Arvostelussa The Technomancer

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 8.heinäkuu 2016

Peliarvostelu

Pelin nimi The Technomancer
Alusta Playstation 4
Muuta: -
Arvostelukappale: Visionist
Avaa pelin lisätiedot

The Technomancer on Focus Home Interactiven oma versio EA:n Mass Effect scifiroolipelisarjasta – tai sitä pelin ainakin varmasti kovasti haluttaisiin olevan. Pelin tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa yritykset maan kaltaistaa Mars on jo parin sadan vuoden takaista historiaa. Mars on joutomaata, Mars ei ole enää mitään.

Punaisen Planeetalla asuu silti yhä paljon populaa erilaisissa pikkukaupungeissa, jotka ovat jääneet eristyksiin Maa-planeetastamme. Marsia asuttavatkin tavallisten tallaajien lisäksi tiedemiesten luomat, pieleen menneet monstereiksi muuntuneet hybridieläinlajit sekä kaikenlaiset sekopäät, jotka ovat perustaneet erilaisia vallan kahvasta taistelevia jengejä ja ryhmittymiä, kuten aina on taipumusta käydä minne ikinä ihmiset jalallaan astuvatkin. Käytännössä planeetta on pelkkää hiekkaa ja ihmisrakennelmia vailla vihreää kasvillisuutta, mutta ihmisille tärkeä ilmakehä kuitenkin on onnistuttu silti saamaan aikaiseksi.
The Technomancerin näkemys Marsista on kuin tulevaisuuden Villi Länsi; sitä hallitsevat paikalliset toisiaan vihaavat suurkorporaatiot, mutta soppaa hämmentämässä ovat kaikenmaailman rääsyihin pukeutuvien tavallisten tallaajien ohella myös fanaatikot ja terroristit, joita kaitsemaan on luotu poliisina toimiva armeija sekä näiden erikoisjoukot, technomancerit. Nämä ovat eräänlaisia tulevaisuuden maageja, joilla on hyvien lähitaistelukykyjen (taistelukepit) ohella taito käyttää ylikuormittuvan mielen voimaa ja sen avulla laukoa salamoita suoraan sormenpäistään, kun taas passiivisia voimia ovat muun muassa charmikkuuden sekä tieteen nimissä avulla tapahtuva suostuttelu keskustelutilanteissa. Toisin sanoen, technomancerit voitaisiin aivan hyvin mieltää vaikkapa Star Warsista tutuiksi jedeiksi.

Tunnelmaltaan ja lähtökohdiltaan The Technomanceria voisi kuvitella jonkinlaiseksi Mad Maxin ja Total Recallin risteymäksi – nämä elokuvat ainakin itselläni vahvasti tulivat mieleen peliä pelatessa Marsin joutomaassa seikkaillessa, jossa kaikki ovat isojen yhtiöiden armoilla. Koska peli selkeästi tavoittelee Mass Effectin kaltaista lokeroa itselleen, on varmasti yllätyksetöntä, että pelistä löytyy myös niitä perinteisimpiä roolipelielementtejäkin. Aivan aluksi luodaankin oma hahmo ja sille kasvot sekä piirteet. Saadaan parit taitopisteet heti alkuun ripoteltavaksi hahmon neljän eri taistelutaidon sekä perustaitojen ylle ja sitten lähdetään pelailemaan.

Alussa pelin sankari, Zachariah Mancer, on Abundance -nimisen yhtiön palkkalistoilla toimiva aloitteleva technomanceri, kaupungissa nimeltä Ophir. Piankos aloitusriitin jälkeen mies kuitenkin ylennetäänkin jo luutnantiksi. Tästä alkaa Zachin juoksupojan ura, joka on sitä erittäin kliseistä sorttia.

