Arvostelussa The Getaway

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 9.huhtikuu 2003

Peliarvostelu

Pelin nimi The Getaway
Alusta Playstation 2
Ikäraja 18
Moninpeli Ei
< >
Avaa pelin lisätiedot

Take 2:n tapaan Sony tunsi tarpeen näyttää omat taitonsa väkivaltapelien markkinoilla ja meni ja julkaisi viime vuoden loppupuolella pelin nimeltä The Getaway. The Getaway ei suinkaan, kuten varmasti useampi pelialaa seuraava tietää ole ainut laatuaan oleva peli. On olemassa myös muun muassa juuri Take 2:n Grand Theft Auto III -ja Vice City pelit, sekä pelkästään PC:llä nähty Mafia joista jokaisessa edellä mainitussa kaahataan autoilla, riehutaan jalan ja tapetaan poliisien lisäksi myös tavallisia ihmisiäkin siinä ohessa. Kukin edellä mainituista peleistä on omalla tavallaan erittäin hyviä ja laadukkaita pelejä, joita kaikkia yhdistää tottakai poikkeuksellisen suurta roolia näyttelevä väkivalta.

GTA-sarjaa ja Mafiaa kuitenkin erottaa myös pitkälti yksi asia; sen lisäksi, että toinen sijoittuu 30-luvulle ja toinen nykyaikaan, Mafiassa mellastetaan kunnollisen ja jopa elokuvamaisenkin tarinan turvin kun taas GTA-peleissä turvaudutaan käytännössä pelkkään tehtäväpohjaiseen, juonettomaan rällästykseen. Jos pitäisi lokeroida The Getaway jomman kumman pelityypin kanssa samaan luokkaan, niin sanoisin että peli on Mafian kanssa samaa maata, eli väkivallankäytölle ja autojen varastamiselle on pelissä ainakin jotenkuten järkeenkäypä selitys. Peli ei kuitenkaan ole mikään Mafia tai GTA-klooni, vaan yhtäläisyyksistään huolimatta eroaa kahdesta edellä mainitusta tarpeeksi tuntuakseen erilaiselta ja tuoreelta kokemukselta.
The Getawayssa pelaaja omaksuu Mark Hammondin roolin, joka joutuu kokemaan kauheita kun hänen vaimonsa tapetaan kirkkaassa päivänvalossa keskellä päivää ja siinä samalla oma poika kidnapataan. Tuttuun tapaan niin peleissä kuin elokuvissakin tämän tyylinen kokemus usein johtaa kostoon pahantekijöille ja niin on myös asian laita tässäkin tapauksessa. Peli alkaakin käytännössä heti ”intron” jälkeen, kun pelaaja lyhyen takaa-ajon jälkeen käy pamauttamassa tusinan pahiksia hengiltä. Paikan päällä Hammond tapaa entisen työnantajansa Charlie Jolsonin, joka kertoo pojan olevan hänen ja hänen kätyreidensä huostassa ja jos ei pelaaja ala tanssimaan hänen pillin mukaansa, niin voi heittää hyvästit pojallensa. Tästä eteenpäin Hammond joutuu vasten tahtoaan suorittamaan erinäisiä keikkoja ex-työnantajasta takaisin pelkäksi työnantajaksi pompanneen hepun laskuun.

Pelin aikana tullaankin sitten muun muassa riehumaan poliisiasemalla tappaen siinä sivussa puolet töissä olevista poliiseista, ”tekemään taidetta” taidegalleriassa, tuhoamaan ravintolan, suorittamaan takaa-ajoja ynnä muuta hauskaa. Jolsonin ja kavereiden lisäksi pelaaja saa pelin edetessä myös tekosiensa takia useamman Lontoolaisjengin vihat niskoilleen, tarkoittaen lähinnä sitä että useammassa tehtävässä täytyy päästää päiviltä useampia jengiläisiä varsinaisten töiden lomassa. Mafian tapaan menopelit ovat pelissä lähinnä vain sitä varten, että niillä ajetaan paikasta A paikkaan B, eli mitään autojen viemistä satamaan tai muutakaan GTA-tyylistä ei pelissä nähdä, eikä niitä muutamia takaa-ajokohtauksia lukuunottamatta autoilla ole niin suurta merkitystä pelissä. Lisätään vielä tähän, että Lontoossa hurjasteluun oman mukavan lisähaasteensa tuo vasemmanpuoleinen liikenne, johon totuttautuminen kestää ainakin hetken.

