Arvostelussa The Godfather II

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 15.heinäkuu 2009

Peliarvostelu

Pelin nimi The Godfather II
Alusta Playstation 3
Arvostelukappale EA
Ikäraja 18
< >
Avaa pelin lisätiedot

Kuten tuhannet ja taas tuhannet lisenssipelit ovat osoittaneet, on leffojen kääntäminen pelimuotoon vähintäänkin riskaabelia puuhaa. Taannoisina vuosina ilmestynyt The Godfather onnistui tässä uhkapelissä vähintäänkin kohtuullisesti, rakentamalla GTA:n hyväksi havaitulle hiekkalaatikkopohjalle ultrakevyttä strategiaa. Kummisetä ei kellunut yksinomaan lisenssinsä varassa, vaan se oli hyvä peli koska se teki asioita pelillisiä esikuviaan paremmin. Yksinkertaiset suojaus- ja tähtäysmekaniikat olivat selkeä kehtiysaskel GTA III:n kammottavista automaattitähtäysviritelmistä, eikä ideaa oman rötösvaltakunnan rakentamistakaan oltu vielä lypsetty rutikuivaksi. Maailma on hyvin erilainen vuonna 2009. Hyvistä hiekkalaatikkopeleistä ei ole pulaa ja ihmiset ovat GTA IV:n myötä jälleen ymmärtäneet, ettei ylimääräistä tilpehööriä välttämättä tarvita, kun miljöö on mielenkiintoinen ja muu sisältö iskussa. Hyvä pelattavuuskin on nykyisin enemmän selviö, kuin myyntivaltti. Tämä on tainnut mennä hieman ohi The Godfather 2:n tekijöiltä, jotka ovat yrittäneet elvyttää legendaarisen mafiaelokuvan kehuttua jatko-osaa, ikään kuin elettäisiin vielä vuotta 2006.

The Godfather II sekoittaa kevyitä strategiaulottuvuuksia perinteiseen GTA -tyyliseen hiekkalaatikkokonseptiin. Pelaajan pääasiallinen tehtävä on rakentaa omaa rikossyndikaattiaan ja aitoon avoimen maailman henkeen, varastella autoja, murhata sivullisia ja käyttäytyä kaikkiaan kuin psykopaatti. Strategiaosuus koostuu ensimmäisen Kummisedän hengessä kulissiliikkeiden sekä muiden bisnesten valtaamisesta. Uusina elementteinä mafiasotaa värittävät murhatehtävät, joilla kitketään kilpailevien perheiden taisteluintoisia capoja, sekä omien apureiden rekrytointi ja kehittäminen. Sokerina pohjalla pelistä löytyy myös alkuperäistä elokuvaa myötäilevä tarina, jota pureskellaan genrelle ominaisten juonitehtävien kautta.
Ottaen huomioon, että kyseessä on elokuvahistorian kenties legendaarisimman mafiafilmatisoinnin legendaariseen jatko-osaan perustuva peli, on The Godfather II kerronnaltaan yllättävän heikko esitys. Täytyy kyllä häpeäkseni tunnustaa, etten ainakaan muista nähneeni alkuperäistä elokuvaa, mutta lyhyt Wikipedia-referointi paljastaa, että peli poimii tuttuja kohtauksia sekä tuttuja hahmoja ja sekoittelee niitä parhaaksi katsomallaan tavalla pelin kulkua ryydittämään. Valkokankaalta imitoidut kohtaukset toimivat yleensä pelkkinä introina pelin diibadaaba-juoksupoikatehtäville, eivätkä tempaa mukaansa eleettömien virtuaalinäyttelijöiden esittäminä. Uudelleen sovitettu juoni sortuu paikoin myös ihan omatekoiseen hölmöilyyn: absurdein esimerkki lienee kohtaus, jossa pelaaja – elokuvalle tuntematon Corleone-sätkynukke – lataa kiikarikiväärillä itse Fidel Castroa ja taistelee tiensä ulos tämän palatsista. On sanomattakin selvää, että yhden maailmanhistorian kiistellyimmän (ja vieläpä elävän) henkilön murhayrityksen ymppääminen osaksi fiktiivistä mafiatarinaa rikkoo hyvän maun rajoja räikeällä tavalla.

