rasittaviin aikarajatehtäviin.

Nykytrendejä mukaillen, Saints Row 2:sta löytyy myös maksimissaan kahtatoista pelaaja tukeva verkkopeli. Gansta Brawliksi nimetyn deathmatchin ja sen tiimiversion ohella, kavereitaan ja tietoverkkojen tuntemattomia suuruuksia voi haastaa ”Strong arm”-moodissa, jossa kaksi joukkuetta kerää rahaa kisailemalla yksinpelistä tutuissa sivutehtävissä. Moninpelin mielenkiintoisin osuus, kahden pelaajan co-op, jäi valitettavasti tutun peliseuran puutteessa kunnolla testaamatta, mutta sen luvataan ainakin paperilla olevan suurin piirtein samansisältöistä kamaa yksinpelin kanssa. Teknisenä esityksenä verkkopeli ei täysin vakuuttanut, sillä nykiminen ja verkkoviiveet tuntuivat olevan arkipäivää. Tekninen laadunvalvonta ei liene muutenkaan Volitionin vahvinta osa-aluetta, sillä myös yksinpeli vilisee fysiikkabugeja ja muita pieniä häiriöitä. jotka ovat onneksi enemmän huvittavia kuin häiritseviä.
Kaikkiaan Saints Row 2 tuntuu hieman liikaa eilispäivän teokselta. Tekijätiimi tuntuu olleen tietoinen siitä mikä oli hauskaa vuonna 2005 ja luottaneen siihen että maailma on sama paikka neljä vuotta myöhemmin. Valitettavasti GTA IV tuli väliin ja uudisti genren, enkä rehellisesti sanoen keksi ainuttakaan hyvää syytä, miksi kukaan näiden kahden välillä puntaroiva hyppäisi Saints Row 2:n kelkkaan. Jos GTA on jo koluttu läpi ja tarvitset jotain korviketekemistä seuraavaa osaa odotellessa, on Saints Row:lla hetkensä, mutta peliklassikoksi sitä ei erehdy luulemaan edes naapurin sokea mummo.

Yhteenveto

Keskivertotasoa

Hyvää

  • + Pikkunokkela käsikirjoitus toimii paikoin
  • + Valtava kaupunki, jossa paljon tekemistä

Huonoa

  • - Tehtäväsuunnittelu ontuu
  • - Ajofysiikka ja taistelu kuin vuosien takaa
  • - Yhdentekevä juoni
  • - Ruma ja buginen