Arvostelussa The Last Guardian

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 21.tammikuu 2017

Peliarvostelu

Pelin nimi The Last Guardian
Alusta Playstation 4
Kehittäjä: genDesign / SIE Japan Studio
Julkaisija: Sony Interactive Entertainment
< >
Avaa pelin lisätiedot

The Last Guardian on peli, jota en olisi välttämättä uskonut pääseväni koskaan pelaamaan. Sen kehitystä on varjostanut liki kymmenen vuoden tuotantolimbo, jonka aikana julkaisualusta vaihtui PlayStation 3:sta PlayStation 4:ään ja pelin luovana voimana toimineen Fumito Uedan kehitystiimi irtautui Sonylta omaksi pelitalokseen. Tällaisista aineksista syntyy harvoin valmista, ja jos syntyykin, muistuttaa lopputulos todennäköisemmin Duken Nukem Foreveria kuin jotain oikeasti pelattavaa. The Last Guardian uhmaa pelialan luonnonlakeja tulemalla paitsi valmiiksi, myös osoittautumalla yhdeksi päättyneen vuoden parhaista peleistä.

The Last Guardian on minimalistinen kertomus pojasta ja tarujen jättiläismäisestä kissakotkasta, Tricosta. Pelaajan ohjaama poika herää vailla muistia keskeltä muinaisia raunioita, keho täynnä tatuointeja ja vieressään vangittu, haavoitettu sekä aggressiivinen Trico. Epäluuloisen alun jälkeen poika saa olion irti kahelistaan ja kaksikko aloittaa pakomatkansa valtavista raunioista. Matka on vaarallinen ja mysteerien siivittämä: mikä tämä paikka on, kuka sen oikein rakensi ja missä kaikki ovat? Miksi poika on tatuointien peitossa ja mitä ovat Tricoa ja poikaa uhkaavat elävät haarniskat?

Yksi ensimmäisistä huomioni kiinnittäneistä asioista The Last Guardianissa oli sen veitsellä leikattava tunnelma. Temaattisesti ja kerronnallisesti peli kulkee tuttuja polkuja Uedan aiempien, Icon sekä Shadow of The Colossuksen kanssa. Toisin sanoen, rautalankaa väännetään säästeliäästi ja pelaajalle tulee jatkuvasti sellainen olo, kuin hän olisi vain laudaltaan eksynyt pelinappula jossain paljon suuremmassa ja ikuisemmassa kokonaisuudessa. Tunnelmaa korostaa mahtipontinen tasosuunnittelu, joka ei lineaarisuudestaan huolimatta patista pelaajaa jatkuvasti oikeaan suuntaan visuaalisilla vihjeillä tai ole estämässä kulkua näkymättömillä seinillä. Vaikkei peli nyt suoranaisesti pelaajaa harhauttaakaan, ovat suunnittelijat selvästikin sinut sen ajatuksen kanssa, että välillä käytetään aikaa ympäristöjen ihmettelyyn ja kiipeillään pitkin vääriä seiniä. Tällaiset yksityiskohdat saavat maailman tuntumaan todelliselta paikalta, jolla on muukin tarkoitus, kuin toimia pojasta ja lintukissaoliosta kertovan pelin kulissina.

Pelillisiltä ominaisuuksiltaan The Last Guardian luokittuu johonkin puzzlepelin ja toimintaseikkailun välimaastoon. Kiipeily- ja ongelmanratkontaosiot mahtipontisissa muinaisraunioissa palauttivat mieleen alkuperäisen Tomb Raiderin nostalgiaa, mutta ilmeisimmät vaikuttimet löytyvät Uedan omista peleistä. Tricon selkäkarvoissa kiipeily on mekaniikaltaan lähes suoraa lainaa Shadow of The Colossuksesta. Kohtaamiset mystisten haarniskojen kanssa ovat puolestaan kuin nurin päin käännetystä Icosta, jossa pelaaja pakenee ja tekoäly taistelee. Vaikka pelissä on suoranaista toimintaakin, ei pelaaminen kysy juuri refeksejä. Eteneminen perustuu keskimäärin verkkaiseen ympäristön tutkimiseen ja sopivimman reitin etsimiseen, eksyen aina silloin tällöin fysiikkaperustaisten ongelmien ratkomiseen.

