Arvostelussa Styx – Master Of Shadows

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 7.marraskuu 2014

Peliarvostelu

Pelin nimi Styx - Master Of Shadows
Alusta PC
Arvostelukappale PAN Vision
Ikäraja 18
< >
Avaa pelin lisätiedot

Cyanide Studio on pieni puolalainen pelitalo, jonka käsialaa eivät tähän saakka ole olleet mitkään kovin mairittelevat pelit. Plakkarista löytyvät muun muassa virallinen Game Of Thrones -peli, sekä pelillisesti erittäin samankaltainen, niin ikään toimintaroolipeli Of Orcs And Men. Molemmat olivat kutakuinkin silkkaa roskaa, erinäisistä syistä.

Nyt Cyanide yrittää hieman erilaista lähestymistapaa. Styx – The Master Of Shadows ei olekaan toimintaroolipeli, vaan melko suora ja häpeilemätön Splinter Cell -sarjaa ja muita vastaavia hiiviskelygenren tuotoksia mukaileva peli. Pelin pääosassa nähdään Of Orcs And Men -pelistä tuttu pieni vihreä goblin Styx, joka on erikoistunut hiiviskelyyn, varjoissa lymyilemiseen sekä äänettömiin tappoihin. Hän on siis goblini paikallaan.

Pelin juoni ei ole mitenkään kovin erikoinen, eikä oikeastaan edes mielenkiintoinenkaan, osittain siksi, että se työntää liikaa informaatiota heti alussa pelaajan pureksittavaksi. Eivätkä juonta edistävät välianimaatiotkaan ole mitenkään kovin kaksisia. Kun juoni on merkityksetön, vähentää se sitä vastoin hieman itse tehtävien mielenkiintoisuutta. ”Miksi edes vaivaudun?” Peliä tuleekin pelanneeksi lähinnä tehtävien takia, ei siksi että pääsisi seuraamaan juonen edistymistä.

Tarinan mukaan Styx pakotetaan matkaamaan Maailman Puun juurelle, josta saadaan kerättyä voimakasta ainetta, amberia, eräänlaista taikamahlaa, johon kaikki tuntuvat jääneen koukkuun kuin huumeeseen ihmisiä, örkkejä, goblineita ja haltijoita myöten. Lähes koko peli on yhtä isoa takaumaa ja staattisten välianimaatioiden aikana näytetään vangittuna olevaa Styxiä, jota ihmiset tyrmässä kuulustelevat.

Muutama vuotta sitten julkaistussa Of Orcs And Menissä haukuin muun muassa sitä kuinka Cyanide jostain syystä halusi täyttää fantasiahenkisen pelinsä jatkuvalla kiroilemisella. Se kenties sopii hyvin kirjoitetun dialogin sekaan, kuten esimerkiksi Game Of Thronesin TV-sarjaan, mutta ei niinkään väkinäisesti ja teennäisesti työnnettynä pelihahmon suuhun. Edes 90-luvun räikein pelihahmo Duke Nukem ei parhaimpina päivinään käyttänyt v-alkuista sanaa puheessaan.

Nyt kun Cyanide on päättänyt elvyttää Styxin omaa nimikkopeliään varten, oli jokseenkin ehkäpä jopa odotettavaa, että hahmon persoona on pysynyt samana. Ja niinhän se onkin, aina ääninäyttelijää myöten. Styx se tykkää kiroilla ja fuck-sana löytyykin jälleen hahmon sanavalikoimasta. Fuck this ja fuck that. Jos Styx sattuu putoamaan kuolemaansa hän usein myös huutaa ”fuck youuuuu!?”

Omasta mielestäni Of Orcs And Menin tapaan Styx olisi pärjännyt varsin hyvin ilmankin kiroilua laimentamatta hahmon bad ass -asennetta tippaakaan. En ole mikään kukkahattutäti, mutta jokaisella kerralla kun hahmo kiroilee särkee se hieman pelin muutoin varsin toimivaa keskiaikaishenkistä fantasiatunnelmaa, jota se niin kovasti yrittää luoda. Ellei sitten kyseessä ole Styxin pelkkä v*ttumainen painajainen, jossa hän kierii sängyssään lakanat märkänä. Fuck.

