Arvostelussa Sonic Riders

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 12.lokakuu 2006

Peliarvostelu

Pelin nimi Sonic Riders
Alusta Playstation 2
Ikäraja 3
Moninpeli Ei
< >
Avaa pelin lisätiedot

Pikaisesti pohdittuna saattaa tuntua siltä että lastenpelien arvostelu on kovasydämistä touhua: kylmällä ja kyynisellä peliarvostelijan läpivalaisulla ei luultavasti ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka pelin kohdeyleisö elämyksensä kokee. Siltikin, se että kohdeyleisölle ei ole ehtinyt kehittyä kunnollista arvostelukykyä on melko huono syy antaa millekään puolivillaiselle pelintekeleelle koskemattomuutta kritiikin suhteen. Onhan siinä kuitenkin jotain periaatteellisesti pielessä, jos tympeitä ideoita ja b-luokkaista toteutusta katsottaisiin läpi sormien vain, koska kohdeyleisönä ovat lapset. Tai siis, miksi istuttaa lapsensa katsomaan Prätkähiiriä Marsista jos vaihtoehtona voisi olla Shrek?

Sonic Riders, joka kannessaan mainostaa ylpeästi olevansa Sonic-pelien 15. inkarnaatio, kallistuu laadullisesti ja sisällöllisesti enemmän prätkähiirien suuntaan. Myönnettäköön, että kaikista videopelimaskoteista, juuri varsin ilkeän ja jääräpäisen näköinen Sonic on aina herättänyt allekirjoittaneessa eniten puistatusta, mutta Sonic Ridersin ongelmat piilevät enemmänkin pelattavuudessa ja pelisuunnittelussa kuin päähenkilöin olemuksessa. En toki tarkoita sitä, etteikö Sonic Riders olisi ollut ainakin vähän mieltä ylentävämpi kokemus ihan oikeasti karismaattisella hahmokaartilla, mutta ei siitä hyvää peliä siltikään tulisi.
Genrensä puolesta Sonic Riders sijoittuu lautailupeleihin. Vaikka kyseessä onkin futuristiseen ja kuvitteelliseen ympäristöön sijoittuva ilmalautailu, on pelimekaniikka niin paljon velkaa PS2:n lukuisille lumilautapeleille, ettei erottelu näiden pelityyppien välillä tunnu oikeutetulta. Harmi Sonicille, koska lähestulkoon jokainen ominaisuus jonka siinä pitäisi viehättää, on toteutettu paremmin jonkun muun saman genren edustajan toimesta.

Perusideana, pelaajan olisi siis tarkoitus hypätä joko Sonicin, taikka jonkin muun yhtä epäkarismaattisen sivuhahmon saappaisiin ja liidellä tuhatta ja sataa läpi futurististen ratojen, jättäen kanssakilpailijat yskimään pölyä selkänsä taa. Voitto ei tule helposti, vaan tasaisen vauhdikkaasti ja virheettömästi etenevän tekoälyn haastamiseen edellytetään reipasta vauhtia ja radalla pysymistä. Vauhtia saadaan keräilemällä radalle ripoteltuja bonusrenkaita, runnomalla muita kilpailijoita ja temppuilemalla joko ilmalennoissa tai kilpakumppanien jälkeensä jättämissä half-pipen muotoisissa vanoissa. Näin konseptitasolla kaiken pitäisi siis olla suuri piirtein kunnossa, mutta kuten pelimaailmassa usein tuppaa tapahtumaan, ei toteutus jaksa kantaa suunnittelupöydällä esitettyjä kauniita ajatuksia.

