Arvostelussa Tekken 7

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 27.kesäkuu 2017

Peliarvostelu

Pelin nimi Tekken 7
Alusta Playstation 4
Kehittäjä: Bandai Namco
Julkaisija: Bandai Namco
< >
Avaa pelin lisätiedot

Tekkenillä on ollut jo pitkään erityinen rooli elämässäni. Ensimmäiseen Tag Tournamentiin nivoutuu paljon muistoja myöhäisteini-iän kommuuniasumisesta ja myöhemmin PlayStation 2:lle ilmestyneet Tekken 4 ja Tekken 5 tuovat mieleen ensimmäisen siistin sisätyöpaikkani käsinkosketeltavan yhteisöllisyyden. Sarja on kehittynyt ja saanut lisää sisältöä osa osalta, mutta pohjimmiltaan Tekken on edustanut minulle pysyvyyttä – tuttua ja turvallista hiekkalaatikkoa, jossa tietää mitä käy, kun näpyttää sopivan kombon, sopivalla hahmolla ja sopivaan aikaan. Tekken 7 on sarjan uljas paluu vanhoihin kaavoihin, ja samalla myös ensimmäinen Tekken jolle liika tuttuus tuntuu rasitteelta.

Tekken 7 on siis pohjimmiltaan ihan sama kamaa kuin kaikki Tekkenit tähänkin asti. Kaksi taistelijaa hyppää areenalle, nappuloita hakataan sormenpäät valkoisina, tehosteet välkkyvät ja lopulta jompi kumpi selviää voittajana. Tekkenin hienous on ollut aina yhtäaikaisesti kasuaali- ja ammattipelaamista tukevissa pelimekaniikoissa sekä miellyttävässä tempossa, joka on asettunut johonkin Soul Caliburin refleksirämistelyn ja Virtua Fighterin verkkaisuuden väliin. Sokealla rämpytyksellä pääsee hyvään vauhtiin, mutta pitkässä juoksussa liikkeiden ja hahmojen tuntemus, tilannetaju sekä silkka harkinta vievät voiton. Näin toimii myös Tekken 7 – uusi pelaaja oppii tavoille nopeasti ja pelaaminen on alusta lähtien palkitsevaa, mutta tie todelliseksi mestariksi vaatii muutakin kuin lauantai-illan näpyttelyä kaljaseuran kera.

Tekkenin hahmokaarti ei ole kaivannut tuunausta moneen peliin, mutta uusi osa tuo tavan mukaan uudet metkunsa. Silmiinpistävimpiä tulokkaita lienevät hidas ja groteski robottimies, Gigas, Street Fighterista lainattu Akuma, sekä suorastaan kiusaannuttavalta otaku-poikien nuoleskelulta haiskahtava puputyttö, Lucky Chloe. Valehtelisin jos väittäisin Greg Mardukia emuloivan Gigasin tai Eddie-tyylisiin tanssikomboihin taipuvan Chloen tuovan mitään olennaista uutta Tekkenin jo lähtöjään tasapainoiseen rosteriin, mutta Akuma lienee perusteltavissa jonkin sortin fanipalveluksena. Olen kuullut useammankin Street Fighter -tietäjän hehkuttavan Tekken-Akuman pelituntumaa autenttiseksi ja hauskana pelillisenä jippona, mukana on harpannut myös komboja vahvistava Ex-voimamittari. Muita uusia tulokkaita ovat muun muassa Heihachin entinen vaimo, Kazumi, Ravenista jalostettu Master Raven, ylitunteellinen Bruce-pastissi, Josie Rizal, sekä Kazumin paholaisvariantti, Devil Kazumi. Muutaman viikon pelikokemuksella on vielä mahdoton sanoa, ketkä uusista hahmoista jäävät elämään ja ketkä haihtuvat historiaan, mutta henkilökohtaisesti olisin vaihtanut vaikka koko köörin valikoimasta pudotettuihin Annaan, Leiin tai Juliaan.

Pelimekaanisesti Tekken 7 on niin lähellä edeltäjiään, ettei siitä ole oikeastaan paljoa sanottavaa. Heitot, väistöt ja torjunnat toimivat kuten ennenkin, lyöntien ja potkujen asettuessa tutuille nappuloille. Hyppäys Bandai Namcon omatekoisesta pelimoottorista Unreal Engineen ei näy pelituntumassa kerta kaikkiaan millään tapaa, mikä on melkoinen saavutus jo itsessään. Ainoa mainittava muutos liittyy Tekken 6:ssa debytoineeseen Rage-systeemiin, jossa alakynteen jääneelle pelaajalle annetaan lisävoimia juuri ennen viimeistä niittiä. Tekken 7:ssa raivonsa voi purkaa hitaaseen mutta tehokkaaseen “Rage Art”-liikkeeseen, joka vie osuessaan liki kolmanneksen vastustajan terveydestä. Pidin muutosta lähtöjään vähän tökerönä ja halpana tapana kompensoida huonoa pelaamista, mutta alkushokin tasoituttua Rage Arteihin oppii suhtautumaan kuin muihinkin pelimekaniikkoihin. Suurin osa superliikkeistä on helppo torjua tai väistää ja amatöörimäisesti ajoitettu Rage Art tietää lähes takuuvarmaa häviötä. Uudistus on kieltämättä vähän uhkapelimäinen, mutta ei läheskään niin suuri rikos balanssia vastaan kuin osa Tekken-fanaatikoista on ehtinyt julistaa.

