Arvostelussa Splinter Cell: Chaos Theory

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 14.maaliskuu 2006

Peliarvostelu

Pelin nimi Splinter Cell: Chaos Theory
Alusta Xbox
Ikäraja 16
System link On
< >
Avaa pelin lisätiedot

Vuonna 2001 tapahtuneen WTC-iskun jälkeen on etenkin terroristiteemaisten elokuvien katseleminen muuttunut jokseenkin liian todellisuutta hipovaksi aiheeksi ja toisaalta sana ”terroristi” on jo muutenkin elokuvissa kuin medioissakin niin loppuunkulutettu käsite, että toimintaelokuvienkin tekijät saisivat keksiä jo jotain uutta ja tuoretta nähtävää markkinoille. Käsitteenä peleissä se sen sijaan vielä toimii(ainakin toistaiseksi).

Tämän kertaisessa arvostelussamme nähdäänkin viime vuoden alkupuolella julkaistun Splinter Cell -sarjan uusin osa, joka kantaa alaotsaketta Chaos Theory. Mustiin sonnustautuvalle hiiviskelijällemme on jälleen tiedossa hommia, kun USA saa jälleen vihiä terroristien suunnitelmista. Pelin pääsankarina toimiva Third Echelonin agentti, Sam Fisher joutuu tämän vuoksi seikkailemaan muun muassa Japanissa, Koreassa, Perussa, sekä jopa oman maansa rajojen sisällä saadakseen kiinni muun muassa laajoilla sähkökatkoksilla ihmisiä pelottelevat terroristit, koska tietojen mukaan paljon pahempaakin on tiedossa?
Mikään tarinallisen kerronnan mestarinäyte Splinter Cell: Chaos Theory ei aiempien osien tapaan ole. Lähinnä langanohut juoni antaakin vain hyvän tekosyyn hiippailla mitä erilaisemmissa maisemissa. Pelin aikana kolutaankin lävitse esimerkiksi majakka ja sen ympäristö, rahtilaiva, pankki ja kylpylä. Vaikka yksinpeli onkin kestoltaan vaivaiset kymmenen tehtävää, niin on sen pelaaminen alusta loppuun saakka aiempien pelien tapaan mielenkiintoista, koska tehtävät ovat tasosuunnittelultaan niin erilaisia toisistaan, ettei pelatessa pääse syntymään samankaltaisuuden tuntua.

Sam Fisher on varautunut tehtäväänsä hyvin; mies on saanut mukaan keikallensa muutamia uusia leluja, jonka lisäksi vanha koira on oppinut Pandora Tomorrow -pelin ajoilta jopa muutamia uusia temppujakin. Pääpiirteittäin pelin mekaniikka on kahdelle edelliselle pelille kuitenkin varsin uskollinen; tarkoitus on pysytellä varjoissa ja pimennossa, ihanteellisen vaihtoehdon ollessa se, ettei vihollinen tiedä lainkaan pelaajan läsnäolosta.. Ennen kuin on jo liian myöhäistä. Aiemmista Splinter Cell peleistä poiketen pelaaja päättää nyt ennen jokaista tehtävää lähteekö tehtävään hyökkäys vai hiiviskelyvarustelulla. Näillä kahdella eroa on lähinnä siinä, että suoraa hyökkäämistaktiikkaa varten pelaaja saa enemmän kuteja aseisiinsa, kun taas hiiviskelyä varten pelaaja saa enemmän ”hiljaisen metodin työkaluja”.

Tehtävien aikana tarkoitus on tuttuun tapaan suorittaa terroristien listimisen ohella tärkeämpiäkin seikkoja, kuten tärkeän tiedon keräämistä, vihollisten kuulustelemista ja niin edelleen. Uutena ominaisuutena kolmas Splinter Cell -peli yrittää olla edes hieman epälineaarinen. Pelistä löytyykin muun muassa tehtävien päätavoitteiden lisäksi sivutavoitteita, joita ei ole pakko suorittaa, mutta joiden suorittaminen nostattaa kustakin tehtävästä annettavaa loppuarvosanaa. Tämän lisäksi lähestulkoon jokaiseen tehtävän suorittamisen kannalta oleelliseen paikkaan pääsee nyt yleensä kahta eri reittiä. Pelaaja voi vapaasti valita kumman tahansa reiteistä, joista toinen on yleensä toista hieman haastavampi etenemistä ajatellen.

