Arvostelussa The Chronicles Of Narnia – Prince Caspian

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 12.elokuu 2008

Peliarvostelu

Pelin nimi The Chronicles Of Narnia - Prince Caspian
Alusta XBOX360
Pelaajamäärä 1-2
Versio Lehdistö
< >
Avaa pelin lisätiedot

Nykypäivänä on muotia tehdä trilogiaa tai vielä suurempaa tarinasaagaa lähestulkoon kaikista elokuvista. Saagatarinoinnin aloitti kaiketi loistava Taru Sormusten Herrasta trilogia, mutta perästä ovat seuranneet niin The Matrix, Harry Potter ja viimeisimmän uuden saagan ollessa C.S. Lewisin kirjoihin perustuva Narnian tarinat, jossa yhdistyy muun muassa magia, ihmiset ja puhuvat eläimet. Pikainen katsaus internetin ihmeelliseen maailmaan näyttäisi, että Narnian tarinoiden tuorein osa, Prinssi Kaspian olisi elokuvana varsin katsottava, mutta voiko kuitenkaan samaa sanoa elokuvan virallisesta lisenssipelistä?

The Chronicles Of Narnia – Prince Caspian -pelin takaa löytyy tuttu nimi Traveller’s Tales, joka on viime aikoina tuottanut pelkkiä lisenssipohjaisia pelejä Lego Indystä Transformersiin. Tunne onkin hieman ristiriitainen Lego Star Wars- ja Indy pelien ollessa pääosin varsin viihdyttäviä ja Transformersin oltua vain keskinkertainen taidonnäyte. Mille puolelle vaakaa kallistuu Prinssi Kaspian?
Pelissä seurataan mitä ilmeisemmin sen esikuvan tarinaa (elokuvaa en ole nähnyt), kuten yleensä lisenssipeleissä on ollut tapana. Henkilölle, joka ei elokuvaa ole nähnyt on tiedossa jälleen yksi suuri musta aukko juonen osalta. Peli alkaa lyhyellä pätkällä itse elokuvasta, jonka jälkeen ”juonta” ryyditetään eteenpäin vain muutamilla elokuvapätkillä, kerta toisensa jälkeen pelimoottorilla tehtyjen välianimaatioiden hypätessä ruudulle, jotka hakevat huonoudessaan ja huonolaatuisuudessaan vertaistaan. Jos jälleen kerran annetaan anteeksi se fakta, että kyseessä on lisenssipeli, eikä koko elokuvaa luonnollisesti voida eikä saada pelin sekaan pilkkoa, tai että juonen osalta ei kuitenkaan voida luoda niinkään omia pilipalivisioita(Kts. Iron Man peli), niin mitä muuta Prinssillä on tarjota? Kuten niin moni muukin nykypäivän lisenssipeli, esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta -pelit, turvautuu Prinssi Kaspiankin olemaan toimintapeli. Koska elokuvassa on miekkoja ja taisteluita, on Prinssi Kaspian -pelin oltava tietysti kevyttä hack’n’slashia imitoiva tekele. Jos hack’n’slash olisi toteutettu läheskään yhtä hyvin kuin mitä esimerkiksi Kung Fu Panda -pelissä oli hakkaaminen ja potkiminen, olisi Prinssipelin pelaaminen ollut ehkä jopa mukavaakin. Mutta näin ei nyt kuitenkaan valitettavasti ole, sen sijaan pelin toiminta on puuduttavan tylsää ja rasittavan yksinkertaista. Ei monimuotoisen pelin tarvitse välttämättä tarkoittaa sitä, että se olisi liian vaikea omaksua, mutta ilmeisesti tällainen olettamus on monesti liikkeellä.

Niinpä Prinssi Kaspianissa pelaajan ohjastamalla hahmolla on käytössään ainoastaan kaksi toimintaliikettä, jos iskujen blokkausnappulaa ei lasketa. On tehokas isku ja tavallinen isku. Simppeliä. Liikevalikoima on yhtä suppea kullakin pelin mukana roikkuvista hahmoista, joita kaikkia pelaaja saa vapaasti milloin vain ohjastaa pelin aikana. Tosin eipä tässä mitään monimutkaisia komboliikkeitä oikeastaan taideta edes tarvitakaan kun tekoäly on sitä mitä on. Sinne tänne pitkin seiniä säntäilevät tekoälyn ohjastamat hahmot, lähestulkoon taistelukyvyttömät viholliset ja kuin kärpänen p*skassa edes takaisin pelaajan ympärillä pyörivät tekoälyn ohjastuksessa olevat sivuhahmot tulevat kaikki varsin tutuiksi peliä pelatessa. Mätkiminen ei tämän vuoksi ole lainkaan hauskaa ja mieluummin sitä vain yksinkertaisesti sivuuttaakin kaikki taistelut, silloin kun se on mahdollista. Joskus taas on vihollislaumaa piestävä muka ”innostuneesti”, kunnes jokin portti tai vastaava aukeaa ja pääsee jatkamaan matkaa.