Juoksennellaan sinne tänne juoni- tai sivutehtävien perässä, kerätään tehtävistä saatavat palkkiot eli seerumi (valuutta) ja varusteet jos sellaisia satutaan saamaan. Pelin kokonaisjuoni etenee tarinatehtäviä suorittamalla ja se avautuu alussa vähän turhankin hitaasti, kun juoksennellaan turhanpäiväisiltä tuntuvien pikkutehtävien perässä. Eipä tarina muutenkaan sinänsä ole mitään kovin eeppistä tai ainutlaatuista materiaalia oikeastaan missään vaiheessa ja tarinankerronta alkaa nostaa päätään vasta useamman tunnin pelaamisen jälkeen, kun pelaaja jatkaa matkaansa seuraavaan kaupunkiin. Tämän jälkeenkin tarinan kanssa on vähän niin ja näin – käsikirjoitus kun on vähän laiskanpuoleista.

Pelaamisesta, vihollisten mättämisestä kuin tehtävienkin suorittamisesta kertyy luonnollisesti XP:tä ja pisteillä parannellaan hahmon kehittyviä taitoja, aina kun saavutetaan uusi hahmotaso. Uusia ja parempia varusteita löytyy niitäkin tuon tuosta, olemassa olevia voidaan parannella työpisteessä ja kanveesissa makaavilta vihollisilta voi myös putsata taskut ja halutessaan imeä veret valuuttana toimivan seerumin kartuttamiseksi.

Seerumin vieminen tarkoittaa kuitenkin kyseisen vihollisen tappamista ja koska pääasiassa ollaan hyviksiä, kertyy jokaisesta taposta aina yksi miinuspuoleinen karmapiste. Yleensä tappamalla saadaan vain muutamia roposia, siinä missä suoritetuista tehtävistä saadaan yleensä enemmän, joten jatkuvalla syötöllä tappaminen ei ole kannattavaa. Karmapisteiden pitäisi kaiketi vaikuttaa siihen, kuka rinnalla taisteleva hahmo suostuu lyöttäytymään pelaajan technomancerin riveihin ja kuka ei – ollaan kuitenkin kaikki hyviksiä, joten tappaminen ei kaikkien kirjoissa ole ok.

Vihollisilta ja kauppakumppaneilta saatua tavaraa voidaan sulloa omaan reppuun, ainakin niin pitkään, kun mies jaksa rojua mukanaan kantaa, jokaisella tavaralla kun on oma painonsa. Myös väsymys ja sängyissä nukkuminen näyttelevät pientä roolia pelissä. Virkeä ja hyvin nukkunut hahmo kartuttaa itselleen enemmän XP:n kuin väsynyt. Nukkumisella on toinenkin vaikutus ja joskus joillekin hahmoille voi jutella vain tiettyyn aikaan vuorokaudesta, mutta miinuspuolena nukkuessa saattaa jotkin ajastettuina toimivat sivutehtävät myös umpeutua ja mennä sivusuun.

Pääpiirteittäin The Technomancerissa on kyllä pelillisesti kohdallaan lähes kaikki onnistunutta toimintaroolipeliä varten tarvittavat seikat, jos kerronnaltaan ontuvaa tarinaa ei lasketa. Eikä peli aivan huono taidonnäyte ole muiltakaan osin Spidersilta, pelin mekaniikka ja pelattavuus vain vaativat ehkä vähän tavallista enemmän aikaa, jotta ne iskostuisivat selkäytimeen. Näin ainakin itse asian koin ja aluksi pelaaminen tuntui puuduttavalta, tylsältä jopa vähän ärsyttävän vaikealtakin. Olin jo valmis lyttäämään pelin, mutta pelattuani sitä vielä lisää alkoi se pikkuhiljaa uppoamaan.

