Arvostelussa Spec Ops – The Line

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 27.heinäkuu 2012

Peliarvostelu

Pelin nimi Spec Ops - The Line
Alusta XBOX360
Arvostelukappale: 3HD
Ikäraja: 18
< >
Avaa pelin lisätiedot

Jo vanha kansa tiesi, ettei kirjaa sovi arvioida kannen perusteella. Spec Ops – The Line osoittaa, että samaa viisautta kannattaisi soveltaa silloin tällöin myös videopeleihin. Ulkoiset merkit viittaavat vahvasti tusinan kolmanteentoista geneeriseen tiimiräiskintään, jossa oikeamieliset yhdysvaltain erikoisjoukot parantavat maailmaa yhden öljydiktaattori verran. Kuorista paljastuu kuitenkin jotain ihan muuta: sotapeli, jolla on terävä viesti ja lyömätön soundtrack.

Spec Ops – The Linen lähtöasetelma on petollisen tavanomainen. Pelaaja on Martin Walker, kolmihenkisen erikoisjoukon vetäjä, jonka lähetetään hiekkamyrskyjen eristämään Dubaihin paikallistamaan ja evakuoimaan amerikkalaista everstiä sekä sotasankaria, John Konradia. Jo pelin genrestä voi arvata, ettei tehtävä tule sujumaan kuin tanssi. Paikalliset ääriainekset nakkaavat kapuloita rattaisiin jo ensi metreillä, eikä aikaakaan kun piipun väärällä puolen häärää pataljoona epäluuloisia amerikkalaissotilaita. Kun soppaan sekoittuu CIA ja mielipuolinen radio-DJ julistaa tulitauon päättyneeksi Deep Purplen tahtiin, alkaa touhu mennä mainiolla tavalla kieroksi. Hiekkaan hautautunut Dubai repeää kuin Walkerin mielenterveys, päähenkilön ajautuessa yhä syvemmälle omituiseen konfliktiin, toinen toistaan huonompien valintojen saattelemana.

Pelin tarina osoittaa videopeleille harvinaista kypsyyttä ja rohkeutta. Toisin kuin useimmat lajitoverinsa, Spec Ops – The Line uskaltaa esittää sodan kaikessa raadollisuudessaan. Se vetää pelaajan tuon tuosta mukavuusalueensa ulkopuolelle inhimillistämällä vihollisia ja pakottamalla kohtaamaan tekojensa seuraukset. Selkeä pelastustehtävä muuttuu hiljalleen syheröiseksi eloonjäämiskamppailuksi, jossa niin päähenkilö kuin pelaajakin joutuu kyseenalaistamaan toimiensa motiiveja ja oikeutuksia. Mitä lähemmäksi loppua päästään, sitä vaikeampi on erottaa hyvää pahasta ja oikeaa väärästä. Ainut asia joka kirkastuu, on pelin sanoma: sodassa ei ole voittajia, eikä edes selviytyjiä.
Puhtaasti pelilliseltä kantilta katsottuna, Spec Ops – The Line on paljon konservatiivisempi. Se on pohjimmiltaan hyvin tavallinen niskan takaa kuvattu tiimiräiskintä, jossa kyykitään suojissa ja niitetään ylivoimaisia vihollislaumoja monipuolisella arsenaalilla. Toteutuksessa ei ole isommin valittamista. Aseiden tuntuma on kohdallaan, päälaukaukset tappavat kerrasta ja kranaatitkin lentävät sinne minne pitää. Jopa suojiin liimautuminen tuntuu enimmäkseen jouhevalta. Ainoa asia, joka olisi kaivannut selkeää petrausta on tiimimekaniikka: mukana notkuvia tekoälykavereita voi pyytää joko ampumaan tiettyä vihollista tai nakkaamaan sokaisukranaatin, mutta ei esimerkiksi siirtymään haluttuun paikkaan. Tästä koituu toisinaan harmia – mokomilla kun on taipumusta rynnätä joko varmaan kuolemaansa tai vähintäänkin pelaajan tulilinjalle.

