Arvostelussa Styx – Shards Of Darkness

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 30.maaliskuu 2017

Peliarvostelu

Pelin nimi Styx - Shards Of Darkness
Alusta PC
Kehittäjä/Julkaisija: Cyanide Studio/Focus Home Interactive
Pelaajamäärä/Moninpeli: 1-2 pelaajaa/Verkossa
Avaa pelin lisätiedot

Cyanide on ranskalainen pikkukehittäjä, joka on vuosien varrella tuonut markkinoille jos jonkinlaista versiota ja mukaelmaa suositusta pyöräilytapahtumasta, Tour De Francesta. Wikipedia näyttäisi polkupyöräpelejä löytyvän CV:stä reilusti yli kymmenen. Siihen väliin on sitten aina kuitenkin putkahtanut jotain Cyaniden aivan omaa kyhäelmää, mitkä eivät kuitenkaan ole aivan päässeet täysillä loistamaan syystä tai toisesta.

Esimerkkeinä mainittakoon kökkö toimintaroolipeli
Confrontation, mutta myös virallinen Game Of Thrones -peli (ennen Telltale Gamesin omaa), sekä pari fantasiatoimintapeliä, joista viimeksi mainituissa seikkaili molemmissa pieni goblinivaras nimeltä Styx.

Styxin edellinen seikkailu oli Cyaniden peliksi jo vähän keskivertoa parempaa ja omasta mielestäni yllä mainituista peleistä paras.

Herääkin kysymys, olisiko Styxin sooloseikkailuiden nyt ilmestynyt jatko-osa, Styx – Shards Of Darkness jotain entistä parempaa?

Peli on Cyaniden ensimmäinen Unreal 4 -pelimoottoria hyödyntävä projekti ja samalla hintalappukin pyörii PC:llä kuin konsolillakin mukavasti siellä ”budjetti” -luokan tuntumassa. Nämä ovat ainakin jo sinänsä hyviä juttuja molemmat.

Styx – Shards Of Darkness heittää pelaajan kutakuinkin samaan maailmaan, kuin missä aiemminkin jo seikkailtiin. Tällä kertaa Styx aikoo soluttautua Körangarin kaupunkiin, selvittääkseen mitä ”Pimeät Haltijat” oikein suunnittelevat ja miksi ovat lyöneet hynttyyt yhteen kääpiöiden kanssa. Goblineilla kun on muutenkin jo tarpeeksi vaikeaa, kun kaikki ihmiset vihaavat näitä vihreitä veijareita. Styx kuitenkin päättää liittoutua ainakin hetkellisesti goblineita jahtaavan ihmispossen kanssa, jotta totuus haltijoiden ja kääpiöiden touhuista saataisiin selville. Pelin juoni sinänsä ei ole edellisen pelin tapaan kovin erikoinen tai edes erikoisen kiinnostava.

Styx – Shards Of Darkness potkaistaan käyntiin pitkähköllä alkuintrolla, joka käytännössä näyttää mitä kaikkea Styxin arkipäivään kuuluu – ihan hyvä sellaisille pelaajille, jotka eivät Styxiin ole aiemmin tutustuneet.

Intron jälkeen pelaaja heitetään peliin ja aloitellaan tutoriaalimuotoisesti opettelemaan eri juttuja ja opastamaan pelaajalle mihin kaikkeen Styx oikein pystyykään.

Aika pitkälti Styxin taidot ovat tutut edellisestä pelistä: Styx osaa muun muassa luoda itsestään vihollisen harhauttamiseen käytettävän kloonin, minkä lisäksi Styx osaa muuntua hetkellisesti näkymättömäksi verhoutumisominaisuuden ansiosta. Tietysti myös stealth-tappaminen ja vihollisen kurkun auki viiltäminen selän takaa onnistuu vaivatta.

Sen lisäksi, että goblini osaa hiipiä selän taakse ja nirhata ilman ääntä ja raahata ruumiinkin piiloon komeroon tai nurkan taakse (sitä tuiki tuttua stealth-henkilön elämää), onnistuu myös ruoan myrkytys, ansojen virittely sekä soihtujen sammuttaminen. Goblini kun viihtyy pimeässä ja on tällöin myös vihollisilta piilossa. Selässä, tupessa roikkuvan tikarin pinta hehkuu kätevästi silloin kun ollaan tarpeeksi pimeän puolella. Joka paikasta löytyviä soihtuja voi sammutella hiekkaa heittämällä etäältä tai jos sattuu olemaan lähellä, voi soihduissa myös roikkua ja sammuttaa ne Styxin mitä ilmeisemmin kivettyneillä kämmenillään. Jos vihollinen yllättäen saapuu huoneeseen voi Styx pienen kokonsa ansiosta ryömiä vaikka pöydän alle piiloon, kunhan ei pidä ääntä.