Jostain syystä pelin vaikeuskäyrä heti alussa on suhteellisen jyrkkä, vaikka pelaisi easy-tasollakin. Suosittelenkin ainakin aluksi käyttämään helpointa tasoa, sillä peliin pääsee paremmin sisälle ja kun varusteet ovat edes hiukan ehtineet parantua ja pelaajan taso kohentua taitopisteiden myötä, on helppoa ja nopeaa vaihtaa korkeammalle vaikeustasolle. En muista milloin viimeksi (jos koskaan) olisin näin toiminut aiemmin, mutta The Technomancerin kohdalla etenkin vaikeuskäyrä tuntui liialliselta alussa, kenties osittain siksi, että peli usein vyöryttää pelaajan kimppuun kerrallaan ison ylivoiman vihollisia, mutta yksi syy on myös se kuinka tärkeä rooli väistöliikkeellä tässä pelissä on.

Jos et muista käyttää väistöliikettä yhtä usein kuin hakkausnappuloita, ei taisteluissa pärjää ja iskua satelee sen jälkeen, kun on itse ensin lyönyt ohi, jos ei tajua heittäytyä johonkin suuntaan. Tähän päälle vielä se, että lähitaistelu on Marsissa suosituin ajanviete, ei edes alun isommissa kahakoissa saa juurikaan hengähtää tai opetella rauhassa kontrolleja tai systeemeitä etäältä taisteltaessa vaan kaikki tapahtuu lähikontaktina.

Mitä tulee The Technomancerin audiovisuaaliseen suoritukseen, on peli paikoin jopa nätin näköinen, mutta paikoin se näyttää varsin tasapaksulta ja välillä taas on luokkaa ”ajaa asiansa”. Pelin eri kaupungit ovat varsin erinäköisiä paikkoja. Abundancessa on selkeästi vivahteita Blade Runnerin synkänharmaasta neonvalohelvetistä, kun taas esimerkiksi Noctis on paikkana kuin brasilialainen hökkelikaupunki jättimäisen kallion sisään rakennettuna.

Maisemat ja ympäristöt ovat pääpiirteittäin täynnä ihan mielenkiintoisia ideoita, mutta yksityiskohtaisuuksiltaan kaikki tekstuurit ovat varsin tylsiä ja mitäänsanomattomia – ne eivät oikein missään vaiheessa puhuttele pelaajaa tai kutsu luokseen. Tähän päälle kun lyödään se, että The Technomancerin suhteellisen isokokoisissa kaupungeissa on niinkin vähän mitään tekemistä tai hahmoja joille jutella, tuntuu Mars aina kovin autiolta ja luotaan työntävältä paikalta.

Pelihahmojen visuaalinen toteutus toimii sekin oikeastaan vain tyydyttävällä tasolla, eikä hahmoihin osaa samaistua oikeastaan lainkaan, kun hahmot näyttävät useimmiten sen verran karkeilta ja huulisynkka etenkin sivuhahmojen osalta toimii vain vähän sinnepäin. Joidenkin lähitaisteluliikkeiden animaatiot ovat kivaa katsottavaa ja salaman käyttö maustaa kivasti lähitaistelutilanteita, mutta siihenpä erikoisuudet oikeastaan jäävätkin.

Peligrafiikka on sanalla sanoen yllätyksetöntä, joskaan ei kuitenkaan huonoa. Maininnan kaiketi ansaitsee nykimätön ruudunpäivitys, joka tuntuu olevan nykykonsoleilla jopa saavutus ja onpa sekin hienoa, että Spidersin väki on saanut pelinsä grafiikkatiedostot ja kaiken muunkin mahtumaan vain vajaaseen kahdeksaan gigatavuun.

Äänimaailma toimii visuaalista puolta kenties hieman paremmin, sillä taustamusiikki on pääosan ajasta hyvää ja ääninäyttelykin hyvätasoista ja toimivaa. Musiikki tosin alkaa aina välillä toistamaan itseään, sillä latausruuduilla osiin jaetut isot alueet soittavat yleensä yhtä ja samaa ”teemamusiikkiaan”. Taustamusiikeissa tuntui myös olevan jonkinlainen kumma bugi, joka silloin tällöin vaimensi musiikin älyttömän hiljaiselle, niin ettei sitä juurikaan enää kuullut. Musiikista löytyy omasta mielestäni vivahteita Vangeliksesta, mutta myös FireFly -sarjan henkistä kitaramusiikkia sekä vähän menevämpää ja värikkäämpääkin tempoa löytyy.