Jo yksikin lyhyt sessio pelin parissa riittää paljastamaan sen ehkäpä keskeisimmän ongelman: huonot kontrollit. Vaikka epärealistiseen fysiikkaan onkin turha vedota koko ilmalautailun ollessa silkkaa fantasiaa, tuntuu laudan ohjailu kovasti kankealta. Normaaleissa käännöksissä lauta aliohjautuu pahasti, kun taas kanttaamalla tehdyissä mutkissa pelihahmo kääntyy täysin poikittain ja suuntaa voi pelkästään arvata. Erityisen ongelmalliseksi pelin ohjauksen tekee se, että vauhtia todella piisaa, eikä pelaajalle useimmiten jää aikaa arpoa kahden yhtälailla huonosti käyttäytyvän ohjauskeinon välillä.

Ohjauksen tökkiessä pahemman kerran ei pelattavuutta kokonaisuutena voi pelastaa mikään, mutta olisi siinä silti voitu edes muutamia tehdä hyvinkin. Valitettavasti ongelmia tulee vähän joka käänteessä, olipa kyse sitten perässä laahaavasta kuvakulmasta tai törmäyksen tunnistuksesta pelaajahahmon ja radan laitojen välillä. Edellä mainituista ongelmista pienempi paha on pelin kamera, joka ei juurikaan ota huomioon radan muotoja, vaan tyytyy roikkumaan pelaajan harteilla laiskanlaisesti. Useimmiten tämä riittää, mutta jyrkän nousun tai mutkan tullen sitä kummasti jää toivomaan että sitä näkisi enemmänkin kuin metrin verran nokkansa eteen.

Anteeksiantamaton törmäyksen tunnistus jättää enemmänkin hampaan koloon: jokainen pieni kosketus radan reunukseen tappaa vauhdin lähes täysin ja tönäisee pelaajan pykälän verran keskemmälle rataa. Minkäänlainen laitoihin nojailu ei tule siis kuuloonkaan edes tiukan paikan tullen ja pienistäkin ohjausvirheistä rankaistaan kovalla kädellä. Ongelma saattaa kuulostaa mitättömältä, mutta tällaiset pienet yksityiskohdat ovat juuri niitä asioita, joilla peli saadaan tuntumaan viimeistellyltä (tai kuten Sonicin tapauksessa, viimeistelemättömältä).

Graafiselta ulosanniltaan Sonic Riders jättää vähän sanottavaa. Tyylikkäästi käsin piirrettyjä hahmoja ja esirenderöityä taustaa yhdistelevä alkudemo lienee ainut kohta koko pelissä joka nostatti kulmakarvoja piirun verran oikeaan asentoon, mutta mitään visuaalista ilotulitusta ei tästä paketista muutoin ole löydettävissä. Eipä sinänsä, että kyseessä olisi mikään hirvittävän rumakaan peli, mutta keskinkertaisuus ei yksinkertaisesti jaksa viehättää. Ruudunpäivitysnopeus pysyttelee sentään tasaisesti 30 kuvan sekuntivauhdin paremmalla puolen, mikä on toki papukaijamerkin arvoinen suoritus.
Kaikkiaan Sonic Ridersin pelaaminen on varsin turhauttava kokemus. Rampautuneen pelattavuuden ansioista, yksinpelimoodit tuntuivat jo alusta pitäen tarpeettoman vaikeilta, eikä itkun ja hampaidenkiristyksen määrä pidemmälle pelattaessa ainakaan pudonnut. Umpityperän juonimoodin ja persoonatonta tekoälyä vastaan pelaamisen voi toki välttää jaetun ruudun moninpelillä, joka tukee jopa neljän yhtäaikaisen pelaajan keskinäistä kamppailua. Tämä tietenkin edellyttäen että kaveriporukasta löytyy kolmea Sonic Ridersiin edes pitkällä kepukalla koskettamaan suostuvaa ystävää. Omastani ei löytynyt.

Yhteenveto

Heikko esitys

Hyvää

  • + Tukee neljää pelaajaa

Huonoa

  • - Kamera ei tahdo paljastaa aina riittävästi rataa
  • - Ohjaus paikoin kankeaa, paikoin arvaamatonta
  • - Laitoihin törmäily tökkii
  • - Juonimoodi aliarvioi jopa lapsia