Menopelejä pelissä on useita kymmeniä erilaisia vaihdellen aina tavallisista henkilöautoista, pakettiautoihin, busseihin maastureihin ja niin edelleen. Mielenkiintoisesti Sony on jollain ihmeen kaupalla onnistunut haalimaan useita oikeita autolisenssejä pelilleen ottaen huomioon pelin luonteen. Toisaalta Sony ja Take 2 painivatkin ”brändeinä” hieman eri planeetoilla, joten luultavasti tässä piileekin syy. Oikeiden lisenssien ansiosta pelaaja pääsee ajamaan ihmisten yli muun muassa Opel(Englannissa Vauxhall), Toyota, Alfa Romeo, Lexus ja Citroen merkkisillä autoilla.. Mikäs sen mukavampaa. Harmi vain etteivät lisenssoineet vanhoja kunnon Ladoja peliin, sillä olisi ollut kiva kokeilla pitääkö ”Lada lujaa laatua” paikkaansa.

Kivana yksityiskohtana GTA: Vice Cityn tapaan tehtäviä pääsee suorittamaan ulko-ilmatilojen lisäksi myös sisälle taloihin minkä varmasti viisaimmat jo tajusivatkin yllä olevasta tekstistä. Keikkoja ei voi suorittaa pelkin paljain nyrkein ja niinpä tarjolla on usein sitä kättä pidempää, kuten pistooleja, pumppuhaulikko, kalashnikov, uzeja ja niin edelleen. Hammond voi käyttää esimerkiksi pistooleja tuplana ja kun aseet loppuvat, voi tapetuilta ottaa niiden aseet, jonka Hammond itse asiassa tekeekin automaattisesti kunhan vain pelaaja juoksuttaa itsensä aseiden viereen.

Yksinpeli ei kuitenkaan toiminantäytteisyydestään ja laadukkuudestaan huolimatta ole mikään pitkä kokemus. Pelin pelaa parissa illassa melkeinpä loppuun saakka. Osa tehtävistä kuitenkin saattaa vaatia enemmän tahkoamista, varsinkaan kun peliä ei voi missään vaiheessa tallentaa, vaan tehtävä on pelattava kokonaisuudessaan lävitse mikäli mielii pelata seuraavaa tehtävää sen jälkeen kun taas seuraavan kerran käynnistää PS2:n. Kaikki pelin tapahtumat tapahtuvat Lontoon kaupungissa, joka oli ainakin omasta mielestäni varsin laaja sekä näyttävä peli-areena ja vieläpä tarpeeksi aidonoloisesti mallinnettu, vaikkakaan en Lontoossa ole henkilökohtaisesti koskaan käynytkään.

Vaikkakaan pelin tarina ei nyt olekaan mikään maailman omaperäisin on yksinpeliä siitä huolimatta hauska pelata loppuun saakka, koska tarina on onnistuttu Mafian tapaan rakentamaan mielenkiintoisuutensa lisäksi elokuvamaiseksi ja peliä pelatessa tuntuukin osittain siltä kuin katsoisi jotain interaktiivista britti-gangstereista kertovaa elokuvaa. Itselläni tuli lähinnä jostain syystä mieleen Guy Ritchien ohjaama Lock, Stock & Two Smoking Barrels.

Pelin tarinaa eteenpäin kuljettaa juuri elokuvamaiseksi pelin tekevät välianimaatiot, jotka ovat varsin näyttäviä siitä huolimatta että ovat tehty pelin omalla moottorilla. On välianimaatioissa tosin yksi huono puolikin, nimittäin mikäli jotain tehtävää tulee tahkottua useampaan otteeseen niin tulee hyvin nopeasti huomaamaan, että siihen kuuluvat välianimaatiot joutuu katsomaan jokaisella kerralla yhä uudestaan ja uudestaan, koska jostain kumman syystä pelin tekijät ovat päättäneet ettei niitä voi millään ohittaa. Ei tämä tietystikään mikään iso miinus ole, mutta alkaa pidemmän päälle ottamaan pattiin.. Varsinkin ne pidemmät pätkät.

