Arvostelussa Samurai Warriors 2

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 27.lokakuu 2006

Peliarvostelu

Pelin nimi Samurai Warriors 2
Alusta XBOX360
Pelaajamäärä 1-4
Versio Lehdistö
< >
Avaa pelin lisätiedot

Samurai Warriors 2 on jatkoa parin vuoden takaiselle hack ’n’ slash -pelille ja on sinänsä jatko-osana varsin samankaltainen edeltäjäänsä verrattuna. Peli sijoittuu 1500-luvulle muinaiseen Japaniin, jolloin maan hallinnasta kamppailivat eri samuraiklaanit. Pelattavan sisältönsä osalta Samurai Warriors 2 ainakin kuulostaa hyvältä; 26, puoliksi kahteen pelin toisiaan vastaan sotivaan klaaniin jakautuvaa pelattavaa hahmoa, joilla jokaisella oma, viiden tehtävän mittainen kampanja, jonka lisäksi tarjolla ovat myös free play, survival, sugoroku ja nettipelimoodit. Mutta keskitytäänpä kuitenkin ensimmäisenä pelin sydämeen, eli sen tarinamoodiin.

Pelin tarinamoodi kertoo siis kaiken kaikkiaan 26:n eri samurain tarinan, mutta heti alussa niistä on pelaajan käytössä vain kahdeksan. Loput aukeavat tehtäviä läpäisemällä jo käytössä olevien hahmojen avulla. Pelin hahmokaarti on varsin monipuolinen ja oikeastaan jokaisella hahmolla on omanlaisensa perusase, sekä toisistaan eroavat erikoisliikkeet, eikä millään hahmolla pelaaminen oikeastaan tunnukaan siten onneksi liian samanlaiselta kokemukselta. Hahmot jakautuvat kukin kahdeksaan eri osa-alueeseen, joita ovat muun muassa terveys, hyökkäys, puolustus, ratsastus -ja nopeustaidot. Kokemuspisteitä eri osa-alueisiin kertyy taistelukentällä vihollisia tappamalla. Kokemuspisteiden automaattisen kertymisen ohella pelaaja voi pelaamisen välissä ostaa kaupasta itselleen taistelukentiltä löytyvällä kullalla ostella parempia taitoja, aseita, hevosia, sekä taidokkaampia palkkasotureita avustamaan taisteluissa.
Minkälainen meininki itse taistelukentällä ollessa sitten on? Peli noudattaa siis perinteisen hack ’n’ slash -pelin mekaniikkaa, toisin sanoen taistelukentällä pistetään poikki ja pinoon vastustajia nappuloita rämpyttämällä melkoisen tiuhaan tahtiin. Erilaisilla näppäinyhdistelmillä saadaan aikaan hienompia erikoisliikkeitä ja liikesarjoja, jotka luonnollisestikin ovat tehokkaampia iskuja. Vaihtelua menoon saadaan hyppäämällä esimerkiksi vihollissamurailta vapautuvaan hevoseen, jolla voi laukata pitkin taistelutanteretta.

Pelin taistelukentät ovat kooltaan melko suuria, samalla kuin yksittäiset tehtävätkin ovat suhteellisen pitkiä pelata lävitse. Tyypillinen tehtävä etenee suurin piirtein seuraavalla tavalla: pelaaja kohtaa ensimmäisen vihollisjoukon, pieksee tätä niin kauan kunnes joukon ”iso pomo” on kukistettu ja etsii seuraavan luokse ja toistaa rutiinin. Tällä kaavalla tehtävää jatketaan arviolta noin 20-30 minuuttia, kunnes kaikki isot pomot on kukistettu ja täten tehtävä läpäisty. Kaikesta huolimatta Samurai Warriors 2:lla on niitäkin hetkiä, jolloin siitä tuntuisi nauttivan, mutta se tunne tulee ainoastaan valitettavan pieninä annoksina. Miksikö? Se selviää lukemalla.

Useimmissa tehtävissä pelaajalla on oman henkilökohtaisen palkkasoturinsa lisäksi heikkoja rivisotilaita, sekä joku muu pelin juonen keskeisistä hahmoista. Ikävä kyllä mukana roikkuvat sivuhahmot ovat useimmiten enemmänkin ylimääräinen rasite kuin apu pelaajalle, sillä mikäli tämä kyseinen sivuhahmo kuolee, on tehtävä ohitse. Eli pelaajan on siis pidettävä huoli, ettei sivuhahmo kuole ja turpaanhan ne tuntuvat aina enimmäkseen ottavan. Erittäin hauskaa onkin huomata tuon kulloinkin mukana roikkuvan ”sidekickin” huutavan apua jossain täysin toisella puolella kenttää samalla kun itse on juuri aikeissa paikantaa niitä viimeisiä samuraipomoja kentästä.. Ei muuta kun takaisinpäin vain ja ”sidekickiä” jeesaamaan.