Etenemistyylinsä voi aiempien pelien tapaan valita itse. Esimerkiksi kuinka hankkiutua eroon kauempana edellä partioivasta vartijasta? Tarjolla olevia vaihtoehtoja on ainakin muutamia erilaisia. Ampuako hänet vain kylmäverisesti, ampuako kaikki valot ja ”sokaista” vartija pimeydellä ja iskeä tältä taju kankaalle? Tai jos tekisikin muutaman huomiota herättävän äänen esimerkiksi vislaamalla tai tölkkiä heittämällä ja livahtamalla sen jälkeen vaivihkaa vartijan ohi tämän huomaamatta? Kas siinäpä pulma.

Vihollisen jallittamiseksi apunaan Samilla on tehtävien aikana muun muassa luotettavien pistoolin ja vaimennetun kiväärin lisäksi tutut lämpö -ja yönäköominaisuudet vihreää valoa hehkuvissa ”kolmiolaseissaan”, sekä muutamia erilaisia tainnutustarkoitukseen suunnattuja ammuksia, erilaisia kranaatteja, flashbangeja kuin kaasukranaattejakin. Uutena ominaisuutena Samin lähitaistelukykyjä on parannettu. Sam osaa nyt esimerkiksi kattoputkessa jalkojensa varassa pää alaspäin roikkuessaan vääntää niskat nurin alla seisoskelevalta vartijalta. Tällaisia näyttävästi animoituja erikoistemppuja pääsee koko yksinpelin aikana kuitenkin valitettavasti hyödyntämään ainoastaan vain muutamaan otteeseen.

Niiden harvojen ”erikoistempputilaisuuksien” lisäksi Sam voi nyt hyökätä täysin ilman tuliaseitakin tätä kohti kävelevän vartijan kimppuun painamalla joko oikeaa tai vasenta liipaisinta vartijan ollessa riittävän lähellä tätä. Oikealla liipaisimella Sam kaivaa taskustaan puukon ja tappaa vihollisen nopeasti, kun taas vasemmalla Sam vain yksinkertaisesti mäjäyttää kaverilta tajun kankaalle. Periaatteessa näiden kahden välillä valitsemisella ei ole mitään käytännön eroa; veitsellä tökkääminenkään kun ei muodosta ruumiin kohdalle minkäänlaista verilammikkoa, jonka viholliset voisivat myöhemmin sitten havaita. Niin, eivätkä ne tainnutetut vartijat tule tajuihinsa enää kuluvan tehtävän aikana.

Tajuttomana maassa makaavaa vartijaakaan ei ole enää yhtä kiirus kantaa pois ja pimentoon, koska vartijoita on harvoin useampi kuin yksi yhdellä partioreitillä. Ja jos on, niin pelaaja voi ”liipaisinhyökkäyksen” ansiosta toimittaa kaverinsa ruumista ihmettelemään tulleen vartijan unten maille sen kummemmin meteliä pitämättä. Kahteen aiempaan peliin nähden tekoälyn käyttäytymismallia on hieman muutettu. Viholliset kyllä partioivat ja tutkivat pelaajan aiheuttamia ääniä kuten aina ennenkin, mutta nyt hieman realistisemmin. Viholliset eivät osaa enää suunnistaa automaattisesti pilkkopimeässä juuri sen nurkassa kyyhöttävän pelaajan luokse ampumaan tätä samantien hengiltä. Nyt vihollinen ampuu täysin pimeässä useimmiten täysin sokkona sinne tänne, vaikka pientä apua saavatkin silloin tällöin käyttämistään taskulampuista ja valosoihduista.