Pelin käyttöliittymä, johon lasken myös kontrollit on varsin simppeli ja selkeä. Varmastikin huomattavin asia on, että esimerkiksi GTA-peleistä poiketen ei pelaaja näe ruudulla minkäänlaisia mittareita tai mitään muutakaan mistä voisi nähdä oman terveydentilansa tai vaikkapa aseen ammusten määrän. Vaikka mitään ei näykään, on homma kuitenkin suhteellisen toimiva ja kun esimerkiksi pelaajaa ammutaan tulee vaatteisiin verta, jonka määrä kasvaa mitä enemmän pelaaja on lähellä kuolemaa. Haavoittuminen ei näy pelkästään vaatteissa, vaan myös tuntuu kävelyssä josta tulee varsin vaivalloista kunhan on ottanut tarpeeksi monta osumaa lopulta näyttäen paljolti humalaisen hoipertelulta. Lisää terveyttä saa huvittavalla tavalla nojailemalla esimerkiksi seiniin, jolloin Hammond saa aikaa ”levähtää” ja kerätä voimiaan.

Karttaakaan ei pelaajalle Lontoon monista teistä ruudulla näytetä usean muun pelin tapaan, vaan risteyksistä ynnä muista kääntyminen oikeisiin suuntiin hoituu mielenkiintoisella tavalla siten, että kun pitäisi kääntyä vaikkapa esimerkiksi oikealle, alkaa auton vilkku vilkuttamaan oikealle ja vastaavasti vasemmalle käännyttäessä homma toimii samalla tavalla. Siinä vaiheessa kun ei enää tarvitse ajaa ja ollaan päästy päämäärään menevät autossa hätävilkut päälle. Vilkkusysteemi on ideana varsin innovatiivinen, mutta ei kuitenkaan voita perinteistä karttaa jota itse hieman kaipailin pelissä. Toisekseen vilkkusysteemi vilkuttelee pelaajalle välillä hieman harhaanjohtavastikin, jolloin pakostakin tulee välillä käännyttyä väärille teille ja poukkoiltua ympäriinsä turhan takia. Varsinkaan tehtäviä, joissa on aikarajoitus ei ole kovin hauskaa yrittää useampaan kertaan vain siitä syystä, että peli johti harhaan.

Kontrollit ovat helposti omaksuttavat ja vasemmalla tatilla liikutetaan Hammondia jalan/autolla. Liikuttaessa Hammondia tosin tulin todenneeksi, että peli kärsii hieman samasta ongelmasta kuin GTA III/Vice City pelitkin nimenomaan PS2:lla, sillä jotenkin kamera seuraa liian laiskasti pelaajaa ja välillä tuppaakin käymään niin, että kamera jää jotenkin hassusti huonoon asentoon jolloin on vaikea nähdä kylkeen ampuvia vihollisia ja niin edespäin.

Tarkempi tähtääminenhän on tunnetusti ollut aina hieman hankalaa peliohjaimella, hyvänä esimerkkinä mainittakoon GTA-pelit. The Getawayssa tähtääminen on toteutettu siten, että R1-nappulaa pohjassa pitämällä Hammond ottaa lähimmän kohteen tähtäimeensä, oli se sitten vihollinen taikka poliisi ja tämän jälkeen voi sitten rauhassa paukutella menemään. Tarjolla on myös manuaalitähtäys tarkempiin yrityksiin, jonka vastaavasti voi valjastaa käyttöönsä pitämällä pohjassa R2-nappulaa. Itse en tosin manuaalitähtäystä tullut tarvinneeksi pelissä kertaakaan.

Autolla ajaminen onnistuu siinä missä jalan matkustaminenkin ja The Getawayssakaan ei ole mihinkään realistisiin ajomallinnuksiin ruvettu ryhtymään ja hyvä vaan sillä se olisikin pilannut mainion pelin. GTA-peleihin ja Mafiaan verrattuna on The Getawayn menopelit paljon hauraampia ja hieman realistisemmin autot eivät kestä paljoa iskuja taikka törmäilyjä kun jo alkaa auto savuttamaan.