Teknisesti The Technomancerin ruudulle tuoma Mars on paikasta riippumatta kamalan sokkeloinen paikka kaikkine komplekseineen päivineen. Myös isot toriaukeat, kujat ja muut sen sellaiset tuntuvat kamalan turhilta, kun paikoissa on todella niin vähän mitään tehtävää tai tarjottavaa. Toki satunnainen tavarakauppias saattaa löytyä jostain kadun kulmasta tai joku poloinen tarjoaa pelaajan hahmolle sivutehtävää, kun joku esine tai kaveri on hukassa, mutta yleisesti ottaen ympäristöt ovat turhan laajoja siihen nähden mitä maailma tarjoaa. Harvan hahmon kanssa voi alkaa tuosta vaan, eikä ketään voi edes vahingossa piestäkään. Paitsi kaduilta löytyviä jengiläisiä, jotka tuntuvat lähtevän aina automaattisesti pelaajan perään, kun tämän huomaavat. Joten senkään vuoksi maisemia ei oikein tule jäätyä ihastelemaan vaan lähinnä tuleekin kiidettyä juoksunappula pohjassa niiden lävitse.

Pelimaailman turha suuruus johtaa paikoitellen siihen, että pelissä navigointi paikasta A paikkaan B ei aina ole niin selkeää. Huomasin moneen otteeseen tehtäväpaikalle kulkiessani avaavani ruudulle ison läpinäkyvän kartan, jotta löytäisin perille toikkaroimatta turhaan umpikujilla. Toki ruudulla näkyvästä minikartastakin on apua, jos kohde sattuu olemaan lähellä, mutta yleensä se ei sitä tietenkään ole ja pelaajaa juoksutetaan kartan päästä päähän vähän turhankin tahallisen oloisesti. Joskus taas pelkkää minikarttaa seuraamalla saattaa joutua sellaiselle kujalle, mistä ei edes ole pääsyä sinne mihin olisi tarkoitus mennä. Ei muuta kuin takaisinpäin ja oikealle reitille.

Pelimaailman sokkeloisuus korostuu tehtävien vuoksi. Pahimmillaan ne kun ovat luokkaa ”puhu henkilölle A, joka käskee mennä toiselle puolelle karttaa puhumaan henkilölle B. Tämän jälkeen ravataan saatujen tietojen kanssa takaisin henkilön A luokse.” Suunnittelun osalta nämä tällaiset ovat pahimpia mokia millä pelaajaa voi tylsistyttää. Juoksunappula pohjassa kartan päästä päähän, uudelleen ja uudelleen. Omasta mielestäni pelin kaikkein rasittavin piirre on juurikin tämä; jatkuva ravaaminen pitkiä etäisyyksiä juoksennellen. Pikamatkustus on sentään tarjolla kun pompitaan kaupungista kaupunkiin, mutta kaupungin päästä päähän ei tällaisella konstilla päästäkään.

The Technomancerin taistelumekaniikka vaatii sekin pientä alkutottelua ja kestämistä, mutta kunhan sen omaksuu kunnolla, on se oikeastaan aika hyvin toimiva systeemi. Pelaajalla on valittavinaan kolme erilaista ”taisteluasentoa”, jotka ovat taistelukeppi teinimutanttikilpikonna Donatellon tapaan, ase ja miekka -yhdistelmä, sekä lyömäase + suojakilpi. Kaikista on oma hyötynsä erilaisiin tilanteisiin, koska esimerkiksi aseella voidaan ammuskella kauempaakin ennen kuin se ylikuumenee, mutta taistelukeppi (etenkin sähköistettynä) on erittäin tehokas ja hauska tapa mättää isompaakin vihollislaumaa nopeasti turpiin.