Luonteeltaan Styx on jälleen kerran kuin yksi kävelevä v*ttu-automaatti ja huuteleva suunsoittaja, mutta tappeluun joutuessa heikko kuin mikäkin hiirulainen ja jo muutama isku tappaa vihreän varkaan. Energiaa palauttavaa parannusputelia löytyy yleensä sieltä täältä, joten yksi virhe ei välttämättä ole aina fataali, koska homman voi vielä pelastaa, mutta liian montaa turpaan vetoa ei kannata ottaa vastaan.

Kuten edellisissäkin peleissä, joissa Styx on nähty, myös tässä uusimmassa toimintapelissä goblinin persoonallisuus on jäänyt melko lattealle tasolle. Karheakurkkuinen ääninäytteleminen on jotakuinkin Ok-tasoa kyseiselle rumilukselle, mutta Styxin viehätys ja karisma on melkeinpä pyöreä nolla.

Tämä siksi, että goblinin persoona perustuu pelkkään kiroiluun ja ärräpäihin ja typerään läppään, joka melkeinpä aina on jotain alapääjuttua. Jo pelkästään tutoriaalin aikana pääsee kokemaan hahmon ärsyttävyyden, kun ehkä turhankin hankalaksi tehty harjoitteluosio jo pelkästään laittaa pelaajan tuijottamaan lukuisat kerrat game over -ruutua.

Sen päälle pitäisi jaksaa kuunnella, kun goblini soittaa suutaan ja v*ttuilee pelaajalle huonosta pelaamisesta tai rikkoo neljättä seinää tuon tuosta ja koputtaa ruutuasi kuin Hugo-peikko konsanaan kuitenkaan olematta siinä lainkaan hauska tai ”bad ass”.

Kuvitelkaa Hugo koputtamassa sitä kuvaputkitelevisiota ja sanomassa sen jälkeen ”heippa v*tun pelle, viimeistä viedään. Luuletko vielä pääseväsi pukille?!” Hahmon käytös ei pelkästään ole rasittavaa kuunneltavaa, mutta myös aika pitkälti pelin tekijät paljastavat minkä ikäisille peli oikeastaan onkaan suunnattu.

En tiedä onko Cyanide kuunnellut lainkaan saamaansa palautetta (sanoja edellisestä Styx-arvostelustani: ”turha kiroileminen pilaa tunnelmaa”), vai ovatko kaikki studion fanit todella niin häkeltyneitä täysin turhasta ärräpäiden viljelemisestä, että sitä pelkästään ihannoidaan ja toivotaan lisää?

Jos halutaan luoda tällainen hahmo, niin oppia voisi ottaa vaikka TV-sarjoista, kuten Game Of Thrones tai Deadwood, jossa kiroiludialogi on tehty jotain tasoa ylläpitäen ja ujutettu taidokkaasti kaiken sekaan. Styx on kuitenkin sellainen, jota pitäisi jaksaa katsella ja josta jollain tapaa kiinnostuakin, mutta kun taso on tätä jo heti alkuunsa, tuo peli mukanaan vähän ikävän alkusysäyksen. F*ck that goblin.

Nostin kissan pöydälle itse hahmosta heti näin aluksi ja näinkin pitkällisesti, koska onhan pelihahmon oltava sellainen, jota pelaaja itse jaksaa katsella. Kuvitelkaapa, että stealth-kollega Sam Fisher olisi ollut Splinter Cell -peleissä yhtä raskas tai ärsyttäväluonteinen. Tai että Super Mario huutelisi tarpeettomasti v*ttua kirmatessaan sienivaltakunnassa ja haistattaisi pelaajalle aina kun kutistuisi hetkellisesti mini-Marioksi. Se veisi puolet pelinautinnosta.

Jostain syystä Styx tuo hahmona aika elävästi mieleen reilusti yli kymmenen vuotta vanhan pelin, Simon The Sorcerer 3D:n, joka oli pilattu kaiken muun lisäksi rasittavalla Simonilla, joka inisi ja valitti kaikesta samaan tapaan ja viljeli niitä ärräpäitään.

Se siitä – Styx on siis edelleen ärsyttävä ja heittää tyhmää läppää mikä ei naurata. Ok, tämä on käsitelty.