Hienona lisänä mustaa savua pellin alta pukkaavalla autolla Lontoon keskustassa huristaminen aiheuttaa lopulta sen, että auto hyytyy kokonaan, syttyy tuleen ja GTA:sta poiketen autosta ei tullakaan ulos aina niin vain sillä usein ainakin itselläni kävi niin, että joko jäin palavaan autoon jumiin tai sitten tulin palavana miehenä ulos autosta ja tuuperruin kadulle auton viereen. Autot menevät myös todella hienosti ryttyyn ja sen lisäksi lasit, valot, renkaat ynnä muut hajoavat nätisti. Tässä kohtaa muuten ontuu taas pelin vilkkusysteemi, sillä kun vilkut hajoavat ei oikeaa ajosuuntaa voi enää millään tietää. Siinä sitten onkin hypättävä ulos autosta ja otettava uusi kosla alle, jossa vilkut ovat vielä ehjät. Varsin hauskaa tämä autorumba on siinä vaiheessa kun perässä on poliisit ja kaikenkarvaiset gangsterit.

Toisaalta pelin tekoäly ei kylläkään ollut niin kovin älykäs, etteikö tällainen auton vaihtamispolitiikka olisi pelissä toiminut, sillä jotenkin niin poliisit kuin gangsteritkin tuntuivat liian voimattomilta pelaajaa vastaan niin liikenteessä kuin jalankin. Ei ollut yleenskään kovin vaikeaa hypätä ulos autosta, ampua pari poliisia ja karauttaa karkuun vain toistaakseen tämän saman hetken päästä uudelleen. Poliiseilta ei oikein muutenkaan sujunut työt yhtä tehokkaasti kuin virkaveljillään GTA:ssa ja Mafiassa. Poliiseita sai parhaimmillaankin vain pari autoa perään ja niiden tekemistä tiesuluista oli naurettavan helppoa päästä läpi. Agressiivinen kylkeen runttaaminenkaan ei ollut kovinkaan tehokasta ja useimmiten matkaa pystyi vielä jatkamaan, vaikka pari poliisia olikin kummassakin kyljessä kiinni huutamassa kivalla brittiaksentilla korvaan ”pull over!”.
Kohteet eivät oikein muutenkaan osanneet hakeutua kunnolla suojaisiin ampumapaikkoihin vaan kököttivät varsin näkyvillä ammuttavina. Toisekseen rakennusten sisällä tapahtuvissa tehtävissä oli asianlaita siten, että kun kävi jossain huoneessa vähän ammuskelemassa vihollisia ja sai itsekin iskuja ja meni viereiseen huoneeseen ”levähtämään” niin eivät viholliset osanneet oikein tulla perässä paukuttamaan pelaajaa hengiltä vaan odottivat kiltisti toisessa huoneessa pelaajan paluuta.

Graafisella osastolla The Getaway ei ole Playstation 2:n terävintä kärkeä, mutta ei peli kuitenkaan mikään ruma pelattava ole ja kyllä se Lontoon kaupunki varsin realistisesti oli mallinnettu. Pelin autotkin näyttivät varsin paljolti oikeilta esikuviltaan ja pelin keskeisimmät hahmot olivat nekin niin ikään realistisesti mallinnettuja tuoden lisää leffafiilistä peliin.

Äänet olivat pelissä tasoa hyvät. Siinä missä esimerkiksi GTA-pelien tavaramerkkinä on ääniosastolla toimineet autojen eri radioasemat, tarjoaa The Getaway pelkkää yksinkertaista jumputusta, joka vielä kaiken lisäksi tuntuu soivan koko pelin läpi loppuun saakka alkaen pidemmän päälle ottamaan päähän. Kaikkein suurimpaan rooliin on tässä pelissä kyllä tosin nostettava ääninäyttely, joka kivalla brittivärillään loi peliin uskomattoman hyvän ja autenttiselta tuntuvan brittihengen. Äänipuolella olisi voinut olla enemmän panostusta, sillä tällaisenaan äänet tuntuivat hieman vaisuilta, vaikkei nyt mitenkään muuten niin hyvää peliä pilaamaan päässytkään.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Grafiikka
  • + Elokuvamainen tyyli
  • + Mielenkiintoinen tarina
  • + Ääninäyttely

Huonoa

  • - Tekoäly
  • - Kamera
  • - Lyhyt