Arvostelussa Sid Meier’s Civilization: Beyond Earth – Rising Tide

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 21.joulukuu 2015

Peliarvostelu

Pelin nimi Sid Meier's Civilization: Beyond Earth - Rising Tide
Alusta PC
Muuta: -
Arvostelukappale: 3H Distribution
Avaa pelin lisätiedot

Reilu vuosi sitten pelaajien huulilla pyörinyt Sid Meier’s Civilization: Beyond Earth oli monella tapaa varsin kelvollinen strategiapeli, mutta lämmöllä sitä muistelee silti vain harva. Pelaajien odotukset olivat kenties lähempänä puhki romantisoitua Sid Meier’s Alpha Centauria, kuin uudenlaisin teknologioin ja tieteiskuvitelmin verhoiltua Civilization V:ä. Itsekin myönnän liittyneeni valittajien kuoroon, taitellen nenäliinaani solmuja ainakin oppimiskynnyksen, puolittaisesti hyödynnetyn scifi-teeman sekä sen pelisarjan iänikuisen riippakiven, diplomatian, vuoksi. Virtuaalista salvaa sielujemme virtuaalisille haavoille tuo Beyond Earthin ensimmäinen lisäosa, Rising Tide, joka ei ole ihan Alpha Centauri, mutta ainakin pikkuruinen askel oikeaan suuntaan.

Olen pohjimmiltani kuten suurin osa meistä – laiska ja niukkasanainen. Jatkan siis siitä, mihin alkuperäinen arvosteluni jäi, joten Beyond Earthin pikakertausta etsivät ohjattakoot hetkeksi vuoden takaisen tekstini pariin. Tämä palsta on varattu yksinomaan Rising Tidelle.

Rising Tide tuntuu varteenotettavalta yritykseltä muuttaa Beyond Earth siksi peliksi, jota fanit vuosi sitten kaipailivat. Ikuisen itkun ja porun alkulähde, eli diplomatia on vedetty käytännössä uusiksi, tutkimusmatkailun merkitystä painotetaan voimakkaammin ja jopa merialueita pääsee hyödyntämään uudella tavalla kelluvien kaupunkien muodossa. Rakennuksia, ihmeitä ja kansakuntia on arvatenkin lisää ja jos löytää itsensä ideologisesta paitsiosta, voi eri affiniteettien bonuksista koota itselleen myös uudenlaisia hybridisotilaita. Peliä pitäisi vääntää varmaan aika paljon enemmän, kuin ne arvosteluun käyttämäni noin nelisenkymmentä tuntia saadakseen tarkka kuva uusien kansakuntien ja yksiköiden vaikutuksista, mutta onhan se tietenkin hauska nähdä uutta verta niin diplomatia- kuin heksaruudussakin.

Melkeinpä ainoa asia, jossa Rising Tide sukeltaa ojasta allikkoon on diplomatia. Systeemiä on periaatteessa rukattu yksinkertaisempaan ja selkeämpään suuntaan. Esimerkiksi voimasuhteita ei tarvitse enää arvuutella, sillä pelkokerroin ja arvostus näkyvät selkeinä lukuina, mutta todellisuudessa mittareista ei ole selittämään tekoälyn jatkuvia irrationaalista päähänpistoja. Sotaa saatetaan pitää käynnissä vaikka tankit mellastaisivat pääkaupungissa ja hyvienkin kaverien diilit torpata näennäisesti huvin ja urheilun vuoksi. Valtiomiestasolla neuvotellaan lähinnä sodista ja liitoista sekä diplomaattisen pääoman vaihtamisesta muihin resursseihin. Perinteinen kaupankäynti on siirretty kokonaan karavaanien huoleksi ja mikä ärsyttävintä – pelaajalla ei ole käytännössä minkään sortin kiristys- tai lahjontakeinoja kansainvälisten suhteiden hoitoon. Kanssakäynnin laatu tuntuu riippuvan täysin epäsuorista pelillisistä valinnoista, eikä esimerkiksi siitä, kuinka naapureitaan sattuu kohtelemaan.

Jos muun ihmiskunnan kanssa puljailusta jää vähän pahvinen maku, niin ainakin uuden maailman tutkiminen palkitsee. Luontoa monimuotoistavat niin uudet eliölajit, kuin Civilization V:n luonnonihmeitä muistuttavat uniikit muinaisjäänteetkin. Harmoniaan panostavat kansakunnat voivat valjastaa eläimistöä jopa armeijansa jatkeeksi ja jos lykky käy, voi jopa Dyynistä pöllityt Siege Worm -jättimadot taivuttaa komentoonsa. Uusi juttu ovat niin ikään kaivauksilta löytyvät artefaktit, jota muuntuvat yksinään kertaluontoisiksi resursseiksi, mutta yhdistelminä erilaisiksi pysyviksi bonuksiksi ja jopa ainutlaatuisiksi ihmeiksi tai rakennuksia. Yksityiskohtia voisi luetteloida pitkäänkin, mutta perimmäinen pointti on siis se, että tutkimusmatkailusta palkitaan ja kartan koluaminen on vihdoinkin lähes yhtä legitiimi strategia kuin vaikkapa sotavoimien kasvattaminen.

Paikkansa näkyvimpien uudistusten joukossa lunastavat myös veden päälle rakennettavat kaupungit. Erona maanpäällisiin metropoleihin, meripitäjien takapihat eivät laajene kulttuurin myötä, vaan tontit pitää joko ostaa tai vallata koko kaupunkia siirtämällä. Vesikaupungeilla on myös jonkin verran ihan uniikkeja pytinkejä sekä selkeä nopeusetu laivaston rakentelussa. Merillä touhuamisen todelliset strategiset ulottuvuudet jäävät muutaman pelikerran perusteella kieltämättä hieman arvailun varaan, mutta onhan se kiva, ettei rajojen laajennus jää ainakaan rakennettavasta pinta-alasta kiinni.

Loppujen lopuksi Rising Tide onnistui liimaamaan käteni jälleen muutamaksi kymmentuntiseksi hiireen ja näppäimistöön. Vaikka osa ajasta meni sekavan käyttöliittymän, epämääräisten teknologiavalintojen ynnä muiden Beyond Earthin perisyntien parissa, olisi väärin väittää etteikö klassinen Civilization-konsepti scifiteemoineen olisi temponut hetkittäin myös mukaansa. Rising Tide ei kokemusta suoranaisesti mullista, mutta askeleena kohti parempaa maailmaa se on reippaanlainen.

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • + Lisää kansakuntia, yksiköitä ja kaikkea. Jopa vedenpäällisiä kaupunkeja.
  • + Tutkimusmatkailu palkitsee.
  • + Eläimistö ja luonto yhä enemmän läsnä.

Huonoa

  • - Diplomatia pitäisi uusia. Taas.
  • - Käyttöliittymä ja muut vanhat helmasynnit.