Arvostelussa Switch – Or Die Trying

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 17.huhtikuu 2017

Peliarvostelu

Pelin nimi Switch – Or Die Trying
Alusta PC
Kehittäjä: Threye Interactive
Julkaisija: Threye Interactive
< >
Avaa pelin lisätiedot

Miksi äärimmilleen viritetty vaikeustaso tekee joistain peleistä erinomaisia ja toisista yksinomaan turhauttavia? Dark Souls, Spelunky ja Super Meat Boy ovat kaikki suorastaan pahamaineisen haastavia, mutta omalla tavallaan erinomaisia pelejä, kun taas lähes jokainen jalanjäljissä seurannut imitaattori tuntuu päätyvän järjestäen jämäpelien tunkiolle. Viimeisin yrittäjä on intialainen Switch – Or Die Trying – armottoman vaikea tasohyppely, josta hohkaa enemmän tekijöiden vilpitön rakkaus lähdemateriaaliinsa kuin hyvä pelisuunnittelu.

Switch – Or Die Trying on suoraviivainen ongelmanratkonnan ja toimintapelin sekoitus, jossa pelaaja yrittää selvitä pikkuruisella i-kirjaimella läpi toinen toistaan kiperämmän tasohyppelytason. Vaikutteita imuroidaan sumeilematta vuoden 2010 Super Meat Boysta, eli tasot ovat pääsääntöisesti lyhyitä, ytimekkäitä ja ensisilmäyksellä täysin mahdottomia läpäistä. Tarinaa tai tavoitetta ei ole nimeksikään – jotain epämääräistä vanhojen ystävyyksien jälleenrakentamisesta ja suoritusmerkintöjä nopeiden aikojen sekä vaikeasti kerättävien bonuspisaroiden tavoittelijoille. Pääsääntöisesti Switch tuntuu luottavan siihen, että äärimmäisten haasteiden läpäisy on itsessään oma palkintonsa.

Pelimekaanisesti Switch – Or Die Trying on uskottelujaan yksinkertaisempi. Hyppyjen, juoksentelun sekä seinästä ponnistettavien jatkopomppujen ohella, päähahmo osaa muuttaa kokoaan pienestä isoksi ja päin vastoin. I:n koko ei vaikuta millään tapaa pelattavuuteen tai liikkumisnopeuteen, mutta pelaajahahmo ponnahtaa muuntumisen myötä ilmaan, mahdollistaen tuiki tarpeellisen tuplahypyn. I osaa myös ampua palloja, joilla ei ole oikeastaan merkitystä pariin tasoon ujutettujen kontekstuaalisten toimintojen ulkopuolella. Äärimmilleen riisuttuna Switch – Or Die Trying on siis tasohyppely, jossa onkin yhden hyppynapin sijaan kaksi. Melkoista innovaation havinaa, etten sanoisi.

Switch ottaa yksinkertaista pelimekaniikoistaan kaiken irti. Tavallisella tuplahypyllä selviää ehkä tason tai kaksi, ja pian pelaajalta edellytetäänkin pitkiä, hyvin ajoitettuja liikesarjoja. Pystysuorien seinien taittamisesta hyppy–seinähyppy–muuntautumiskombolla tulee äkkiä toinen luonto, eikä aikaakaan kun soppaa höystetäänkin erilaisin kuolettavin ansoin sekä liikkuvin ja napista aktivoituvin alustoin. Tekijät eivät turhia kursaile vaikeustason kanssa ja Switch taantuu jo ensimmäisen maailman loppupuolella genrelleen tyypilliseksi “yritä, kuole ja yritä uudelleen” -rutistukseksi, josta selviää läpi vain maanisella yrityksellä ja sinnikkyydellä.