Pelattavuus

Miten Styx – Shards Of Darkness näin muuten? Kun tutoriaalista viimein päästään ohitse ja pelaaja on oppinut kutakuinkin kaikki Styxin perustaidot ja pelin kontrollit, kuoriutuu alta ihan toimiva stealth-toimintapeli, joka on pitkälti identtinen pelattavuudeltaan kuin edellinen osa. Toisin sanoen fanit ovat ainakin kuin kotonaan.

Peli myös näyttää vähän paremmalta kuin edellinen, uuden pelimoottorin ansiosta, mutta tämä on aika lailla vaihtelevaa sorttia. Paikoin maisemat ja valaistusefekti näyttävät todella hyviltä ja Styxiin on saatu kivasti yksityiskohtaa. Sitten toisessa ääripäässä ovat ne tylsät maisemat, suttuiset tekstuurit ja vähän sinnepäin veistellyt viholliset, jotka ovat usein toinen toistensa kopioita muutamalla variaatiolla. Visuaalisesti Cyanide on kuitenkin säilyttänyt samanhenkisen tyylisuuntauksen.

Peli seurailee annettua tarinaa ja siinä sivussa sitten hoidetaan keikkoja, eli varastellaan tavaraa erilaisista paikoista. Työnkuvan totta kai kuuluu myös, että kuristetaan ja puukotetaan läjäpäin porukkaa, potkitaan ruumiit alas mereen tai kuiluihin pois näkyviltä ja varastetaan kaikki irti lähtevä, jonka goblinin erikoisnäkö kultaiseksi valaisee. Viholliset Styxin erikoisnäkö valaisee punaisella, joten myös vihollisten havainnollistaminen on helpomaa, kun mietitään omaa etenemisstrategiaa.

Toki voidaan helpottaa hommaa ja viskellä vaikkapa parit myrkkynuolet vihollisten kaulaan ensi alkuun. Viholliset automaattisesti tomuksi hajottava myrkkytikari on sekin parempi tappamiseen, kun ei tarvitse miettiä ruumiiden piilottamista, mutta toisaalta myrkkytikarilla ei voi tehdä hiljaista tappoa – kiljuva vihollinen usein saa paikalle useamman kollegan tutkimaan tapahtunutta.

Yleiseltä tasoltaan pelin tekoäly on aika vaihtelevaa sorttia. Välillä osaavat todella etsiä kiinnostuneina missä mahdollinen vihollinen lymyää, kaivellen tynnyrit ja arkut, joissa pelaajan goblin saattaa piileksiä. Välillä taas älykkyys vajoaa sille tasolle, että kaikki seisovat yhdessä sumpussa tai menettävät mielenkiintonsa jo lyhyen hetken jälkeen, vaikka kaveri makaa vieressä kuolleena. Välillä pelissä tuntui esiintyvän myös sellaistakin, että useampi vihollinen jäi samanaikaisesti jumiin pelin maailmaan. Näkivät kyllä goblinin, kun menin heilumaan näiden eteen, mutta viholliset ne vain vapisivat paikallaan ja huutelivat perään.

Vihollisen hälytystason näkee tuttuun tapaan hahmojen yllä olevista ”kakku-ikoneista”, jotka ovat joko keltaista, oranssia tai punaista sorttia. Punainen on hälytystila, jonka aikana on syytä piiloutua sellaiseen paikkaan, mistä vihollinen ei pääse tutkimaan ja odottaa tilanteen viilenemistä. Styx kun tosiaan kuolee jo muutaman iskun jälkeen.

Jokaiseen tehtävään liittyy yleensä aina jokin pääpointti ja sen ohella tarjolla on muuta pientä sivupuuhasteltavaa, jotka voi halutessaan myös suorittaa. Mitä enemmän varashommia tekee, sen enemmän kertyy XP:tä, jota voi sitten ripotella Styxin taitojen ylle ja parannella kaikkia osa-alueita. Tarkemmin sanottuna, jos onnistuu tekemään pelin antamia tehtäviä ja tappamaan vaikkapa viisi vihollista myrkkynuolella tehtävän aikana, saa tästä ja muista toimista XP:tä. Taitojen kehittely tapahtuu taitopenkin luona, joita löytyy Styxin piilopaikan ohella myös välillä ihan pelattavista kentistäkin. Taitopenkin ohella pelistä löytyy craft-penkki, jossa voidaan rakennalla elämäputeleita, myrkkyjä ja sen sellaista. Näitä esineitä varten tarvitaan raaka-aineita ja niitä löytyy aina kustakin pelattavasta kentästä ja Styx voi poimia löytämänsä ainekset matkaansa samalla kun hiippailee maisemissa.

