Arvostelussa Sega Mega Drive Ultimate Collection

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 26.toukokuu 2009

Peliarvostelu

Pelin nimi Sega Mega Drive Ultimate Collection
Alusta Playstation 3
Kovalevytila 51Mb
Verkkopelituki Ei
< >
Avaa pelin lisätiedot

Jos luulit että konsolisota on 2000-luvun ilmiö, olet erehtynyt. Vaikka brändiuskovaiset kuluttajat saivat oman äänensä kuuluviin vasta internetin flambeerausfoorumien myötä, hanskasivat Sega ja Nintendo loanheiton jalon taidon jo paljon ennen Playstationia ja Xboxia. Esimerkiksi Suomessa hieman marginaalisempaan suosioon kohonnutta Sega Genesistä, tai kotoisammin Sega Mega Drivea markkinoitiin rapakon takana härskisti sloaganilla ”Genesis does what Nintendon’t”. Ilkeämpi voisi varmaan tässä välissä todeta jotain piikikästä Dreamcastista, Wii:stä ja onnistuneista myyntistrategioista, mutta mielenkiintoisempaa on katsoa, millaisia pelejä näin itsevarman markkinoinnin taakse on aikoinaan kätkeytynyt. Xboxille ja PS3:lle ilmestynyt Sega Mega Drive Ultimate Collection antaa nykypelaajalle mahdollisuuden juuri tähän.

Sega Mega Drive Ultimate Collection tarjoaa kaikkiaan yli neljänkymmenen pelin laajuisen katsauksen Segan menestyneimmän konsolin historiaan. Pakettiin on niputettu kattava läpileikkaus Mega Drive -hiteistä aina 80-luvun lopulta 90-luvun puoliväliin. Vaikka se, mistä itse kukin nostalgiasävärinsä saa, on hyvin yksilöllistä, tuntuisivat mukana olevan kaikki olennaisimmat tapaukset aina Ecco The Dolphinista Phantasy Stareihin, alkuperäistä Sonic The Hedgehogia unohtamatta. Ainut jota jäin varsinaisesti kaipaamaan oli Michael Jacksonin Moonwalker, joka lienee saanut saksista poliittisen korrektiuden nimissä.
Peleistä noin puolet ovat joko tasohyppelyjä, tai varhaisia j-roolipelejä ja hyvä niin – nämä kaksi genreä ovat selvästi paketin parhaiten ikääntynyttä tavaraa. Meno on paikoin sadistisen vaikeaa, mutta kaltaisilleni iän pehmittämille pullasorsille on lisätty mahdollisuus tallentaa tai ladata pelitilanne milloin tahansa. Valikoimasta huomaa helposti, mitä lehmää Segalla on lypsetty: tasohyppelyistä löytyy Sonic 3D mukaanluettuna jopa viisi Sonic The Hedgehog -peliä ja roolipeleistäkin kokonaiset neljä Phantasy Staria, sekä kummatkin Shining Forcet. Hieman vähemmän tunnettua tasoloikkaa edustavat aikansa edistykselliset Vectorman, Ristar, sekä hilpeän psykedeelinen Dynamite Headdy. Viimeksi mainittua pidän elävänä todisteena siitä, että japanilaisten pelifirmojen ruokaloissa on vielä 90-luvulla tarjottu sellaisia sieniä, joita itse Mariokin suosittelisi.

Mukaan on mahtunut myös vähän vähemmän mairitteleva episodi konsolipelien historiaa. 2D beat ’em upit, tai tuttavallisemmin Double Dragon -kloonit, ovat edustettuna hävyttömän laajalti. Toisin kuin rooli- ja tasohyppelypelien kanssa – niiden todellinen arvo piilee ainoastaan retropelaajien muistoissa. Kolmesta Golden Axesta jo ensimmäinen olisi varmaan riittänyt rauhoittamaan nostalgiaintoilijoita ja sama pätee myös yliedustettuun Streets of Rageen. Genren ainoa aidosti positiivinen yllättäjä oli vuoden ’95 Comix Zone, jossa grungelaulajan näköinen sarjakuvataiteilija pätkii aggressiivisia mutantteja käsin piirretyssä, post-apokalyptisessa New Yorkissa.

Viimeinen pelineljännes koostuu hyvin sekalaisesta seurakunnasta. Toimintaseikkailut Ecco The Dolphin sekä sen jatko-osa The Tides of Time lienevät Mega Driven tunnetuimmat yksinoikeuspelit sitten Sonic The Hedgehogin. Ne ovat kestäneet aikaa yllättävän hyvin niin pelattavuudeltaan, kuin audiovisuaaliselta toteutukseltaankin, mutta 90-lukulainen vaikeustaso saa raavaammakin miehen kyyneliin. Ajattomia puzzlehittejä edustavat Tetriksen jälkimainingeista huuhtoutunut Columns, sekä samasta ideasta hieman jalostettu Sonic-spinoff, Dr. Robotnik’s Meanbean Machine. Paketin oudoin (ja eittämättä surkein) kokemus oli ”taistelupeliksi” luokiteltu Gain Ground, joka oli kuin kevytversio C64:n Ikari Warriorsia. Erona on vain se, että pelaaja on pistoolein sekä käsikranaatein varustautunut isorintainen nainen, jonka ainoana tehtävänä on kyykyttää jousipyssyin ja veitsin hulisevia alkuasukkaita. Pelikulttuurillisesti mielenkiintoisena yksityiskohtana, levylle on mahtunut niiden hyvien Sonic -pelien ohella myös koko brändin tuho: isometrinen Sonic 3D ja eriskummallinen flipperimukaelma Sonic Spinball ovat varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka lisenssin ryöstöviljely voi muuttaa kaikkien rakastaman tasohyppelymaskotin kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia rikkovaksi hirviöksi.

Toisin kuin vanhat ja vihaiset retroparrat tapaavat usein väittää, videopelit eivät ole kuin vuosikertaviinit, eivätkä ne todellakaan parane ajan kanssa. Se, kuinka hyviä tai huonoja Mega Drive Ultimate Collectionin pelit ovat, on oikeastaan täysin sivuseikka, sillä kokoelma on suunnattu selvästi nostalgianälkäisille retroilijoille sekä sellaisille peliharrastajille, jotka ovat aidosti kiinnostuneita videopelikulttuurin synnystä ja historiasta. Etenkin jälkimmäistä porukkaa kiinnostanevat levyn bonusmaterialiksi päätyneet haastatteluvideot, joissa mietteitään laukovat mm. Phantasy Starien ja Sonicien parissa työskennelleet graafikot ja ohjaajat. Mitään pelitaivaan kirkkaimpia kiintotähtiä ei haastattelumateriaalista löydy, mutta väliäkö tuolla, kun mielenkiintoisimmat mietteet tulevat muutenkin rivityöntekijöiltä.

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • +

Huonoa

  • -