Arvostelussa The Thing

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 28.lokakuu 2002

Peliarvostelu

Pelin nimi The Thing
Alusta PC
Arvostelukappale PAN Vision
Ikäraja 15
< >
Avaa pelin lisätiedot

The Thing -niminen, John Carpenterin ohjaama ja Kurt Russellin tähdittämä kauhuelokuva ilmestyi elokuvateattereihin vuonna 1982 ja vaikka elokuva ei mikään myyntimenestys ilmestyessään ollutkaan, niin silti nykypäivänä monet pitävät elokuvaa klassikkona. Elokuvassa joukko norjalaisia tutkijoita löytää etelänapamantereella työskennellessään maahan syöksyneen ufon ja vie sen tiloihinsa tutkittavaksi.

Ufon mukana tulee tutkijoiden epäonneksi eräänlainen alien, jolla on kyky sulautua saastuttamansa isäntänsä sisään täydellisesti omaksuen samalla virheettömästi sen ulkonäön. Onnistuttuaan tappamaan lähes kaikki tutkijat, tämä kyseinen alien pakenee viimeisiä eloonjääneitä norjalaisia läheiseen amerikkalaisten asuttamaan tutkimuskeskukseen koiran olomuodossa. Siinä vaiheessa elokuvaa kun amerikkalaisporukka alkaa tajuta alienin läsnäolon ja sen kyvyt, alkaa myös vainoharha sekä luottamus nousta elokuvan avaintekijöiksi tunnelmaa rakennettaessa.
Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin kyseisen elokuvan oikeudet omistavan Universal Studiosin elokuvayhtiön peliosasto, Universal Interactive päätti väsätä aiheesta pelin, joka ei kumminkaan niinkään yrittäisi pelkästään kopioida tätä klassikkoelokuvaa, vaan sen sijaan toimia sille eräänlaisena jatko-osana. Peliä kehittämään palkattiin jopa ehkä hieman uhkarohkeasti pelitalo nimeltään Computer Artworks, jonka aiempiin meriitteihin kuuluu lähinnä peli nimeltä Evolva. Miten ovat pojat siis onnistuneet, vai ovatko onnistuneet ollenkaan? Sehän selviää kohta.

The Thing -pelin tapahtumat sijoittuvat elokuvan jälkeiseen aikaan, jossa joukko amerikkalaisia pelastusryhmän sotilaita lähetetään etelänapamantereelle ottamaan selvää 19 tehtävän verran mitä tutkimuskeskuksessa oikein tapahtuikaan, pelaajan ollessa yksi joukon jäsenistä, kapteeni Blake. Amerikkalaisten tutkimuskeskuksesta siirrytään verkkaisesti norjalaisten vastaavaan ja sieltä vielä muihinkin paikkoihin, joita en tosin tässä ala paljastamaan, koska en halua pilata muiden peli-iloa liittyen pelin juonenkäänteisiin. Voin vain kertoa, ettei juoni ainakaan tylsemmäksi pelin edetessä muutu. Valitettavasti kuitenkin pelin tapahtumat etenevät aloittamisen varsin nopeasti ja ennen kuin huomaakaan, laukeaa hyvin rakennettu alkujännitys todella nopeasti, kun ensimmäinen alienötö kohdataan siinä kymmenen, viidentoista minuutin pelaamisen jälkeen. Allekirjoittaneen mielestä olisi ollut hieno lisä, mikäli pelissä olisi alussa enemmän yritetty tutkia ja selvittää sitä mitä paikalla tapahtui ja täten pitkittää väistämätöntä, eli alieneiden kohtaamista.

Pelin tunnelma pysyy kuitenkin yllämainitusta seikasta huolimatta silti kauttaaltaan hyvänä ja esikuvaansa mainiosti jäljittelevänä loppuun saakka, valitettavasti The Thingin suurin ongelma on kuitenkin sama kuin lähes kaikilla muillakin kauhupeleillä aina Resident Evil -pelisarjasta lähtien. Tämähän tietysti on pelottavuuden puute, sillä mitkään kauhupelit, The Thing mukaan luettuna eivät oikein tunnu onnistuvan pelottamaan ruudun edessä ihmettelevää pelaajaa lainkaan, vaikka tarkoitus aivan varmasti olisikin. Itselläni henkilökohtaisesti aidosti hiuskarvat nostattavia pelejä on tähän asti tullut vastaan vain vaivaiset kolme ja ne ovat olleet ensimmäinen Aliens Vs. Predator, System Shock 2 sekä Clive Barker’s Undying. The Thing ei siis ole yksi niistä.

Vaikea on kumminkaan mennä sanomaan mistä asia kiikastaa, sillä ainakin The Thingissä pelkäämisen aihe, eli vastaan tulevat monsterit ovat ihan hyvin suunniteltuja, joten niistä pelottavuuden puute ei pitäisi johtua. Osa on elokuvan nähneille jo ennestään tutun oloisia ja näköisiä, mutta vaihtelun ylläpitämiseksi ovat pelin tekijät heittäneet kehiin myös omia örkkejäänkin. Näiden oma-ideoitujen ötöjenkään suunnittelun kanssa ei ole kuitenkaan onneksi menty metsään ja niinpä ainakaan allekirjoittaneella ei kertaakaan tullut sellaista tunnetta että ötöt olisivat kuuluneet johonkin toiseen peliin.

