Arvostelussa The Club

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 23.helmikuu 2007

Peliarvostelu

Pelin nimi The Club
Alusta XBOX360
Moninpeli Live, system link
Pelaajamäärä 1-8
< >
Avaa pelin lisätiedot

Pitkään brittiläinen pelitalo Bizarre Creations tunnettiin oikeastaan yksinomaan alkuperäisellä Xboxilla, sekä nyttemmin uudella Xbox 360:llä kehittämästään ja Microsoftin julkaisemasta Project Gotham Racing -autopelisarjasta, jonka neljäs osa on yhtä pelattava kuin aiemmatkin sarjan osat. Sittemmin Bizarrelta on nähty myös muutama varsin pelattava Live-arcadepeli, joita ovat Geometry Wars Evolved, sekä Boom Boom Rocket.

Vuoden 2007 lopulla Bizarren osti pelijulkaisija Activision ja pojat pääsivät vihdoin ja viimein työstämään jotain PGR-pelisarjasta täysin poikkeavaa uutta ja isoa projektia, josta syntyi The Club. The Clubin juoni kaikessa yksinkertaisuudessaan on seuraavanlainen: nimensä mukaisesti peli kertoo klubista, joka ei kuitenkaan ole aivan tavallinen viiniä lipittävien hienostoherrojen suuren hienostuneisuuden ja nokka pystyssä kulkemisen Mekka, vaan sen sijaan kilpailuhenkinen tappoklubi, jossa matsien voittajista lyövät vetoa korruptoituneet bisnesmiehet ja sekopäiset miljonäärit. Klubi pitää sisällään jos jonkinlaisia liipaisinherkkiä jäseniä aina maailman vaarallisimmasta venäläisestä afrikkalaiseen rastaheppuun ja korttipelihuijariin. Peli pitää sisällään yhteensä kuusi erilaista pelattavaa hahmoa, joista kaikilla paitsi kahdella pääsee heti alusta asti pelaamaan.
Pelityyliltään The Club on silkkaa 3rd person räiskintää, mutta tässä kohdin moni varmasti odottaa jotain hömppäjuonen sisältävää paukuttelupeliä, jossa edetään miljööstä ja kentästä kenttään juonellista tarinaa seuraten. Näin ei kuitenkaan ole, sillä The Club on varsin erilainen 3rd person räiskintä. Sitä voisi verrata vaikkapa mieluummin Quake Arenan tai Unreal Tournamentin tapaiseen moninpelaamiseen. Nämä vertaukset ovat lähempänä totuutta, joskaan eivät kuitenkaan aivan niin tarkkoja nekään. Project Gotham Racing faneille kerrottakoon, että The Club on melkein kuin PGR, mutta autojen sijasta onkin vain aseilla varustettuja tappajia. Mitä tämä käytännössä sitten oikein tarkoittaa, selvennämme nyt.

Peli koostuu kuuden toisistaan ominaisuuksiltaan eroavan tappajahahmon lisäksi kahdeksasta suhteellisen isokokoisesta ”areenasta”, joiden sekaan mahtuu muun muassa varasto, Venetsian sivukujat, kartano, kuin myös entinen loistoristeilijäkin. Jokaisesta areenasta löytyy kuusi erilaista yksittäistä turnausta, jotka ovat jokaisessa kisassa samat, joskin aina hieman eri järjestyksessä. Erilaisia turnaustyyppejä pelistä löytyy viisi kappaletta, joka tarkoittaakin sitä, että jokaisessa turnauksessa jotain lajityyppiä pelataan kahdesti.

Lajityyppien sekaan mahtuu yksinkertaisimman sprint turnausmuodon ”kerää mahdollisimman paljon pisteitä ja etsi ulospääsy” lisäksi siege, run the gauntlet, survivor ja time attack turnausmuodot. Lopuista pelimuodoista time attackissa sekä run the gauntlesissa pitää niin ikään pamauttaa itsensä lopuksi ulospääsykyltin lävitse, joskin muutamilla variaatioilla höystettynä. Time attackissa nakuttaa nimensä mukaisesti taustalla aika, joka loppuu nopeasti kesken, mikäli pelaaja ei ole riittävän ripeäliikkeinen. Lisää aikaa taas saadaan ampumalla pahiksia, sekä keräämällä areenalta kellokuvakkeita. Run the gauntletissa on periaatteessa sama idea kuin time attackissakin, mutta gauntletissa kenttä vedetään kahteen tai kolmeen kertaan ympäri, ikään kuin autopeleissä ajetaan kierroksia rataa ympäri.

Periaatteessa pelin ”areenat” ovatkin itseasiassa kuin pikkuruisiksi radoiksi muunnettuja tasoja. Pelaaja pääsee löydettäviä salahuoneita lukuun ottamatta etenemään vain ja ainoastaan yhtä reittiä, joka on vieläpä viitoitettu kussakin kentässä varsin selkeästi.

