Arvostelussa The Da Vinci Code

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 28.heinäkuu 2006

Peliarvostelu

Pelin nimi The Da Vinci Code
Alusta Playstation 2
Ikäraja 16
Moninpeli Ei
< >
Avaa pelin lisätiedot

Ellet ole elänyt viimeistä paria vuotta kiven alla, olet luultavasti saanut osasi kirjailija Dan Brownin maailmanmaineeseen nostaneen Da Vinci Koodin ympärillä pyörineestä kohusta ja hypetyksestä. Kun menestyskirjasta käännetään useamman kuin yhden Hollywood-staran tähdittämä elokuva, on vain ajan kysymys, ennen kuin Yhdysvaltain viihdemarkkinavisionäärit kääntävät katseensa pelaajien taaloja pursuaviin kukkaroihin. Da Vinci koodi ei tee poikkeusta tässä, eikä valitettavasti missään muussakaan mielessä: tarjolla olisi siis vain ”taas yksi lisenssipeli”, jonka pelaaminen tuntuu monin paikoin mukavalta kuin isku palleaan.

Juoni saattaa useimmille olla melko tuttua tavaraa, mutta aiheeseen perehtymättömille tiivistettäköön, että kyseessä on melko klassinen murhamysteeri, jossa murhasta epäilty Harvardin professori Robert Langdon, sekä uhrin lapsenlapsi, ranskalainen tutkija-kaunotar Sophie Neveu pakoilevat virkavaltaa, yrittäen samalla epätoivoisesti seurata murhan perimmäisten motiivien äärelle johdattavaa kryptisten johtolankojen sarjaa. Murhamysteeriä ratkoessaan kaksikko tulee sotkeutuneeksi keskelle maailmanlaajuista salaliittoa, joka paljastuessaan järkyttäisi koko katolisen kirkon perusteita.
Vaikka pelin tarina ja käsikirjoitus ovat paikoin jopa loisteliastakin seurattavaa, jättää Da Vinci koodin pelikäännös toivomisen varaa lähes kaikilla osa-alueillaan. Jopa sinänsä kiehtovaa juonta kuljetetaan, amatöörimäisen rumilla välianimaatioilla, jotka eivät tee oikeutta pelin käsikirjoitukselle sekä hommastaan hyvin suoriutuville ääninäyttelijöille. Ikävä kyllä, animaatioiden väliin uppoava peli on vieläkin karseampaa koettavaa: kyseessä on perinteisiä genrejä välttelevä, epämääräinen sekoitus seikkailu-, hiiviskely-, toiminta-, ja puzzlepeliä, jonka onnistuu lähes tyystin välttää edes keskinkertaista toteutusta millään edellä mainituista osa-alueista.

Suurimman pettymyksen tulevat kokemaan ne, jotka odottivat kieli pitkällä ihan oikeaa seikkailupeliä. Da Vinci Koodin käsitys ”seikkailusta” kun nyt sattuu olemaan pelaajan kävelyttäminen pitkin pelin tyhjiä ja usein ahtaita tasoja etsien harvakseen ripoteltuja mielenkiinnon kohteita. Varsinaista seikkailupelimäistä ongelmanratkontaa edustavat luovat ”lukittu ovi ja avain”-tyyppiset, esineiden yhdistelyyn liittyvät haasteet. Hieman abstraktimpaakin esineiden yhdistelyä harrastetaan toisinaan, mutta käytännössä ratkaisut ovat aina joko itsestään selvän helppoja, tai niin mielivaltaisia, että ratkaisu löytyy kaikkein helpoiten tyrkyttämällä jokaista taskusta löytyvää esinettä jokaiseen ympäristöstä löytyvään hotspottiin. Mikä tragikoomisinta, hotspotteja sekä esineitä viljellään pelaajan hypisteltäväksi vieläpä niin vähän, ettei edellä mainituista lähestymistavoista jälkimmäinen tuota edes ongelmia. Se nyt ei vaan satu olemaan kovinkaan hauskaa.

Ikään kuin pelin epäinteraktiivisten ympäristöjen päätön koluaminen ei olisi tarpeeksi kamalaa jo itsessään, on koko keitosta päätetty kitkeröittää hieman heittämällä mukaan nykytrendien mukaista hiiviskelyä. Useimpia pelin miljöitä partioi maksimissaan kourallinen geneerisiä vihollisia, vaihdellen ranskalaisista poliiseista, murhapaikalla päivystäviin tappajamunkkeihin, joiden välttely on päähenkilöiden kömpelön ohjastuksen sekä hankalasti hallittavan kameran ansiosta yhtä helvettiä.