Tämä onkin juuri se kaivattu parannus tekoälyyn.. Vai onko sittenkään? Ei, sillä valitettavasti tekoäly ei ole muuttunut älykkyystasoltaan paremmaksi, vaan pikemminkin tekoälyssä on otettu omasta mielestäni ehkä jopa hieman takapakkia. Nimittäin ehkä juuri tämän yliluonnollisen suunnistuskyvyn puuttuessa tekoälyn muuten pysyessä lähestulkoon samana, on vihollinen nyt aiempia pelejä heikompi vastus, koska ne niin harvoin onnistuvat pelaajan löytämään. Lisäksi vihollisilla on tapana menettää mielenkiinto ympäristön tutkimista tai äänien aiheuttajan paikantamista kohtaan paljon entistä nopeammin, jonka vuoksi peli onkin yleisesti ottaen pelattavuudeltaan aikaisempaa paljon helpompi tapaus ainakin normaalivaikeustasolla pelattuna.

Kun tähän vielä lisää pelin uuden, aiemmin yllä mainitun ominaisuuden, jolla vartija kuin vartija saadaan ohjaimen liipaisimilla pois päiväjärjestyksestä, niin touhu helpottuu entisestään. Pelaaja voi esimerkiksi vaikkapa vislailla vartijat yksi kerrallaan tutkimaan paikkaa, jossa pelaaja piileksii ja sitten puukottaa tämän hengiltä ja sen jälkeen sitten toistaa homman uuden vartijan kohdalla.

Pelin yleinen helpottuminen aiempiin osiin näkyykin pelin aikana siten, että kaikkein suurin jännitys ja samalla pelitunnelma tulee usein siitä, että millä tavalla pelaaja kunkin vartijan kohdalla hoitaa tämän pois päiväjärjestyksestä, eikä siitä, että selviääkö pelaaja ylipäätänsä hengissä tehtävästä ja joutuuko pelaamaan uudelleen jo kertaalleen pelattuja kohtia. Tähän viimeksi mainittuun vaikuttaa osaltaan tosin sekin, että aiemmista peleistä poiketen peli ei enää automaattisesti pyydä pelaajaa tallentamaan tämän saavuttua tiettyyn kohtaan tehtävässä, vaan pelaaja voi nyt tallentaa tehtävien aikana juuri silloin kun itse haluaa.

Lukoin ja numerokoodipaneelein lukittujen ovien taakse pääseminenkään ei ole enää temppu eikä mikään; numerokoodiovet voi hakkeroida käden käänteessä ja kaikki lukoilla lukitut ovet voi joko perinteiseen tapaan tiirikoida, tai sitten uutuutena yksinkertaisesti murtaa. Murtaminen ja hakkerointi ovat niitä perinteisempiä tirikointia ja oikean numerokoodin etsimistä nopeampia tapoja saada ovet auki, mutta nämä kaksi mainittua tapaa ovat myös ne jotka saavat vartijoiden huomion herätettyä.. Muutamaksi sekunnniksi ennen kuin mielenkiinto taas laantuu.

Audiovisuaalisesti sarjan ystäville on jälleen tarjolla todellista herkkua. Pelin käyttämästä Unreal -pelimoottorista on jälleen otettu aiempaa enemmän irti ja peli näyttääkin upeammalta kuin koskaan aiemmin valaistus -ja varjostusefektien etsiessä vertaistaan. Peliympäristöt ovat edelliseen peliin nähden kokeneet kauneusleikkauksen grafiikan tarkkuudessa, siinä missä terroristit ja etenkin pelin sankari Sam Fisher liikkuvat nyt aiempaa sulavammin ja paljon aidomman näköisesti. Etenkin Samin lukuisat erilaiset liikeanimaatiot näyttävät liikkeessä todella upeilta.

Äänipuolella ollaan parannettu juoksua varmasti lähes yhtä paljon. Erilaiset tilaäänet kuulostavat upeilta ja muhkeilta, esimerkkinä ensimmäisen tason ukkosen jyrinä, joka kuulostaa hienon yksityiskohtaisesti ja aidon oloisesti erilaiselta pelaajan ollessa esimerkiksi ulko-ilmassa tai rakennuksen sisällä. Tunnelmaa ja hiiviskelytoimintaa entisestään nostattamaan on taustalle luotu eräänlainen jännitysmusiikkiraita, joka vaihtelee tapahtumien mukaan. Vihollisen havaitessa pelaajan vaihtuu musiikin tahti nopeatempoiseksi, kun taas toiminnan rauhoittuessa musiikkikin rauhoittuu joko taustalle erittäin hiljaiseksi tai sitten lakkaa kokonaan.