Tasosuunnittelultaan Styx – Shards Of Darkness on mukavan vaihtelevaa ja tasotkin melko avoimia – erilaisia vihollisten listimiskeinoja on tarjolla useita ja se tuo mukavaa vapauden tuntua pelailuun. Samaan aikaan tasojen hetkittäinen laajuus ja vapaus tuottaa myös ongelmia, kun pitäisi päästä jonnekin tiettyyn tehtävän vaatimaan paikkaan.

Aina ei olekaan niin helppoa hahmottaa sitä mistä ja minne pitäisi mennä. Tämä johtaa välillä turhiin kuolemisiin ja ajan hukkaamiseen, kun pelaaja etsiskelee sitä oikeaa ovea tai rappukäytävää ravaten edes takaisin, vain saadakseen lopulta vihollisen niskaansa. Peli myös palkitsee pelaajaa XP:llä siitä kuinka nopeasti kunkin kentän ajallisesti suorittaa, joten jos haluaa saavuttaa kultamitalin, ei se aina ole täysin itsestä kiinni, kun kohtaa hahmotusvaikeuksia kentän kanssa.
Kenttien ajoittainen hahmotusvaikeus luultavammin johtuu osittain pelin uudesta co-op -pelitilasta. Koska kampanjatehtäviä voi pelata yhdessä toisen pelaajan kanssa, on Cyanide ilmeisesti päättänyt tehdä kentistä aiempaa laajempia ja vapaampia, jotta molemmilla pelaajilla olisi tilaa rellestää. Yksinpelatessa tämä sitten vaikuttaa ajoittain huonolla tavalla, kun kentät ovat liian laajoja.

Co-op pelissä toinen pelaaja voi olla joku ystävälistalta, tai sitten omasta pelistään voi tehdä julkisen ja antaa internetin tuntemattomien liittyä mukaan. Kakkospelaajan mukaan ottaminen tapahtuu samaan tapaan kuin kloonin luonti yksin pelatessa: pelaaja oksentaa kakkospelaajan suustaan.

Co-op pelaajan ”synnyttäminen” kestää hetkisen, joten sitä ei aivan yksinpelikloonailun tapaan kannata tehdä ihan missä vain. Co-op pelaajan mukaan tulessa pelaajat myös jakavat elinenergian, joten kumpikin pelaaja saa vain puolet siitä mitä yksin pelatessa. Eli kun normaalisti muutama isku tappaa Styxin – kuolee co-opissa vieläkin armottomammin.

Vastapainoksi molemmat co-opin pelaajat voivat käyttää Styxin klooni-kykyä ja luoda hetkellisesti nelihenkisen porukan kenttään rellestämään. Co-op pelitila kuulostaa hyvältä ja jopa mielenkiintoisemmalta kuin kampanja yksin pelattuna – ainakin teoriassa. Arvostelun aikana kun en kertaakaan päässyt kyseistä pelitilaa kokeilemaan, sillä netistä ei löytynyt ikävä kyllä lainkaan kanssapelaajia. Voikin sanoa, että ainakin PC:llä co-op -pelitila taitaa olla aika pitkälti pystyyn kuollut ja koska jaetun ruudun pelimahdollisuutta ei ole, on työ mennyt Cyanidella jotakuinkin hukkaan.

Kokonaisuutena, Styx – Shards Of Darkness tarjoilee jotain uutta pitäessään pelattavuutensa ja mekaniikkansa kutakuinkin ennallaan. Peli pitää sisällään kuitenkin myös seikkoja, jotka varjostavat ikävästi pelattavuutta ja mielenkiintoa. Jos tykkäsit aiemmasta pelistä, pidät varmasti tästäkin. Jos olet yleisesti stealth-pelien fani ja etsit tästä seuraavaa annostasi, tulet luultavasti pettymään.

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • + Peruspelattavuus toimii
  • + Kenttäsuunnitelussa mukavasti valinnanvaraa

Huonoa

  • - Tekoäly sekoilee
  • - Styx on sama vanha, rasittava vinkuva kiroilija
  • - Ajoittain kentät ovat liian laajoja omaksi hyväkseen
  • - Co-op -tilasta ei löydy pelaajia
  • - Tarina pelin taustalla on tylsä