Erilaisten pelimuotojen tarjonta on runsas mutta yllätyksetön. Matsia voi vääntää yksin tai porukassa, paikallisesti tai verkossa, sekä tietenkin rankattuna tai ilman. Peliseuraa kannattaa huhuilla jo etukäteen tuttavapiiristään, sillä moninpelipalvelimet tuntuivat Suomen leveyspiireillä yllättävän autioilta. Yhteydet tuntuivat julkaisupäivän jälkeen vakailta, mutta ylivoimaisesti suurin osa nettipelaamiseen varaamastani ajasta valui sopivan tasoisen peliseuran odotteluun. Suljettu verkkomoninpeli kaveria vastaan tuntui toimivan muutoin erinomaisesti, mutta moodi ei syystä tai toisesta tukenut revansseja, vaan pelaajat nakataan joka ottelun päätteeksi takaisin aulaan. Paikallisessa moninpelissä ei vastaavaa ongelmaa ollut ja jopa tuntemattomia vastaan voi ehdottaa yhtä tasoitusmatsia.

Yksipelipuolella Tekken 7:sta löytyy normaalien harjoittelu- ja kolikkopelitilojen ohella juonellinen yksinpeli, sekä yhden matsin mittaiset hahmokohtaiset minitarinat. Minitarinoissa riittää pureksittavaa ehkä yhdelle illalle, ja juonimoodi tuntui suoraan sanoen tylsältä. Suuryritysten väliseksi maailmansodaksi eskaloitunut Mishima-suvun perhedraama, överiksi vedetty mahtipontisuus ja kiveäkin kovempien taistelijoiden uhoon kulminoituvat välianimaatiot saavat tarinan tuntumaan enemmän kornilta kuin camp-henkiseltä, eikä tapahtumissa ole lopulta päätä saati häntää. Tarina päättyi kaiken lisäksi vieläpä cliffhangeriin, eli sama sotkua saanee sietää vielä Tekken 8:ssa. Amerikkalainen Netherealm Studios on näyttänyt Mortal Kombat ja Injustice toisensa jälkeen, kuinka roskaisastakin lähdemateriaalista voi taikoa erinomaisen taistelupelitarinan. Namco Bandain lähestyminen on sen sijaan tykittää samaa vanhaa Tekken-toimintaadraamaa kuin ennenkin, mutta ainoastaan isommalla budjetilla ja suurempana annoksena. Harmillisinta tarinatilassa on kuitenkin se, kuinka suppean hahmovalikoiman ympärillä tapahtumat pyörivät: jos Heihachilla, Leella, Kazuyalla tai Alisalla pelaaminen ei luonnistu, alkaa homma maistua puulta myös pelillisesti.

Tekken 7 on siis selkeästi enemmän monin- kuin yksinpeli, ja arvostelun kirjoitushetkellä vieläpä sellainen, johon kannattaa rekrytoida ensisijaisesti paikallista peliseuraa. Jos fanittaa Tekkeniä riittävästi innostuakseen ylimääräisestä tilpehööristä, löytyy pelistä varsin viihdyttävä Treasure Mode, jossa voitoista palkitaan hahmoille puettavilla asuilla ja esineillä. Vanhempia pelisarjan ystäviä kosiskellaan välivideoteatterilla, jossa voi ihastella vanhojen Tekkenien animaatioita, ja jos soundtrack ei satu miellyttämään, saa taustalle pauhaamaan myös aiempien Tekkenien musiikkeja. Ylimääräiseksi tilpehööriksi lukeutuu myös Tekken 7:n VR-tila, jossa pääsee ihastelemaan hahmomalleja sekä oikomaan nyrkkejään päättymättömässä harjoitustaistelussa. Saa nähdä, josko VR-moodin ympärille taittuisi vielä päivitysten myötä joku ihan oikeasti tavoitteellinenkin pelitila.

Olipa Tekkenin uudistumiskyvystä mitä mieltä tahansa, tosiasia on se, että pelattavuus toimii vielä tänäkin päivänä kuin junan vessa, ja seitsemättä osaa on erittäin helppo suositella tappelupelien ystäville. Olisin toivonut rohkeampia uudistuksia ja vähäisempään spektaakkelihölmöilyyn sortuvaa juonta, mutta huolella rakennettu nostalgialypsykin maistuu makealta kun väliin mahtuu kuuden vuoden julkaisutauko. On kuitenkin melko vaikea kuvitella Tekkenin palaavan tällä reseptillä enää entiseen loistoonsa. Nostalgia on kivaa, mutta toivottavasti tulevaisuus tuo tullessaan jotain ihan muuta.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

Huonoa