Vihollisten tekoäly vaikuttaa fiksummalta, mutta ainoastaan suoraviivaisen tasosuunnittelun ja ennakkoon määriteltyjen kulkureittiensä ansiosta. Spec Ops ei muutenkaan dynaamisuudellaan pullistele. Tasot ovat enimmäkseen kauniita kulisseja, joiden keskeisintä pelillistä sisältöä ovat ympäriinsä ripotellut lonkan korkuiset luotisuojat. Kaikki vähänkin erikoisemmat tapahtumat aina ikkunoiden läpi valuvista hiekkamassoista näkökentän sumentaviin myrskyihin ovat ennakkoon käsikirjoitettuja. Staattisuudestaan huolimatta miljöö on yksi Spec Opsin suurimmista vahvuuksista. Hiekkamyrskyjen ja sisällissodan upottamassa Dubaissa on samanlaista suureellisuutta kuin Bioshockin Rapturessa. Peliä tulee pelattua jo ihan vaan nähdäkseen, millaisia mainioita maisemia tasosuunnittelijat ovat taikoneet loputtomien taistelujen kyytipojiksi.

Yksipelikokemus on konservatiivisista suunnitteluratkaisuistaan huolimatta mainio, mutta valitettavasti myös aika lyhyt ja kertakäyttöinen. Tarina paljastaa pelin lopussa käänteitä, jotka houkuttelevat toiselle läpipeluukierrokselle, mutta kolmatta kertaa tuskin tulee. Nettipelin puolella Spec Opsin tavanomaisuus on suurempi riesa, sillä siellä ei ole tarinaa tai tyylikkäitä kulisseja pelikokemusta pelastamassa. Tarjolla onkin melko yllätyksetöntä räimettä kahdeksan pelaajan kesken. Modernien nettiräiskintöjen tarkistuslistaa on kahlattu juuri sen verran, että mukaan tullut liuta tiimipohjaisia moodeja, kokemuksen keruuta, erilaisia hahmoluokkia ja se pakollinen loputtomia vihollisaaltoja vastaan pelattava yhteistyömoodi. Omat ideat ovat vähissä, ellei nyt halua tasoja satunnaisesti repiviä hiekkamyrskyjä sellaiseksi laskea. Silkaksi moninpeliksi en joka tapauksessa Spec Opsia suosittelisi.
Audiovisuaaliselta toteutukseltaan Spec Ops – The Line jättää hyvän maun. Teknisesti visuaalinen jälki on juuri niin hyvää, kuin edellisen sukupolven Unreal Engineltä odottaisikin. Se mikä hävitään kromin määrässä otetaan takaisin Dubain tyylikkäässä arkkitehtuurissa ja rohkeassa värien käytössä. Äänipuolella jälki on niin ikään toimivaa, joskin peli ansaitsee erityismaininnan harvinaista tyylitajua osoittavasta ääniraidastaan. Deep Purplen Hush ei vielä yksinään riittäisi todisteeksi musiikkimaun suvereniteetista, mutta kun mukaan heivaa Black Mountainin Stormy High:n, The Black Angelsin Bad Vibrationsin ja pari asiaankuuluvaa raitaa Mogwailta, alkaa paletti olla voittamaton.

Jos tässä vaiheessa vuotta pitäisi arvuutella pelialan palkintoja, kiinnittäisin Spec Ops – The Linen tiukasti vuoden yllättäjän ja vuoden parhaan tarinan kategorioihin. Tasapaksu pelisuunnittelu ja kierrätyskomponenteista kasattu moninpeli erottavat sen pelialan raskassarjalaisista, mutta geneerisen habituksen takaa paljastuva tarina askarruttaa mieltä vielä läpäisyn jälkeenkin. Tämä on sellainen juttu, johon ei moni klassikoksikaan tituleerattu peli pysty.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

Huonoa