Yleisesti ottaen pelissä taistelu kuin taistelu tuntuu hieman liiankin pitkäksi venytetyltä. Pelaaja joutuu teurastamaan käytännössä isokokoisen kentällisen sinne tänne sijoittuneet vihollislaumat ja tehtävien pituutta lisää juuri yletön ravaaminen turhankin isoissa kentissä. Tämä käy nopeasti hermoille, kun turhaa aikaa menee ympäriinsä juoksenteluun. Niin ja sitten on vielä se aikarajoitus.

Jokaisessa tehtävässä pelaajaa nimittäin painostaa aikarajoitus. Peliaikaa tosin on melko paljon, mutta siinä vaiheessa kun kenttä on lopuillaan, on ajan loppuminen melko inhottava ja hiuskarvojen päästä repimisen arvoinen asia. Aikaa kussakin tehtävässä on melkein reaaliaikainen 60 minuuttia. Onhan se toki näin pintapuolisesti ajateltuna paljon aikaa, mutta jos ajattelee, että tehtävään kuin tehtävään menee nopeasti ja silmät auki pelattuna ainakin oikeat 25-30 minuuttia, tarkoittaa se sitä, ettei muuhun häröilyyn/ihmettelyyn jää mitenkään liikaa ylimääräistä aikaa.

Valitettavana lisätekijänä peliä ei voi tallentaa kesken tehtävän, vaan tehtävä on läpäistävä kokonaisuudessaan. Ikävää on myös se, että isoja laumoja vihollissamuraita vastaansa saavasta pelaajan poppoosta pelaaja itse on se, joka joutuu suurimman työn tekemään. Rivisotilaat ovat jokseenkin onnettomia tapauksia, oma palkkasoturi osaa vähän jotain ja juonen kannalta se oleellinen toinen sivuhahmo tuntuu suurimman osan ajasta olevan vain hengenvaarassa.

Arvatenkin pelin tekoäly onkin sieltä heikommasta päästä, mutta toisaalta samaa tasoa ovat ainakin vihollisen rivisotilaat, jotka ovat ainoastaan hyviä ottamaan selkäänsä. Yleensä taistelukentällä vihollisen rivisotilaat ovat kyllä ihan innokkaita juoksemaan pelaajan kiinni, mutta kun pelaaja pysähtyy, pysähtyvät myös vihollisen rivimiehet puolen metrin päähän ihmettelemään ja odottelemaan tulevaa selkäsaunaansa.

Vihollisen samuraipomot sen sijaan ovatkin hieman kovempi vastus ja yleensä se joku joka pelaajan selättää, mutta lähinnä siksi, että niillä tuntuvat olevan erittäin tehokkaat iskut ja taito blokkailla pelaajan iskuista puolet. Onneksi kentältä löytyy aika ajoin voitetuista samuraista jäljelle jääneitä energiakeräiltäviä, jotka palauttavat hieman terveyttä takaisin. Aina tämäkään ei kuitenkaan auta ja silloin kuolema korjaa. Hienona ominaisuutena pelaajan taistelussa keräämänsä kokemuspisteet ja tilipussin paksuutta mittaava kulta tallentuu kyseiselle hahmolle, vaikka taistelua ei oltaisikaan voitettu. Tällä tavoin pelaaja voi kokeilla samaa taistelua uudelleen, tosin hieman vahvempana ja paranneltuna.

Pientä apua taisteluun kuin taisteluun tuo edellä mainittu kokemuspisteiden keräämisen ja parempien taitojen, aseiden ynnä muiden ostelun ohella hevosen käyttö. Hevosella ratsastaminen on pelissä yhtä vaivatonta kuin on jalan hakkaaminenkin ja se nopeuttaa pelaajan liikkumista taistelukentällä. Hevosen selässä pelaajan suurin vahvuus kuitenkin on vihollisjoukkojen jyräämisominaisuus, joka on todella kätevä, vaikka ei heti yhdestä ylitsejyräämisestä tapakaan. Vihollispomojen kohdalla on syytä tosin olla hieman varovaisempi, sillä nämä osaavat hyvin helposti lennättää pelaajan hevosen selästä myös alas. Parempi konsti onkin isoja pomoja vastaan mitellessä tulla alas ratsulta ja kohdata nämä mies miestä vastaan. Kivana ominaisuutena yksinpeliä ei ole pakko tahkota aivan yksinäänkään, vaan mikäli aihepiiristä ja peligenrestä pitäviä ystäviä löytyy, voi sellaisen ottaa vierelleen avuksi samuraipahiksia kurmottamaan. Kaksinpelinä yksinpeli onkin ehdottomasti mukavampi kokemus ja samalla myös vähemmän rasittavampi.

