Arvostelussa The Sword of Etheria

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 22.maaliskuu 2006

Peliarvostelu

Pelin nimi The Sword of Etheria
Alusta Playstation 2
Ikäraja 11
Moninpeli Ei
Avaa pelin lisätiedot

Näin Hollywoodin varjossa kasvaneen sukupolven edustajana, koen länsimaisen tusinaviihteen kritisoinnin kaavoihin kangistumisesta helpoksi, mutta kun eteen nakataan jonkun eksoottisemman kulttuurin tuotos, tuntuu että kaikkein härskeimmätkin kliseet jäävät välillä täysin noteeraamatta. No, jos jotain opin pelattuani The Sword of Etheriaa, niin se on se että klisee on klisee, vaikka se tulisikin Japanista. Luvassa on siis pahiksia moottoripyörillä, isoja miekkoja, nainen jolla on silmälappu, sekä mystinen energia joka toimii kaiken elämän lähteenä. Kyllä sitä osataan tutuista kaavoista pitää kiinni tuolla idässäkin, näemmä.

Ensivaikutelma The Sword of Etheriasta on vähintäänkin mahtipontinen: heti pelin käynnistyttyä pelaajan tajuntaan iskee sarja sekalaisia, tyylitellyn sarjakuvamaisesti illustroituja kohtauksia, kauniilla naislaululla versioidun Aleksandr Borodinin Polovtsilaisten tanssien hivellessä korvia. Kiistämättömän vaikuttava alku nostaa odotukset tarinankerronnasta korkealle, mutta turhia luuloja toppuutellaan jo heti prologin kohdalla, kun pelaaja saa huomata tarinan etenevän lähinnä pelkän kirjoitetun dialogin voimin. Tässäkään ei toki ole mitään vikaa, mutta harvakseen ripotellut piirrosanimaatiot ovat vaan ohjaukseltaan sekä toteutukseltaan sen verran silmiä hivelevää katsottavaa, että niitä olisi toki seurannut mieluusti enemmänkin.
Pelin tarina lähtee liikkeelle maailmaa pelossa pitävien jumalten lähettämien saattueiden erehdyttyä saapumaan pelin päähenkilön, Fielin kotikylään. Jumalten saattueet eivät ole mitään mieluisia vieraita, koska kyseessä ei tosiaan ole mitään kristinuskon jumalkuvan mukaisia, anteeksiantavaisia jumalia, vaan ahneesti maailman mystistä elinvoimaa, Etheriaa haalivia hirviöitä, joiden käsittämättömissä suunnitelmissa ei pari ihmishenkeä paljoa paina. Pienen kylän kasvatti, Fiel ei jää katsomaan roihuavaa kotikyläänsä toimettomana, vaan tietoisena ainutlaatuisesta kyvystään valjastaa Etheriaa käyttöönsä, päättää toimia jumalia vastaan. Taottuaan kirjaimellisesti järkeä erään sanansaattajan, Almiran ja tämän kollegan, Leonin päähän, ottaa kolmikko tehtäväkseen lähteä pelastamaan Fielin kaapattua pikkusiskoa, Dorothya ja siinä samalla kostoretkelle itse jumalia vastaan.

Pelin tehtävien välille ripoteltu juoni pitää sisällään melkoisia ennalta arvattavuuksia. Japanilaiseen tyyliin, iso osa dialogista keskittyy sankariporukan sisäisten ihmissuhteiden ja päähenkilöiden tunteiden käsittelyyn, mutta välttävääkin manga- tai anime-tuntemusta omaavan pelaajan on turha odottaa mitään hämmentävän omaperäistä. Liikaa paljastamatta, luvassa on siis henkisiä taakkoja, sekä ”yllättäviä” paljastuksia päähenkilöiden menneisyydestä. Ajoittain käsikirjoitus saavuttaa jopa suorastaan tahattoman koomisia piirteitä: pelin päähahmot kun tuntuvat olevan vilpittömän häkeltyneitä jokaisesta pelin puolenvälin jälkeen kohtaamastaan loppuvastustajasta, vaikka onhan noita viljelty jo pelin alusta saakka joka ikisen tason päätteeksi.