Pelin loput pelimuodot, siege ja survivor taas ovat toistensa variaatioita. Siegessä pelaajan tulee siestä tietyn pikkukokoisen alueen sisällä ja kestää vihollisen jatkuvaa päälle hyökkäämistä niin kauan kunnes kello on tikittänyt nollaan. Survivorissa on periaatteessa sama homma, paitsi, että viholliset eivät puske päälle vaan ampuvat kiinteistä paikoista pelaajaa.

Kussakin turnauksessa olisi tarkoitus toki voittaa ja kunkin turnauksen yksittäisestä kisasta heruu turnauspisteitä. Parhaille turnauspisteille taasen pääsee keräämällä mahdollisimman paljon pisteitä, ennen kuin pelaaja löytää joko uloskäynnin/kellon aika loppuu tai niin edelleen, riippuen aina turnauskisan muodosta. Parhaat pisteet saadaan sitten Project Gotham Racing -pelien Kudos-pisteiden tapaan, eli pelaamalla tyylillä ja taidolla. Pääosumista saa parhaat pisteet per vihollinen ja jokaisesta ammutusta vihollisesta tulee pistelaskuun mukaan yksi kerroin. Jos pelaaja vaikkapa ampuu kuusi pahista peräkkäin, nousee kerroin kuuteen, joka luonnollisesti kasvattaa pelaajan saamia pisteitä per ammuttu vihollinen. Jos pelaaja ei kuitenkaan pysy jatkuvassa tappotahdissa, alkaa kertoimet ”vuotaa verta” ja hyvin nopeasti kertoimet valahtavat korkeiltakin sijoilta takaisin nolliin. Kertoimia on mahdollista kuitenkin ylläpitää myös pääkallologoja, sekä jokaiseen kenttään piilotettuja logoja. Pelin päällimmäinen idea oikeastaan jokaisessa turnaustyypissä onkin pitää yllä jatkuvaa nopeaa ammuskelu ja/tai juoksutahtia, mutta samalla pitää huoli siitä, että ammuskelee mahdollisimman tarkasti ja mahdollisimman paljon.

Vaikka periaatteessa yksinpelin sydämenä toimiva Tournament -pelimuoto onkin erittäin yksinkertainen ja loppujen lopuksi pelattu melko nopeasti lävitse, on pelaaminen loppuun asti oikeasti hauskaa, eikä sitä voi todellakaan verrata siihen kuin pelaisi vaikkapa Unreal Tournamentia bottien kanssa. Enemmänkin The Clubin yksinpeli tuntuu yhdistelmältä perinteistä 3rd person räiskintää, sekä niitä vanhanaikaisia valopistoolipelejä, kuten Operation Wolf tai Virtua Cop, joissa nopeus ja tarkkuus ovat valttia. Yksittäisien turnauksien omia piste-ennätyksiä yksinkertaisesti vain jaksaa kerta toisensa jälkeen yrittää hioa paremmiksi, joka on koukuttavan konseptin merkki.

Harmillisesti The Club jää hauskana pelikokemuksena kuitenkin valitettavan torsoksi, sillä yksinpelin hauskuus ja erilaisuus ei oikein ulotu moninpeliosioon saakka. Moninpelaamista varten tarjolla olevat kahdeksan pelimuotoa sisältävät kaikki jollain tapaa samankaltaisia ideoita kuin mitä yksinpelistäkin löytyy, mutta maksimissaan kahdeksan pelaajan matseista ei vain kerta kaikkiaan saa samanlaista hauskuutta ja erilaisuutta irti. Enemmänkin moninpelin variaatiot esimerkiksi deathmatchista, attack&defensestä, sekä varsin yleisestä domination-pelimuodosta ovat sitä samaa mitä on niin monta kertaa aikaisemminkin jo nähty, tosin tällä kertaa vain 3rd person kuvakulmasta käsin. Harmi, sillä tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että monelle pelaajalle The Club on ainakin parhaassa elementissään varsin lyhytikäistä hupia, ellei sitten ole aivan totaalinen fanaatikko ja pyri nostamaan itseään maailmanlistojen kärkeen kunkin yksittäisen kentän pistetilastoissa.
Visuaalisesti The Club on varsin näyttävä peli, vaikka erittäin yksinkertainen ja rajoittunut kenttäsuunnittelultaan onkin. Etenkin pelattavat hahmot ovat piristävän erilaisennäköisiä toisistaan siinä missä ovat erilaisia myös pelatakin. Aseiden äänien ja räjähdyksien ohella toimii taustamusiikkina toimii yksinkertainen jumputusraita, jolla yritetään luoda nopeatempoisen meiningin tunnelmaa ja osittain kai musiikki siinä onnistuukin, joskaan pelin äänimaailma näin kokonaisuudessaan ei ole mikään kovin kummoinen kokemus, eikä näin ollen mikään kovin mieleenpainuvakaan.

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • + Grafiikka
  • + Yksinpelin erilainen ja uusi hauska idea

Huonoa

  • - Kaikki eivät varmasti pidä pelin yleisestä konseptista
  • - Lyhyt yksinpelinä
  • - Moninpelipuoli ei ole kovin kummoinen kokemus