Arvostelussa The Golden Compass

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 17.helmikuu 2008

Peliarvostelu

Pelin nimi The Golden Compass
Alusta Playstation 2
Ikäraja 12
Moninpeli Ei
< >
Avaa pelin lisätiedot

Lisenssipelit, nuo jokaisen lahjomattoman peliarvostelijan arkkiviholliset, löytävät tiensä vuosi toisensa perään tämänkin peliarvostelijan käsittelyyn ja lähes järjestäen surullisin lopputuloksin. Tällä kertaa onneaan on kokeilemassa muinoin laatupelejä tehtailleen Shiny Entertainmentin näkemys siitä, kuinka The Golden Compass -fantasiaelokuva kääntyy konsolipeliviihteeksi. Vaikka odotukset keskivertoa Hollywood-reseptin lisenssipeliä kohtaan ovatkin yleensä jossain avaruuden keskilämpötilan ja absoluuttisen nollapisteen välillä, on Shiny Entertainment onnistunut muinoin säväyttämään pelimarkkinoita positiivisesti MDK:n, Earthworm Jimin ja Aladdinin kaltaisilla menestyksillä; ehkä kaikki toivo ei olekaan vielä heitetty?

Turha luulo; The Golden Compass on kuin koulukirjaesimerkki siitä, kuinka metsään voidaan mennä, kun tekijätiimin ainoa tavoite on saada jokin elokuvan juonta mukaileva, pelinkaltainen viritys myyntiin leffan ensi-iltaan mennessä. Ensimmäisinä ikkunasta ovat lentäneet kunnianhimo sekä innovatiivisuus ja kunhan julkaisuajankohta on hiippaillut riittävän likeelle, on perään heitetty laatu sekä viimeistely. Lopputulokseksi syntyy epämääräinen elokuvan juonilyhennelmä, jota viedään eteenpäin etäisesti oikeaa konsolipeliä muistuttavin keinoin. Jotkut kutsuvat näitä lisenssipeleiksi, mutta lukuisten vastaavien kuralammikoiden läpi tarponeena, alan vast’edes nimittää näitä peliteollisuuden vääristymiä interaktiivisiksi juonitiivistelmiksi.
Tämänkertainen juonitiivistelmä asettaa pelaajan elokuvasta tuttujen, Lyra Belacquan, sekä myöhemmässä vaiheessa tämän seurueeseen liittyvän jääkarhusoturin, Iorek Byrnisonin rooliin. Itse juonen läpikäynti on sinänsä tarpeetonta, sillä muutaman sekunnin videopätkissä kerrottu ”tarina” on vain seuraamiskelvottomaksi lyhennelty versio leffan tapahtumista. Tällaisenaan siitä tuskin ottavat selvää muut kuin elokuvan nähneet.

Ikään kuin silkaksi referaatiksi puristettu kerronta ei jo yksinään saisi tarinaa hengiltä, ovat tekijät pelanneet varman päälle repimällä hatustaan mitä älyttömimpiä juonenkäänteitä, sovittaakseen pakolliset pelilliset osiot mukaan tähän sillisalaattiin. Siis ihan oikeasti – jos tarinasta ei tosiaankaan saa väännettyä peliä, pistämättä pelaajaa joko taistelemaan hatusta revittyä noita-kuningatarta vastaan, tai siivoamaan linnun jätöksiä pitkin mustalaislaivan kantta, kannattaisi ehkä luovuttaa sen orjallisesti seurattavan juonen kanssa ja keskittyä teeman sekä miljöön luovaan pelilliseen hyödyntämiseen. Ei sinänsä, ettäkö outo steampunk-henkinen, viktoriaaninen Englanti, jossa sielut seuraavat ihmisen rinnalla eläimen muodossa, olisi jollain tavalla ainakaan rajoittanut mielikuvituksen käyttöä.

Turha kuitenkaan luulla, että pilalle raiskattu tarina tarkoittaisi peräänantamattomuutta pelillisessä suunnittelussa. Ei sinne päinkään; interaktiivisen The Golden Compass -juonitiivistelmän ”pelattavuus” koostuu kasasta pahimpia videopelikliseitä, joiden komiteatyömäinen toteutus paistaa joka saumasta ilottomana kuin veroviraston käytävää valaiseva loisteputki. Tasohyppelyä, refleksi-minipelejä ja tekoälyttömien vihollisten pätkimistä löytyy siis enemmän, kuin lain pitäisi sallia, eikä tilannetta pelasteta toteutuksella, joka täyttää vain juuri ja juuri ehjän tuotteen kriteerit.