Yksinpeli on sen kaikesta nautinnollisuudestaan huolimatta edellisten pelien tapaan valitettavan lyhyt tapaus. Uudelleenpeluuarvoa saattaa joidenkin kohdalla lisätä tehtävien suorittamisen jälkeen annettu ”laatuprosentti”, joka laskee laukaistujen hälytysten ynnä muiden tehtävän aikana mokailujen myötä. Näin ollen joku saattaa haluta ansaita paremman tehtäväprosentin itselleen pelaamalla tehtävän uudelleen ja paremmin. Itse en ainakaan henkilökohtaisesti ole niitä ihmisiä. Kokonaisuutena Splinter Cell: Chaos Theoryn yksinpeli onkin astetta huonompi sen helppouden takia, vaikka yksinpelistä erittäin paljon pidinkin niin kauan(tai vähän)aikaa kun sitä kesti.

Henkilölle, kuten allekirjoittanut ei siis kuitenkaan yksinpelin jälkeen jää juuri muuta vaihtoehtoa kuin käydä moninpelin salojen kimppuun. Aiemmista Splinter Cell -peleistä poiketen Chaos Theory mahdollistaa nyt myös moninpelin samalla koneella pelattuna Xbox Liven ja System linkin ohella.

Yhteistyömoninpelissä kahlataan yhteistyötä varten suunniteltuja tehtäviä ja yritetään suorittaa annettuja tehtävätavoitteita. Eteneminen, kuten nappien painaminen tai paikasta A paikkaan B vaatii yleensä molemman pelaajan panosta, joka tekee pelistä hyvin saumatonta samaan hiileen puhaltamista. Valitettavasti yhteistyömoninpeli ei tuntunut ainakaan Xbox Livessä olevan kovassa suosiossa, sillä arvostelua kirjoitettaessa sille ei kertaakaan löytynyt pelaajia.
Jos yhteistyömoninpeli ei onnistu Xbox Livessä, on mahdollista kokeilla pelin toista pelimuotoa, ainoastaan Xbox Livessä ja System linkissä toimiva, edellisestä pelistä tuttu versus -pelimuoto, jossa vakoojat ja palkkasoturit ottavat toisistaan mittaa. Versus pelimuotokaan ei kovin montaa peliserveriä arvosteluhetkellä tarjonnut, mutta edes tarjolla oli se muutama, että pääsi pelaamaan. Versus pitää sisällään muun muassa deathmatch variaation, eli vakoojat vastaan palkkasoturit, jonka lisäksi tarjolla on muutama tehtäväpohjainenkin pelimuoto, jossa vakoojat yrittävät saada/suorittaa jotain, siinä palkkasoturit yrittävät estää tätä tapahtumasta.

Vakoojat ovat Sam Fisherin tapaan varustettu muun muassa pimeä -ja lämpönäöllä, kun taas palkkasoturit yrittävät tulla toimeen kypärään pultatun valonheittimen, sekä lasernäön avulla. Kummatkin pelimuodot ovat hauskaa ajanvietettä, joskin Versus -pelimuodon deathmatch varmasti on se joka pidemmällä tähtäimellä saa pelaajan palaamaan moninpelin pariin. Moninpeli on myös kokonaisuutena se pelin eliniän ja (annetun arvosanan)pelastava tekijä, sillä pelkän yksinpelinsä kanssa Chaos Theory ei yllä aivan samalle tasolle kahden edellisen Splinter Cell -pelin kanssa, vaikka uudistuksia mukana onkin.

Yhteenveto

Lähes täydellinen

Hyvää

  • + Moninpeli
  • + Yksinpelin tunnelma
  • + Audiovisuaalisesti vaikuttava

Huonoa

  • - Lyhyt yksinpeli
  • - Tekoälyssä edelleen parantamista