Kummisedän pelillinen anti ei juuri kokemusta paranna. Geneeristen ja räiskintäpainotteisten juonitehtävien lomaan on ympätty läjäpäin hyvin geneeristä ja räiskintäpainotteista kevytstrategiaa. Isoimman siivu mafioson vuorokaudesta vierähtää oman yritysmonopolin rakentamiseen, joka noudattaa ensimmäisten Kummisedän tuttua kaavaa: pelaaja ryntää aseet laulaen etuovesta sisään, seuloo vihollisänkyrät reikäjuustoksi ja ravistelee paikallista esimiestä fyysisesti tai henkisesti, kunnes tämä suostuu ulkoistamaan portsaripalvelunsa Corleonen vartijointiliikkeelle. Toisinaan mukana on pakko roikottaa palkollista räjähde-eksperttiä tai insinöörikaveria, jotteivät lukitut ovet tai verkkoaidat pysäytä etenemistä.

Kilpailevat suvut eivät katsele touhua hyvällä, vaan iskevät aika-ajoin takaisin. Pelaajan ei onneksi tarvitse juosta henkilökohtaisesti sammuttamassa ihan jokaista tulipaloa, vaan homman voi halutessaan jättää tekoälyapureiden huoleksi. Lakeijansa voi nakittaa myös valtaamaan uusia liiketiloja, mikä on toisaalta ihan tervetullut idea, sillä liikkeiden valtaus on jo alusta pitäen hyvin yksitoikkoista, mutta tekee samalla pelin keskeisimmän sisällön melkolailla tyhjäksi.

Jos ei jaksa panostaa uuvutavaan puolustustaisteluun, voi vastahyökkäyksiä junailevat viholliscapot hiljentää aitoon italialaiseen tyyliin, pistämällä mokomat kylmiksi. Murhatehtävät suoritetaan kahdessa vaiheessa: ensin selvitellään vihulaisen sijainti, tekemällä palveluksia satunnaisille ohikulkijoille ja sitten käydään vaientamassa itse kohde. Sivullisille suoritettavat hanttihommat ovat useimmiten joko helppoja pahoinpitely- ja murhatehtäviä, tai sitten jotain absurdeja viritelmiä, jossa pelaaja käy pistämässä oman perheensä suojelussa olevan liiketilan päreiksi, tai jotain muuta aivan yhtä järjetöntä. Kun sain ensimmäisen kerran toimeksiannon murtautua omistamani bordellin kassakaappiin, olin valmis kuittaamaan tapahtuneen bugiksi, mutta kun samaa keikkaa tarjoaa naapurin Anneli ja NYCin satamassa hengaileva Matti-Johannes, ei voi kuin luovuttaa ja todeta että sivutehtävistä puuttuu järki sekä haaste.

Varsinaiset murhatehtävät ovat yhdeksässä tapauksessa kymmenestä silkkaa ammuskelua, mikä ei pelin räiskintäpainotteisuus huomioiden jaksa ihmetyttää. Erona normimeininkiin on se, että pääkohde täytyy viimeistellä jollain ennalta määrätyllä keinolla tai tämä nousee haudastaan, kuin Jeppe kolmantena päivänä. Idea toimii paremmin paperilla kuin käytännössä, sillä pelaaja huomaa jahtaavansa tuon tuosta konepistoolilla huitelevaa mafiamiestä pesäpallomaila tai kuristusnaru käpälissään. Tämä on juuri niin hauskaa, kuin miltä kuulostaakin. Pelaajalla itsellään on onneksi loputtomasti henkiä, mutta nyt tarvittaisiin selkeästi katkeamatonta pinnaa.