Outoa kyllä, koko hiippailusta jää sellainen olo, että laatua on yritetty korvata määrällä: Da Vinci Koodiin kun on koottu poikkeuksellisen runsas määrä, enimmäkseen hiiviskelyä paremmin toteuttavista peleistä revittyjä, vihollisen hämäykseen tarkoitettuja toimintoja. Päähenkilö osaa paitsi väijyttää vihollisiaan seinää vasten painautuneena, tai selän taakse hiipimällä, myös aiheuttaa huomiota kiinnittävää melua nakkelemalla limutölkkejä ym. pienesineitä pitkin tasoja. Jopa tajuttomaksi pieksemänsä viholliset voi raahata lepäilemään hieman sivummalle, pois uteliaiden tovereiden silmistä. Käytännössä pelin epäintuitiiviset kontrollit, ahdas tasosuunnittelu ja alati vääriä asioita näyttävä kamera tekevät näistä toiminnoista selän takaa kolkkausta lukuun ottamatta tyystin hukkapotentiaalia: ei voi kuin ihmetellä miksi ihmeessä kukaan jaksaisi opetella kantapään kautta mitään ylimääräistä kikkailua, kun suoraviivainen voimankäyttö luonnistuu niin paljon helpommin, nopeammin, sekä pienemmällä riskillä? Yksittäisistä liikkeistä pahin hukkapotentiaalin ilmentymä lienee tajuttomien vartijoiden raahailu pitkin ahtaita tasoja. Rehellisesti sanoen, tämä ominaisuus osoittautui niinkin turhaksi, etten tullut käyttäneeksi tuota toimintoa kertaakaan sitten ensimmäisen tason tutoriaalin. Olisipa kiva tietää kuinka moni pelin testaajista on oikeasti pitänyt tuonkin ”ominaisuuden” toteuttamista hyvänä ideana.

Vaikka Da Vinci Codea yrittäisikin pelata hiiviskelypelinä, kuten pelisuunnittelijat eittämättä kauniisti ovat ajatelleet, on enemmän kuin todennäköistä että jokin tahaton hahmon, tai kameran hallintaan liittyvä hankaluus pakottaa pelaajan ennemmin tai myöhemmin suoraviivaiseen käsikähmään vihollisten kanssa. Toisin kuin hiiviskely- ja seikkailuosuuksien perusteella olisi voinut olettaa, tätä osuutta ei ole rikottu huonolla pelattavuudella. ”Tylsä” tai ”yhdentekevä” lienevät sopivimmat adjektiivit tälle paikalle. Touhu tapahtuu siten, että pelaaja pyrkii humauttamaan eteen sattuvaa vihollista nyrkillä keskelle kasvoja, ennen kuin tämä tekee samoin. Lopputuloksesta riippuen pelaaja pääsee joko hyökkäämään taikka puolustamaan itseään rytmipeleistä revityllä tavalla, näppäämällä ohjaimen neljää painiketta ruudulle ilmestyvien ikoneiden mukaisesti. Ideaa on kierrätetty jo niin monessa paljon paremmassa pelissä, etten tiedä pitäisikö Da Vinci koodin omaperäisyyden puuttelle itkeä vaiko nauraa. Kenties pitäisi vaan olla kiitollinen, ettei tähän ole yritetty rakentaa kuitenkaan perinteistä, reaaliaikaista taistelumoottoria. Semmoinen, kun vaatisi ihan oikeasti toimivia kontrolleja.
Tuntuu suorastaan pahalta tylyttää näinkin pahasti suuren ihmisjoukon satojen työtuntien lopputulosta, mutta mitä enemmän Da Vinci Codea pelaa, sen pahemmin se haiskahtaa sille, että sillä on alkujaankin haluttu pelkästään päästä käsiksi valveutumattomien pelaajien rahoihin. Ainoa aidosti positiivinen asia koko pelistä ovat ne harvat, mutta sitäkin palkitsevammat puzzlet, joita peli armollisesti alkuperäisteoksensa hengessä silloin tällöin tarjoaa. Vaikka nämä puzzlet eivät sinänsä ole mitään normaaleja kryptografia- ja muita sana-arvoitus tyyppisiä pähkinöitä luovempaa tavaraa, tuntuvat ne kuin raikkaalta tuulahdukselta muutoin suorastaan hutiloimalla tehtyjen peliosuuksien välissä. Eipä sinänsä, ettäkö pari hassua aivopähkinää enää tässä vaiheessa mitään pelastaisi, mutta tulipahan kerrottua.

Yhteenveto

Heikko esitys

Hyvää

  • + Ne vähät puzzlet
  • + Juoni

Huonoa

  • - Hiiviskely turhauttaa
  • - Hiiviskely turhauttaa
  • - "Seikkailu" on pelkkää päätöntä harhailua
  • - Lähes kaikki muu