Edellä kuvaillun tarinamoodin ohella peli sisältää ne alussa mainitut neljä muuta pelimuotoakin. Free play on periaatteessa hieman sama kuin tarinamoodikin, tosin tässä pelaaja saa itse vapaasti valita taisteluun hahmon, sekä minkä tahansa jo läpäistyistä kentistä. Survival on nimensä mukainen ja tässä pelimoodissa pelaaja saa kimppuunsa loputtomat laumat vihollisia, joita olisi sitten tarkoitus kurmottaa niin kauan kuin vain hengissä pysyy. Hauskaa sen muutaman hetken verran. Pelimuotojen suurin erikoisuus on eittämättä erikoinen pelimoodi nimeltä ”Sugoroku”, joka ei ole pelin muiden pelimoodien tapainen. Kyseinen pelimuoto on tyyliltään enemmänkin luokkaa minipeli, jossa maksimissaan yhdestä neljään ihmispelaajaa asettuu kilpasille Monopoly -henkisessä Japaninvalloituspelissä, jossa tarkoitus olisi valloittaa vuoronperään maaplänttejä ja taistella jo valloitetuista. Ei loppujen lopuksi mikään baari-iltojen pohjustuspeli, vaan kertakäyttöhupia sekin.

Viimeisenä, Samurai Warriors 2 tarjoaa mahdollisuuden pelata myös Livessäkin. Pelaaminen tarjoaa yhteistyöpelin/varsinaisen vastakkaiskamppailun sijasta kaksintaistelukilvan, jossa pelaajat kurmottavat kilpaa vihollislaumoja ja se kumpi lopussa on saanut enemmän tappoja tililleen voittaa. Sitä itseään, eli peliseuraa ei kuitenkaan pelin arvosteluhetkellä valitettavasti ollut tarjolla lainkaan, joten nähtäväksi jää jaksaako moninpelistä innostua ylipäätänsä kukaan?

Visuaaliselta kantilta tarkasteltuna sanoisin, että Samurai Warriors 2 on jälleen kerran yksi graafinen pettymys Xbox 360 -pelien valikoimassa. Pelin Playstation 2:n ehdoilla luotu grafiikka ja sellaisenaan myös Xbox 360:lle käännetty paketti ei kovin montaa ilon kiljahdusta saa aikaan. Japanilaiseen tyyliin hienoja ja näyttäviä välianimaatioita lukuun ottamatta pelin grafiikka on varsin korutonta. Ihan Ok:n kokoiset taistelukentät ovat muuten niin staattisia ja mitäänsanomattoman tyhjiä ja taistelukenttien ulkoasun kruunaa naurettavan lyhyt piirtoetäisyys, joka piilottaa jo vähän matkan päässä olevan objektit kuin vihollisetkin ja piirtää horisonttia sitä mukaa kun pelaaja ruudulla eteenpäin liikahtaa. Mainittavan arvoista on se, että tarinamoodia kaverin kanssa tahkottaessa piirtoetäisyys on entistä naurettavampi ja onkin melko huvittavaa katsomista kun neljänsadan euron konsolilaitteisto piirtää ruudulle objektit ja hahmot vasta muutaman hassun askeleen päässä kyseessä olevista kohteista.

Vihollisia, kuin omiakin samuraisotilaita on moniin muihin hack ’n’ slash -peleihin verrattuna yhtäaikaisesti ihan mukava määrä ruudulla kerrallaan häröilemässä, mutta mihinkään Kingdom Under Fire, tai jokin aika sitten Xbox 360:lle julkaistun Ninety-Nine Nights pelin tasoisiin, spektaakkelimaisiin suorituksiin ei lähimainkaan päästä.
Ääniosastolla pelin parasta antia ovat taistelussa miekkojen kilahdukset ja kalahtelut. Taustamusiikkina soiva japanilaishenkinen ja pelin tunnelmaan sopiva ääniraita on muuten varsin hyvää, mutta rasittaa hermoja sen lyhyitä, erittäin itseään toistavia kappaleita sisältävän kokonaisuutensa takia. Englannin kielelle dupattu ääninäyttely on jälleen sitä käännöskuraa, joka parhaimmillaan on tasoa Ok, mutta ärsyttävimmillään ylinäyteltyä, mauttoman kornia tai muuten vaan kulloinkin kyseessä olevan hahmon suuhun sopimaton ääni.

Yhteenveto

Keskivertotasoa

Hyvää

  • + Hevosella ravaaminen on ihan hauskaa
  • + Kaksinpeli
  • + Monta pelattavaa hahmoa
  • + Ajoittain hauskaa hack 'n' slashia, jota.

Huonoa

  • - Pelaajien olemattomuus Livessä
  • - Ääninäyttely
  • - Musiikki toistaa itseään
  • - Rujo grafiikka
  • - ..Vaivaa tekoälyttömyys