Pelattavuudeltaan Styx – Master Of Shadows toimii jopa yllättävän hyvin Cyaniden peliksi. Kyseessä onkin kenties jopa Cyaniden paras peli. Kontrolleissa ei ole valittamista ja ohjaus on napakkaa ja tarkkaa. Jos olet pelannut Splinter Cell-sarjan pelejä, ovat kontrollit äärimmäisen tutut ja Cyanide on onnistunut matkimaan ne lähes identtisesti omaan peliinsä. Y-nappula (jos pelaa Xbox-ohjaimella) toimii pääasiallisena toimintanappulana, jonka avulla avataan ovia, napataan esineitä, myrkytetään partioivien vartijoiden vihanneskoreja yrjöämällä niihin (kukaan ei varmasti huomaa eroa) ja väännellään vipuja.

Styx, kuten Splinter Cell-sarjan Sam Fisherkin, viihtyy parhaiten varjossa ja pimeydessä, jonka turvin saa vapaasti hiippailla eteenpäin kiinnittämättä kenenkään huomiota. Styxin selässä oleva ?tatuointi? ilmaisee milloin Styx on piilossa ja milloin ei. Jos tatuointiin syttyy valo, on Styx pimeyden huomassa ja toisinpäin. Jos valoa on liikaa voi sille useimmiten tehdä ainakin jotain. Pääosan ajasta Styx seikkailee erilaisissa kivilinnakomplekseissa, joiden seinät on valaistu soihduilla. Soihduissa voi roikkua sammuttaakseen ne tai sitten voi heittää etäämmältä kourallisen hiekkaa niihin, jos hiekkaa sattuu matkassa olemaan.

Partioivat vartijat eivät ole kuitenkaan aivan mitään puupäitä ja käyvät sytyttämässä soihdut uudelleen jos ne sattuvat heidän partioreiteilleen. Splinter Cell-tyyliin vartijat voi kuitenkin hoitaa pois pelistä tappamalla vääntämällä niiltä niskat nurin. Nämä väliaikaiset haitat voi tappaa joko nopeasti ja äänekkäästi tai hitaasti ja äänettömästi. Äänetön vaihtoehto on suositeltava, mikäli on aikaa tehdä se rauhassa eikä toista vartijaa näy mailla eikä halmeilla. Ruumiit voi sitten nopeasti ottaa olalle ja piilottaa joko viemällä ne riittävän pimeään nurkkaan tai nakata kielekkeeltä alas tai piilottaa isoihin puukirstuihin tai kaappeihin, joita löytyy kaikista linnoista tyhjillään. Ruumiiden kätkeminen kannattaa, sillä pelin tekoäly on suhteellisen toimiva, tai ainakaan ei sen heikompi kuin muissakaan hiiviskelypeleissä.

Jos kolistelee liikaa ja kaatelee esineitä tai vaikkapa tuoleja kulkiessaan, tulevat vartijat tutkimaan ääniä. Jos jotain näkyy, vartijat asettuvat hälytystilaan ja alkavat tutkia paikkoja. Vartijoiden epäilystason näkee niiden päälle ilmestyvästä mittarista, joka vaihtaa väriä ja kasvaa kooltaan mitä enemmän epäilys nousee. Styxin pieni koko on etuna piiloutumisessa, sillä hän voi ryömiä pieniin koloihin tai esimerkiksi pöytien ja muiden isompien alustojen alle piiloon. Kaapit ja puukirstut ovat ruumiiden kätkemisen ohella paikkoja, jonne myös Styx itse voi piiloutua, ellei sitten ole täyttänyt niitä jo nirhatuilla vartijoilla. Vartijat eivät kuitenkaan ole tyhmiä ja hälytystilassa tutkivat myös Styxin piilopaikat ja kaivavat tämän löytäessään myös goblinin esiin piestäväksi.