The Last Guardianin omin valtti liittyy pelaajan ja pelin kannessakin komeilevan Tricon yhteistyöhön. Ajatus pelaajasta ja tekoälykumppanista ei ole millään mittarilla tuore, ja olin alkujaan varsin skeptinen koko idean suhteen – useimmat tekoälykaverit kun tuppaavat olemaan joko liian mekaanisia ollakseen uskottavia tai turhauttavan typeriä. Trico edustaa ehkä noin kymmenyksen verran jälkimmäistä, mutta se vaikuttaa niin elävältä, että voisin vannoa sen olevan enemmän jääräpäinen kuin tyhmä. Se tutkii, nuuhkii, ääntelee, raapii ja ravistelee itseään sellaisin maneerein, jotka ovat useimmille kissojen ja koirien omistajille tuttuja. Eläimen tavoin, Trico ei myöskään peittele tunteitaan, vaan se pitää silitellä rauhalliseksi jokaisen taistelun jälkeen ja suorastaan komentaa vähänkin pelottavampiin paikkoihin. Iso osa Tricon uskottavuudesta tulee sen erinomaisesta animoinnista, mutta myös siitä, kuinka sen liikkeet on saatu sovitettua geometrialtaan hankaliin tiloihin. Hännän fysiikkamallinnus otti pariin otteeseen hepulit, mutta en nähnyt esimerkiksi Tricon uppoavan kertaakaan seinien tai lattian sisään, mikä on hahmon koko sekä ympäristöjen kompleksisuus huomioiden melkoinen saavutus.

Pelattavuuden näkökulmasta Tricon ja pojan yhteistyö ei ole täysin kitkatonta. Trico toimii pääosin itsenäisesti ja sitä ohjataan komennoin, joita se joko tottelee tai sitten ei. Tekoäly hoitaa roolinsa suurimmaksi osaksi kunnialla, mutta etenkin loppua kohden huomasin jumahtavani tilanteisiin, joissa en ollut varma oliko vika oman reitinvalintani vaiko Tricon itsepäisyyden. Parissa kohdassa jouduin turvautumaan läpipeluuohjeisiin ainoastaan lukeakseni, että minun olisi pitänyt ymmärtää kutsua Tricoa riittävän monta kertaa. Olen henkilökohtaisesti sen verran fiilispelaaja, että katsoin tietyn arvaamattomuuden istuvan ilmeisistä ongelmistaan huolimatta pelin teemaan, mutta mikäli pitää tiukkoja kontrolleja ja ennakoitavuutta tunnelmointia tärkeämpänä, saattaa The Last Guardian olla turhauttava kokemus.

Pelin hallittavuus jättää muiltakin osin varaa toiveille. Kamera ei tahdo löytää paikkaansa saati totella kontrolleja, ja poikakin saattaa katselukulmasta riippuen loikkia välillä vähän odottamattomiin suuntiin. Tavallisella PlayStation 4:llä pelattuna kapuloita rattaisiin heittää myös ruudunpäivitysnopeus, joka äityy hektisimmissä kohtauksissa todella töksähteleväksi. Ongelmat eivät ole niin pahoja, etteikö niiden kanssa oppisi elämään, mutta tuntuu hassulta, että näinkin teknisesti ansioitunut peli kompuroi asioissa, joista muut vastaavan kaliiperin pelit ovat selvinneet kunnialla jo vuosia.

Visuaaliselta toteutukseltaan The Last Guardian on vanhahtava mutta tyylikäs. Osa tekstuureista ja 3D-malleista näyttävät siltä kuin ne olisivat peräisin PlayStation 3 -aikakaudelta, mutta tarkoin rajattu väripaletti ja tahallisen ylisaturoitunut valaistus saavat pelin näyttämään omalla uniikilla tavallaan satukirjamaiselta. Äänipuolella vuorottelevat orkesterimusiikin mahtipontisuus ja silkka minimalismi. Kiehtovana yksityiskohtana, puhuttu dialogi pohjautuu täysin fiktiiviseen kieleen, mikä on omiaan vahvistamaan pelin mystistä ja satumaista tunnelmaa.

Eipä se auta kierrellä tosiasioita – kyynisistä ennakko-odotuksistani huolimatta, The Last Guardian nappasi minut mukaansa heti alkumetreiltä ja piti otteessaan loppuun saakka. Vaikka maailma on pullollaan hyviä ja vieläkin parempia pelejä, en ole ihan täysin vastaavaan tunnelmaan törmännyt oikeastaan sitten Icon. The Last Guardian ei ole millään mittarilla täydellinen, ja kiitos omapäisen kameran sekä omapäisen Tricon, ihmetyksen sekaan mahtui hetkittäin myös turhautumista. Mieleen The Last Guardian jää kuitenkin ennen kaikkea teemojensa ja tunnelmansa vuoksi. Lämmin ystävyys, kylmä maailma.

Yhteenveto

Lähes täydellinen

Hyvää

  • + Mystinen tunnelma, minimalistinen kerronta
  • + Pojan ja Tricon animointi vertaansa vailla
  • + Trico näyttää ja tuntuu elävältä, ajattelevalta olennolta
  • + Näyttää ja kuulostaa satumaiselta

Huonoa

  • - Kamera ei tahdo totella…
  • - …eikä myöskään Trico
  • - Ruudunpäivitysnopeus töksähtelee pahemman kerran