Vasenta liipaisinta pohjassa pidettäessä yhdessä perusnappulan kanssa voidaan ampua salamaa sormenpäistä sekä käyttää lääkintä- ja sähköenergian täydennyskapseleita. Alkuun nämä ehkä turhankin monimutkaiset nappuloiden painallukset ovat ärsyttäviä muistaa, mutta kun ne muistaa, homma toimii kivasti. Kaiken kaikkiaan sähköllä on kiva antaa vihollisille selkään.

The Technomancer ei olisi toimintaroolipeli Mass Effectin henkeen, ellei siitä löytyisi seuralaisia. Biowaren pelien tapaan pelaajan valinnat vaikuttavat siihen miten muut pelaajan hahmoon suhtautuvat. Myös dialogi seuralaisten kanssa vaikuttaa joko negatiivisesti tai positiivisesti väleihin. Jos kysyt vääriä asioita, joku ei enää tykkääkään pelaajasta ihan samalla tavalla. Välien paraneminen näkyy taistelubonuksena. Tietyissä paikoissa pelaaja voi koota ryhmänsä uudelleen eli jos haluaa vaihtaa mukana roikkuvia kavereita, on se mahdollista vain tietyissä paikoissa.
Seuralaistekoäly toimii ihan kiitettävästi ja toimiikin vihollistekoälyä jokseenkin älykkäämmin ja on aikaansaavakin. Viholliset saavat nekin porukalla aikaan, mutta yksittäin vihollisia on melko helppo kukistaa. Vihollisilla tuntuu myös usein olevan kamalan lyhyt keskittymiskyky; ne menettävät mielenkiintonsa ja palaavat takaisin ?partiointipaikalleen? jos taistelupaikalta tarpeeksi perääntyy, olipa kyseessä sitten ihmisvastustaja tai Marsin luonnossa elelevä hybridieläin. Perääntymisessä on tosin yksi huono puoli: viholliset saavat ainakin joskus energiamittarinsa takaisin täyteen, jos ne pelaavat takaisin paikalleen, mutta pelaajan energia ei tietenkään tätä samaa tee.
Vastapainona pelissä voi myös ajoittain ”huijatakin.” Eikö kiinnosta taistella? Sen kuin pötkii karkuun niin ei mene kauaa, kun viholliset menettävät mielenkiintonsa ja lakkaavat tulemasta perässä.

The Tehcnomanceria voisi kuvailla reunoiltaan rosoiseksi, pienen budjetin Mass Effectiksi, johon ei välttämättä heti osaa ihastua. Siitä löytyy kuitenkin ne kaikki tutut ja oleelliset roolipelielementit ja kunhan kontrolleihin ja ohjaukseen tottuu, on taistelusysteemikin toimiva ja paikoin jopa hauska käyttää. Audiovisuaalisesti peli ajaa asiansa (äänimaailma onnistuu jopa hyvin), joskaan mihinkään ”oooo aaaa” -tyyppisiin ylistyksiin ei liiemmin tule lähdettyä. Pelin suurin kompastuskivi on sen aivan liian suuri ja sokkelomainen pelimaailma jokaisessa kaupungissa, sekä tekemisen vähyys pelialueilla, vaikka roolipelin temmellyskenttänä tulevaisuuden Mars onkin varsin mielenkiintoinen idea. Tarina olisi kuitenkin saanut olla mukaansatempaavampi, että The Tehcnomancerille olisi voinut antaa tätä korkeampia pisteitä.

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • + Äänimaailma
  • + Seuralaisten tekoäly toimivaa sorttia
  • + Kaikki roolipelille olennaiset peruselementit ovat kunnossa
  • + Pelin idea
  • + Taistelusysteemi (kunhan siihen ensin tottuu)

Huonoa

  • - Aivan liian isot ja sokkelomaiset pelialueet
  • - Tarinankerronta on laiskanpuoleista ja tehtävät pääasiassa itseään toistavaa juoksentelua sinne tänne
  • - Turhan jyrkkä vaikeustaso heti alusta lähtien
  • - Taisteluissa pelaajalla on aina iso ylivoima vastassaan