Hiekkakourallisten ohella Styx voi myös heitellä tikareita vartijoiden kurkkuun etätappoa varten tai muuttua hetkellisesti näkymättömäksikin, jos tilanne muuttuu heikolle pikkugoblinille uhkaavaksi. Näkymättömyys kuitenkin vaatii amberia, joita löytyy kaikista pelin paikoista sieltä täältä. Aina välillä Styx joutuu myös irtaantumaan ruumistaan ja kloonaamaan itsensä, jotta voisi ujuttautua luuttomalla kaverillaan pienien kaltereiden välistä ja vedellä vivuista, jotta varsinainen Styx voisi jatkaa matkaa. Viimeisenä Styxillä on eräänlainen erikoisnäkö, joka auttaa havaitsemaan vartijoita ympäristöstä, tämäkin vaatii nopeasti kuluvaa amberia toimiakseen. Homma on siis siinä mielessä onnistuttu pitämään mielenkiintoisena ja vaihtelevanakin.

Niin kauan kuin onnistuu hiiviskelemään kaikki toimii vallan mainiosti. Ei peli aivan täydellinen kuitenkaan ole. Jos sattuu jäämään vartijoiden haaviin, huutaa tämä kaikki kaverinsa paikalle ja se tietää yleensä kuolemaa, sillä Styx ei pikkuveitsensä kanssa millään pärjää isommalle porukalle. Jos tulee havaituksi ei myöskään voi paeta paikalta, sillä nopeat vartijat ottavat Styxin kiinni ja pakottavat pelaajan kaksintaisteluun. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kamerakulma lukitaan vartijaan, eikä pelaaja voi kääntää selkäänsä ja juosta karkuun.

Taistelu toimi QTE-periaatteella, eli on painettava yhtä tiettyä nappulaa ja oikeaan aikaan, jotta Styx torjuisi kohti tulevan iskun. Pari torjuntaa ja sitten vartijan voi tappaa samalla nappulalla. Jos vartijoita kuitenkin on useampi jonossa, tappavat ne pelaajan sillä aikaa, kun Styxin tappoanimaatio viimeistelee ensimmäistä uhria. Erittäin reilua, eikö vain? Styx ei myöskään kestä kahta kolmea iskua kauempaa, joten muutama huti QTE:n kanssa ja henki on pois.

Pientä helpotusta tähänkin asiaan saa parantelemalla Styxin taitoja pää- ja sivutehtäviä suorittamalla. Muita parannettavia taitoja ovat muun muassa Styxin näkymättömyys ja sen kestovaikutus sekä hiiviskelytaidot ja lättäjaloista lähtevä ääni. Hieman hölmösti taitoja ei kuitenkaan pääse päivittelemään tehtävien aikana, vaan taidot tulee päivittää ja kokemuspisteet käyttää jokaisen tehtävän välissä Styxin ?asunnossa?, joka on rakennettu syvälle viemäristön uumeniin valtavien linnoituksien alle, jotka pelialueina tehtävissä toimivat. Jos päivittäminen unohtuu ei takaisin piilopaikkaan pääse, ellei löydy pelitallennusta piilopaikasta.

Onneksi ainakin pelin PC-versiossa saa pelinsä tallentaa milloin tahansa, eikä tarvitse jatkaa välttämättä sieltä mihin automaattinen checkpoint tallentaa. Siksikin, koska vartijoita pelin tasoissa on normaalivaikeustasollakin melko paljon ja kuolema korjaa välillä rasittavankin usein. Useimmiten taisteluun joutumisen vuoksi, mutta myös joskus harvemmin esimerkiksi epäonnistuneen hypyn vuoksi.

Jos jokin kohta tai hyppy kielekkeeltä toiselle vaikuttaa vaikealta, löytyy pelistä onneksi paljon eri tapoja yrittää edetä. Tämä onkin yksi pelin vaikuttavampia ominaisuuksia. Harvemmin nykypeleissä etenemisreittejään saa enää valita. Splinter Cell: Blacklistissä valinnanvapaus yllätti allekirjoittaneen, mutta Styx – Master Of Shadowsissa se yllättää vielä enemmän, koska vaihtoehtoja ja reittejä on sitäkin enemmän. Pelin tasosuunnittelu on hienosti toteutettu ja samaan aikaan uskottavaa sorttia. Linnat eivät pelkästään näytä isoilta vaan ovat myös sitä. Tyypillisen tason alkaessa pelaajalle annetaan vain suuntimat tehtävätavoitetta varten, mutta sinne pääseminen ja reitti jätetään pelaajan harteille. Peli ei turhia kädestä pitele, joka on erittäin harvinaista nykyään.