Siitä hetkestä kun Switch alkaa edellyttää pelaajalta kellokoneiston tarkkuutta, alkavat myös pelin ongelmat. Pelin kenties harmillisimpana piirteenä, kontrollit ovat sanalla sanoen epäluotettavat. Pikkuruisella I:llä on paha tapa juuttua teräviin kulmiin tai jättää kielekkeellä tehty hyppy rekisteröimättä, johtaen täysin tarpeettomiin kuolemiin. Ongelmaa esiintyy toki vain harvoin, mutta pelikonseptissa, joka pohjautuu kymmeniin ja kymmeniin toistoihin, nostaa pienikin prosenttiosuus niskavillat pystyyn käytännössä jokaisella pelisessiolla. Toinen teknisemmän puoleinen virhe on pelin sisäisen ajastimen irrottaminen pelaajan rytmistä: liikkuvat alustat, tasoihin ujutetut ansat ja muut interaktiiviset tasoelementit eivät palaudu alkuasentoon kuolemisen myötä, vaan jatkavat pelin resetoiduttuakin elämäänsä ikään kuin pelaaminen ei olisi koskaan keskeytynytkään. Koska maailma on joka aloituksella aina vähän erilainen, tulee oikeanlaisen, selkärankaan iskostuvan pelityylin oppiminen käytännössä mahdottomaksi. Pahimmillaan uusi peli alkaa odottelemalla sekuntitolkulla alkuasentoon lipuvia hissejä.

Switchin tasosuunnittelu vaihtelee nokkelasta itsetarkoituksellisen oloiseen sadismiin. Peli on parhaimmillaan silloin kun se vaatii pelaajalta refleksien sijaan kekseliäisyyttä. Esimerkiksi tasot, joissa geometria muuttuu pelaajan napinpainallusten myötä, ratkesivat lähes täysin hyvällä ennakkosuunnittelulla ja hyvin mietityillä, mutta epäintuitiivisilla hypyillä. Päinvastaista ääripäätä edustavat motoriikan ja kontrollien varaan rakennetut refleksihaasteet, joissa onnistuminen painottuu pahimmillaan silkkaan tuuriin. Tekijät tykkäävät toisinaan myös venyttää ja asettaa liki mahdottoman oloisia haasteita peräkkäin, mikä tuntuu rehellisesti sanoen vähän halvalta ja keinotekoiselta tavalta nostaa vaikeustasoa. Jotkut pelin tasot noudattavat myös hieman pedagogisempaa mallia, jossa pelaaja totutellaan uuteen ongelmaan, treenaamalla ensin yksinkertaista estettä ja jatkamalla siitä todellisen pihvin pariin. Kaava on sinänsä hyvä ja suositeltava, mutta kun triviaalin alun joutuu tahkoamaan kymmeniä kertoja yltääkseen puolen minuutin päässä häämöttävään, liki varmaan kuolemaan, alkaa homma tuntua myrkylliseltä ajan haaskaukselta.

Switchin tekijät rummuttavat sivuillaan pyrkivän peleissään yhdistämään pelaamisen ja taiteen. Ylevästä pyrkimyksestä huolimatta, Switch – Or Die Trying ei hahmoanimaatio pois lukien näytä tai kuulosta mitenkään erityiseltä. Äänimaailma on pelkistetty ja funktionaalinen, ja musiikit kärsivät liiallisesta toistosta. Audiovisuaalisen ulosantia arvioitaessa liikutaan toki makuasioissa, mutta en voi olla oudoksumatta tekijöiden valintaa yhdistää lämminhenkistä kuorikerrosta hermoja raastavan pelisuunnitteluun. Switch – Or Die Trying ei kuitenkaan loppujen lopuksi edes yritä olla mikään hyvän mielen peli, vaan erittäin raakoihin, primitiivisiin tuntoihin vetoava vääntö.

Loppujen lopuksi Switch – Or Die Tryingia on aika vaikea suositella edes hardcore-tasohyppelyiden vannoutuneimmille ystäville, sillä siitä tulee yksinkertaisesti melko pahalle tuulelle. Ymmärrän tietenkin, että koko genren perusideaan sisältyy enemmän tai vähemmän tasapainottelua turhautuneisuuden ja palkituksi tulemisen tunteen välillä, mutta epävarmat kontrollit ja väärällä tapaa rankaiseva tasosuunnittelu tekevät kokemuksesta varsin toispuoleisen. Switch – Or Die Tryingin kritisointi tuntuu aika keljulta, sillä tekijät vaikuttavat olevan liikkeellä varsin vilpittömin aikein. Vilpittömyys ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Switch – Or Die Trying on kokemus, joka kyllä ottaa muttei oikeastaan anna.

Yhteenveto

Heikko esitys

Hyvää

  • + Audiovisuaalisesti mukiinmenevä
  • + Osa puzzleista varsin oivaltavia

Huonoa

  • - Taso- ja pelisuunnittelu täynnä raivostuttavia ratkaisuja
  • - Paikoin epäluotettavat kontrollit
  • - Epäreilulla tavalla rankaiseva