Jos lähtisi puimaan aivan kaikkia The Godfather 2:n mikromanagerointiaspekteja, voisi apurien palkkaamisesta, ketjuliikkeiden haalimisesta ja muista kokonaisuuden kannalta triviaaleista yksityiskohdista hölistä vaikka maailman tappiin. Tämä on turhaa, sillä kokonaisuuden alla makaava perusmekaniikka tuntuu niin vaillinaiselta, ettei kakkos-Kummarin parissa viihtyisi, vaikka sen mukana tulisi sirkusteltallinen klovneja. Isoimmat napinat kumpuavat ihan perusjutuista, kuten esimerkiksi ajofysiikasta. Pelin laivamaiset autot ovat joko tuskaisen hitaita tai niin aliohjautuvia, ettei loivemmistakaan mutkista selviä ilman holtitonta sivuluisua. Ajaminen hankalasti hallittavilla menopeleillä ei ole yksinkertaisesti kauhean kivaa, eikä ajonautintoa paranna myöskään navigointiavusteiden täydellinen puute. Ymmärrän kyllä ettei 50-luvun autoissa ollut GPS-navigaattoreita, mutta sokkeloisiin kaupunkeihin sijoittuvan hiekkalaatikkopelin kohdalla kyse on enemmän pelimekaaniikka- kuin realismikysymyksestä.

Myös taisteluosuuden kompuroivat jo perusteissa. Myönnettäköön, että yhtä särmäkkäitä aseiden ääniä en ole kuullut sitten Far Cry 2:n ja hahmotkin reagoivat osumiin kiitettävällä intensiteetillä, mutta jostain syystä pelin aseet ovat tehokkuudeltaan suurin piirtein pikkukiviä sylkevien splätteripyssyjen luokkaa. Konepistoolilla saa jauhaa puoli lippaallista yksittäiseen vastaantulijaan, pistoolilla vähän ylikin. Ratkaisu on melkoisen rasittava, ottaen huomioon ettei ammuksia saa kannettua yleensä paria kourallista enempää. Ylikestävät, mutta helposti kompuroivat viholliset aiheuttavat myös usein tilanteita, jossa luule lasauttaneensa vihulaista tyylikkäästi silmien väliin, mutta pienen toikkaroinnin jälkeen tämä tokenee ampuakseen täyslaidallisen pelaajan persauksiin. Kun pelaajahahmoksi on valikoitunut vieläpä tönkköjalkainen mafioso, jolle kaikki yli polven korkuiset esteet ovat ylitsepääsemättömiä ja hyppiminen lähestulkoon tuntematon konsepti, ovat katastrofin ainekset kasassa. Suoraan sanoen, pelattavuus mättää niin monella tapaa, etten jaksa edes valittaa pelin antiikkisesta toteutuksesta ja tökeröstä grafiikasta.
Pisteenä i:n päälle, The Godfather 2 on erittäin väkivaltainen peli – selvästi yksi väkivaltaisimmista koskaan pelaamistani hiekkalaatikkopeleistä. Moraalisempi henkilö voisi kääntää tämänkin kritiikiksi, mutta itsessäni on riittävästi mielipuolen vikaa pitääkseni tätä hyvänä asiana. Tietty raakuus sopii mafiateemaan, ja kun juoni on lyhyt ja sivutehtävätkin epäkiinnostavia, ei pelistä löydy oikein muutakaan tekemistä kuin kiduttaa satunnaisia ohikulkijoita kauppiaiden runteluun tarkoitetuilla kuristuksilla ja riuhtaisuilla. Se, kannattaako tästä lystistä pulittaa kokonaisen konsolipelin hintaa, onkin sitten ihan toinen juttu.

Yhteenveto

Rimaa hipoen julkaisukelpoinen

Hyvää

  • + Anteeksipyytelemätön väkivalta
  • + Toimiva äänimaailma

Huonoa

  • - Tökerö tarinankerronta
  • - Rikosvaltakunnan rakentelu itseääntoistavaa
  • - Kankea ajettavuus ja raskaat autot
  • - Aseiden teho / vihollisten kesto tuunattu pieleen