Parhaimmillaan Styx – Master Of Shadows vangitseekin hyvin sen mitä tavoittelee: tiivistunnelmaisen hiiviskelyn, jossa jokaista liikettä ja siirtoa on mietittävä. Pahimmillaan peli kuitenkin on turhauttavaa tallennuksen uudelleenlatailua ja jokaisen mieleen tulevan vaihtoehdon läpikäyntiä. Tallennuksia tulee ladattua kerta toisensa jälkeen myös pieleen menneen tappoyrityksen jälkeen, kun puoli linnallista vartijoita on Styxin perässä. Myöhemmin peliin mukaan tulevat myös muun muassa isot kovakuoriaiset, jotka ovat paljon ihmisvartijoita herkempiä äänelle. Jostain syystä ihmiset ja kuoriaiset eivät tapa toisiaan, vaan kansoittavat pelin kenttiä sulassa sovussa.

Visuaalisesti Styx – Master Of Shadowsin PC-versio on toimiva, mutta ei varsinaisesti ole mitään silmänruokaa kaikilla detaileillakaan ja isoilla resoluutioilla. Grafiikka on toimivaa, mutta ei yllätä missään vaiheessa. Paikoitellen taustamaisemat ja linnojen valtavuus kuitenkin näyttää hienolta, eikä peliä missään vaiheessa halua lopettaa ainakaan surkean grafiikan takia. Taustamusiikkia ei juurikaan ole, mitä nyt välillä jotain viulun vingutusta, joka tuppaa toistamaan itseään aika pahastikin. Ääninäyttelykin on melko keskinkertaista, enkä ole aivan varma siitä pidinkö Styxin ääninäyttelijästäkään, turhanpäiväinen kiroileminen ei ainakaan auta asiaa, eikä millään tavalla puhalla hahmoon lisää persoonallisuutta.

Kokonaisuutena Styx – Master Of Shadows on melko toimiva hiiviskelypeli, joka on parasta nautintoa silloin, kun pelaaja joutuu miettimään jokaisen liikkeensä ajatuksen kanssa tai silloin, kun vartijat ovat haku päällä ja pelaajan tulee yrittää pysyä poissa näkyvistä. Joissain tehtävissä ei saa paljastua vartijoille lainkaan ja nämä tehtävät tuovat peliin oman vaihtelunsa. Ilman mielenkiintoista juonta pelin jokainen iso, neljään osaan jaettu taso on kuitenkin parhaimmillaan pieninä annoksina, ei yhtenä pelimaratonina.

Rasittavimmillaan Styxin seikkailut ovat kuitenkin sen juuri oikean tavan ja reitin etsimistä ja joskus onnistuminen on liian pienestä kiinni. QTE-taistelut vartijalauman kanssa ja pelin lataaminen moneen kertaan peräjälkeen auttamatta syö miestä, ellei sitten tallenna jokaisen pienen etenemisen jälkeen, joka taas tuntuu hieman hölmöltä. Plussana voidaan pitää tavallisen PC-pelijulkaisun hieman alempaa hintalappua, joka steamissa pyörii kolmenkymmenen euron korvilla. Toisaalta paljon korkeatasoisemman, nätimmän ja hiotumman saman genren pelin, Splinter Cell – Blacklistin saa samasta paikasta kymppiä halvemmalla ja siinä tulee jopa moninpelikin mukana…

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • + Tekoäly toimii
  • + Hieman alempi hintalappu
  • + Kontrollit ja pelattavuus saumatonta
  • + Monimuotoinen tasosuunnittelu

Huonoa

  • - Turha kiroileminen pilaa tunnelmaa
  • - Styxiä voi parannella ainoastaan piilopaikassa
  • - Juoni on yhdentekevä
  • - Musiikki ja ääninäyttely
  • - Epäreilut QTE-taistelut
  • - Pahimmillaan jatkuvaa pelitallennuksen latailua