Kaikesta hömppädraamasta huolimatta, juoni ja tarinankerronta eivät ole The Sword of Etherian heikoimmat lenkit, vaan riippakiveksi muodostuu pelillisen vaihtelun puute. Tämä jumalten vastainen ristiretki koostuu noin reilun kymmenen tunnin mittaisesta hack’n’slash-maratonista, jonka aikana tahkotaan läpi noin parikymmentä aivan liian paljon toinen toistaan muistuttavaa tasoa ja kuten kävikin ilmi, läksytetään yhtä montaa loppuvastustajaa. Peli toistaa samaa kaavaa alusta loppuun niin orjallisesti, että kyynisempi voisi väittää kaikkien pelillisten valttien paljastuvan jo ensimmäisten kahden tason kohdalla. Pahinta on, ettei tuota väitettä voi vähemmän kyyninen edes kovin pätevästi kumota. Peruskaava on seuraavanlainen: jokainen TSOE:n taso koostuu voimakentin toisistaan erotetuista huoneista, joissa kussakin on läjä toinen toistaan kummempia hirviöitä. Pelaaja tekoälykavereineen pieksää jokaisen öhkömönkiäisen atomeiksi, kerää jäljelle jäävän Etherian ja etenee seuraavaan huoneeseen toistamaan kuviota. Tämän jälkeen seurataan tovi juonta, piestään loppuhirviö, seurataan lisää juonta ja toistetaan sama kuvio seuraavassa tasossa.

Hirviöiden hutkinta on kieltämättä toteutettu ihan arcademaisen mallikkaasti. Taisteluissa selviää pitkälle pelkästään yhtä nappiakin rämpyttämällä, mutta mitä pahempia vastuksia pelaajan eteen tipahtelee, sen tähdellisemmäksi torjuntojen sekä massatuhoa viljelevien lopetusliikkeiden hyödyntäminen muodostuu. Nuo mainitut lopetusliikkeet ovatkin oikeastaan Etherian ainoa oma innovaatio: lopetuksen toteutus vaatii tietyn määrän energiaa, jota kerätään melko omaperäisesti, pallottelemalla hirviöitä tekoälykavereiden kanssa edes takaisin. Mitä useamman kerran tajuttomana pyörivä monsteriparka saadaan syötettyä päähenkilöltä toiselle antamatta tämän koskettaa maata, sitä korkeammalle lopetusliike-mittari kasvaa ja sitä suurempaa joukkotuhoa aiheuttava liike saadaan aikaan. Idea on oikeastaan aika veikeä ja korkealentoinen, mutta ei aivan riittävä tekemään taistelusta niin mielekästä että sitä jaksaisi vääntää tuntitolkulla haukottelematta.

Tekoäly toimii niin kuin pitääkin niin kauan, kun tyytyy silmittömästi päälle käyviin vihollisiin ja yhtä taktisesti ajatteleviin tiimikavereihin. Useimmiten tyhmänrohkea tekoäly hoitaa hommansa, mutta joidenkin loppuvastustajien kohdalla omien tiimikaverien älytön ryntäily nostaa v-käyrää oikein huolella: lopullinen kuolema kun edellyttää kaikkien päähenkilöiden yhtäaikaista kanveesissa lepuuttelua ja voisin melkein vannoa tekoälyn kerjäävän kaikkein pahiten verta nenästään juuri silloin, kun pelaaja on sivussa keräilemässä voimiaan. Koska tajuihin palaaminen hidastuu kerta kerran jälkeen hieman, ehtii sitä vaikeissakin kohdissa sinnitellä useasti vähintäänkin kymmenisen minuuttia, jonka jälkeen kuolema typerän tekoälyn jäljiltä uhkaa jo televisioruudun (muista huonekaluista puhumattakaan) eheyttä.

Jos tekoäly lähinnä nykii silmäkulmaa ja muita kantavia pelillisiä ideoita viljellään todella niin kitsaasti kuin The Sword of Etheriassa, täytyisi tätä kyllä kompensoida vaikkapa moninpelillä, hyvällä tasosuunnittelulla tai huikaisevan kauniilla grafiikalla. TSOE:sta ei valitettavasti löydy mitään edellä mainituista, joskin myönnettäköön, että graafinen toteutus edustaa ihan keskitasoa. Pelin tasosuunnittelusta ei voi sanoa samaa, vaan pelaajaa kidutetaan taso toisensa jälkeen avarilla ja autioilla huoneilla, joista mitään ylimääräistä interaktiivisuutta taikka koristeellisuutta on turha hakea.
Pientä lohtua irtoaa sentään pelin musiikeista, jotka tekevät ihan säädyllistä työtä tunnelmanluojana. Pienoisen alkutotuttelun jälkeen uskaltaudun jopa tunnustamaan lievästi koukuttuneeni noihin taustalla pauhanneisiin, mahtipontisiin japanilaisiin sankari-iskelmiin. Tämä on kuitenkin laiha lohtu, koska 60? hintaan saa ostettua melkoisen tukun parempaakin musiikkia, eikä tällöin tarvitse turhaan venytellä pinnaansa itseään toistavan ja monotonisen pelintyngän kanssa.

Yhteenveto

Ei suositella

Hyvää

  • + Osa välianimaatioista miellyttää silmää
  • + Musiikit koukuttavat

Huonoa

  • - Liian yksinkertainen jopa hack'n'slahiksi
  • - Olematon tasosuunnittelu
  • - Tekoäly on paikoin hermoja raastavaa
  • - Toistaa itseään aivan liikaa