Peli jakautuu sisällöltään kuuteen eri episodiin, jotka kukin kertovat tietyn segmentin elokuvan tiimoilta. Jokainen episodi taasen on jaettu ainakin muutamaan eri tasoon, jotka on läpäistävä ennen kuin uusi episodi aukeaa. Kunkin episodin yksittäistä tasoa lähdetään pelaamaan eräänlaisesta ”aulasta” ja pelattavan tason saa itse valita, eli tiettyä pelaamisjärjestystä ei ole. Se mikä tässä kohdin kuitenkin mättää on se, että välillä on todella vaikea hahmottaa mistä sinne tiettyyn tasoon oikein pääseekään. Koska aula on naamioitu milloin linnaksi ja milloin valtavaksi rantamaisemaksi, on välillä vaikea löytää sitä oikeaa porttikonkia tai sitten vipua, jolla sen portin saa auki.

Oikean portin löytämistä välillä vaikeuttaa myös paikoitellen todella sekava huonotasoinen grafiikka, mutta myös se, ettei pelaajan anneta liikuttaa kamerakulmaa lainkaan ja joissain etenkin hieman ahtaimmissa paikoissa tästä tulee todellinen riesa. Ei pelkästään näissä ”aula-paikoissa” vaan myös itse pelinkin aikana ja sekös riemastuttaa pelaajaa ja rikastuttaa itse pelikokemusta. Kussakin tasossa on usein jotain tehtävätavoitteita, joita pelaajan tulee suorittaa. Tällaisia saattaa olla esimerkiksi vihollisen katapulttien rikkominen tai vihollisen jousimiesten kukistaminen. Tehtävätavoitteet ovat yleensä erittäin simppeleitä asiasta riippumatta ja kestävät vain sen pienen hetken ratkaista, ennen kuin sitten taas katsellaan jotain rumaa ja sekavaa välianimaatiota.

Visuaalisesti peli on varsin kaksijakoinen tapaus. Esimerkkinä alun linnataisteluepisodi ei-ihmishahmoilla antaa vaikutelman todella tönkkögrafiikkaisesta PS2-tason pelistä, kun taas sitä seuraava episodi ihmislapsilla pelattuna taas on jo hieman parempaa. Mitään visuaalisia yksityiskohtia peliltä kuitenkaan on missään vaiheessa turha odottaa ja parhaimmillaankin grafiikka on vain keskinkertaista. Audiopuolella soitatetaan mitä ilmeisemmin aitoa ääniraitaa ja ääninäyttelijöistä jopa osa saattaa olla aitojakin. Tosin kunnollista dialogia esiintyy oikeastaan vain elokuvasta napatuissa pätkissä itse pelinaikaisten höpinöiden jäädessä hyvin pieneen sivurooliin. Musiikkiraitakin tuntuu junnaavan paikallaan ja alkaa toistamaan itseään pahasti, silloin kun sitä oikeaa ovea tai vipua tai muuta ratkaisua etenemistä ajatellen ei vain keksi.
Mikään kovin pitkäikäinen pelihän The Chronicles Of Narnia – Prince Caspian ei luonnollisestikaan ole helppoutensa ja ennen kaikkea tekoälyttömyytensä vuoksi, josta ei vastusta pelaajalle juuri ole. Eikä ne pelin yksittäiset tasotkaan niin kovin pitkiksi ehdi venyä ennen kuin ovatkin jo ohitse. Pelin aikana kerättävät avaimet avaavat aarrearkkuja, jotka antavat käyttöön bonuksia, toisin sanoen esimerkiksi videonpätkiä, joissa näytetään pelin tekemisestä, mutta irti näistä muutaman sekunnin pätkistä ei oikein mitään saa. Ainoana tekijänä uudelleenpeluun arvoa lisää – ainakin hiukan – mahdollisuus pelata peli yhteistyössä kaverin kanssa lävitse, mutta ei se kuitenkaan itse pelikokemuksesta tee juuri sen rikkaampaa tai mieluisampaa, mutta kärsimyksen jakaa mielellään yhdessä kaverin kanssa.

Yhteenveto

Heikko esitys

Hyvää

  • + Mahdollisuus jakaa kärsimys kaverin kanssa

Huonoa

  • - Taisteleminen tönkköä ja tylsää
  • - Tekoälyttömyys
  • - Juoni on yhtä sillisalaattia
  • - ..Vaikeuttaa oikeiden paikkojen löytämistä
  • - Ajoittain sekava grafiikka..
  • - Kamerakulma
  • - Helppo ja lyhyt