Täsmentääkseni hieman, pelattavuus jakaantuu kahteen osioon: Iorekilla pelattavaan hack’n’slash- ja Lyralla pelattavaan toimintaseikkailu-osioon. Siinä missä Iorekin monotoninen vihollisten kurittaminen tyytyy kiduttamaan pelaajaansa tavanomaisen mekaanisella lyöntinapin takomisella ja ajoittaisella torjunnan painamisella, on maailmaa Lyran silmin yritetty laajentaa hieman vaihtelevammalla pelattavuudella. Pääasiassa meno pyörii unohdettavan ja epätarkan tasohyppelyn ympärillä, mutta vastapainoksi tarjotaan kourallista alipelejä ja hitusen verran sitä usealle nykypelille pakollista hiiviskelyä. Hiiviskelyosiot ovat onneksi riittävän neutraaleja ja sopivan harvassa välttääkseen rasittamasta ohimon verisuonia liiaksi, mutta alipeleistä saattaa herkempi saada paineensa koholle. Etenkin köyhän miehen WarioWarea muistuttavat keskusteluosiot ja surkuhupaisan kömpelösti animoitu ”kaksintaistelu” -refleksipeli olisivat saaneet jäädä laadunvalvonnan haaviin, sillä pelin varsinaisten tapahtumien ja alipelien väliset vastaavuudet jäävät niin abstraktille tasolle, että koko touhusta katoaa mielekkyys. Puhun tietenkin vain itseni puolesta, mutta en nyt ainakaan näin selvin päin keksi, kuinka esimerkiksi vihreän möykyn ohjaaminen ohi punaisten neliöiden voisi toimia vertauskuvana onnistuneelle keskustelulle. Onneksi tilannetta paikkaa hieman kuvien merkitysten päättelyyn perustuva aletiometri-alipeli, joka jo loogisuutensa ansiosta erottuu selvästi koko pelin parhaaksi anniksi.

Puolet pelattavuuden heikkouksista tulee suoraan The Golden Compassin ala-arvoisesta toteutuksesta. Jos nyt unohtaa kelvollisille imitaattoreille jätetyn ääninäyttelyn ja suoraan elokuvasta otetut musiikit, edustaa koko hoito juurikin sitä jälkeenjäänyttä tasoa, jolle näiden elokuvista johdettujen muka-pelien standardit ovat jo joskus vuosia takaperin jäätyneet. Toisin sanoen, pelihahmot töksähtelevät puolen metrin päähän seinistä, lyönnit sujahtavat luvattoman usein vihollisten läpi, tasot ovat lineaarisia kuin Helsingin metro ja vihollisten tekoäly hoitaa oman osuutensa vielä tästäkin putkimaisemmin. Jopa sinänsä kelvollisen ääninäyttelyn ajoittaminen muutamiin pelin kohtauksiin on epäonnistunut paikoin niin pahasti, että pelaajan on mahdoton erottaa, onko kyseessä harkitsematon valinta vaiko silkka bugi.
Normaalisti siirtyisin tässä vaiheessa räyhäämään pelin viime vuosituhannelle jääneestä grafiikasta(kuvat ovat pelin PS3-versiosta), mutta kaiken muun näkemäni jälkeen se tuntuisi melko turhalta. Loppujen lopuksi The Golden Compassin ongelma ei ole pelkkä pelattavuus, tarina taikka mikään muukaan yksittäinen osa-alue, vaan joka puolelta läpitunkeva innottomuus. Tuntuu kuin peliä tekemään olisi istutettu kunnianhimoton porukka, jolle ei ole annettu riittävästi aikaa saatikka resursseja toteuttaa edes puolivillaista versiota alkujaan varmasti kelvolliselta kuulostaneesta konseptista. Tuntuu todella ikävältä, kun ajattelee niitä tuhansia työtunteja, joita Kultaiseen kompassiin on valutettu, mutta vieläkin surullisempaa on se, että joku hyväuskoinen perheenisä tai -äiti menee tämän tekeleen jälkikasvulleen ostamaan. Älkää nyt ihmeessä tehkö samaa virhettä perässä!

Yhteenveto

Heikko esitys

Hyvää

  • + Aletiometri-alipeli vie ajatukset pois muusta pelistä

Huonoa

  • - Tylsä ja viimeistelemätön
  • - Pelisuunnittelua uhrattu tarinan vuoksi
  • - Tarinaa uhrattu pelisuunnittelun vuoksi
  • - Turhauttava ja yksitoikkoinen pelata