Varsin positiivisena yllätyksenä pelin hirviöt eivät myöskään ole mitään täysiä idiootteja, kuten liian usein toimintapeleissä ovat The Thingissä alienit älyävät pötkiä pakoon jos saavat tarpeeksi kuulaa niskaan tai joutuvat tilanteeseen, jossa ovat yksin pelaajaa vastassa. Tämän lisäksi alienit osaavat hienosti koordinoida keskenään pelaajan piirittämisiä jos siihen vain tilaisuutta pelin tasosuunnittelu antaa. Ja usein se antaa. Viimeisenä muttei vähäisimpänä pelin alienit osaavat lisäksi etsiä vaihtoehtoisia reittejä päästäkseen pelaajaan käsiksi esimerkiksi kiertämällä muiden huoneiden ja käytävien kautta. Välillä siinä sitten joutuukin täysin yllätetyksi kun yht’ äkkiä selän takana onkin joku jo huohottamassa niskaan. Ovia eivät kammotukset kumminkaan osaa availla, joten se jättääkin pelaajalle mukavasti pientä pelivaraa taktikointiin…

Niinkin älykkäitä kun pelin alienit ovatkin, eivät ne kumminkaan voittamattomiakaan ole. Vihulaisten kukistamiseen pelaajalle tarjoillaan pelin aikana erilaista kättä pidempää, kuten pistoolia, pumppuhaulikkoa, konekivääriä, liekinheittimiä, kranaatinheitintä ynnä muuta. Elokuvan nähneet varmastikin muistavat kuinka pelkästä lyijystä ei ollut tappamaan isoimpia hirviöitä. Ominaisuus on päässyt itse peliinkin ja niinpä voisikin melkein sanoa, että pelin alkupuolen jälkeen kun päätä pidempiä ötököitä alkaa vastaan saamaan, niin siinä vaiheessa liekinheittimestä tulee pelaajan paras ystävä. Ötököitä ei nimitäin siis saa hengiltä lainkaan, jollei niitä grillaa. Tämä piti ihan itsekin varmistaa ja todeta ammuttuani sellaiset kymmenen kranaatinheittimen kuulaa yhteen alieniin ilman vaikutusta. Kuulista puheen ollen on erittäin hyvä, ettei pelin tunnelmaa ole yritetty luoda huijaten pihtaamalla pelaajalta ammuksien määrässä, kuten Resident Evil -peleissä. Aseitaan saa täyteltyä melko usein sieltä täältä löytyvistä ammuslaatikoista, eikä kaikkia aseitaan tyhjiksi ehdi ampuakaan kuin pari kertaa pelin aikana. Tämä on ehkä ihan hyvä myös siksi, että konsolimaiseen tapaan tarjolla on ainoastaan rajoitettu tallennusmahdollisuus, joka onnistuu silloin kun sattuu nauhurin löytämään. Tämä tietääkin sitä, että joitain pelikohtia joutuu useampaan otteeseen tahkoamaan hermot kireällä.

Pelissä ei joudu täysin yksinään pimeässä aseet ojossa poukkoilemaan, vaan aina silloin tällöin pelaaja kohtaakin myös muita pelastusryhmän jäseniä, joista saa tuliapua sekä muutenkin yleishyödyllistä apua. Peliin on sisällytetty kolme eri hahmoluokkaa, joita ovat tavallinen sotilas, lääkintämies, sekä teknikko. Sotilaan roolin nyt jokainen arvaa, mutta lääkintämiehestä ja teknikosta on pelaajalle muutakin apua kuin pelkäksi suojatulen antajaksi, sillä lääkintämies pystyy parantamaan pelaajan mikäli tämä on haavoittunut, siinä missä teknikko osaa korjata erinäisiä sulakelaatikoita, vipuja ynnä muita hajalle menneitä, pelin etenemisen kannalta tärkeitä laitteita.

Ennen kuin pelaaja pystyy ystävystymään löytämiensä henkilöiden kanssa, on usein ensin ansaittava heidän luottamuksensa ottaen huomioon, että jokainen tietää alieneista ja niiden kyvyistä sulautua täydellisesti ihmisen sisään. Luottamuksen voittaminen puolelleen onnistuu tosin melko helposti antamalla jonkin omista aseistaan epäilevälle kaverille. Päinvastoin taas aseen pois ottaminen kaverilta tai kieltäytyminen ammusten jakamisesta tiukan paikan tullen aiheuttaa laskun luottamuskäyrässä. Siinä vaiheessa kun kaverit vihdoin rupeavat pelaajaan luottamaan, voi pelaaja käskyttää kavereitaan muutamalla peliin sisällytetyllä komennolla helpoksi suunnitellun käyttöliittymän avulla. Komentoja ei todellakaan ole montaa ja ne koostuvatkin lähinnä seuraa, pysy paikalla ja/tai tee sitä tai tätä komennoista.

Pelaajan ohjastamalla Blakella tietysti on myös omat epäilyksensä siitä ovatko kohdatut muut ihmiset ihmisiä vai alienötöjä. Ihmisten testaamiseen ovat apuna elokuvastakin tutut metodit. Verikokeella saadaan helposti selville onko kaveri kääntänyt kelkkansa. Verikokeen ottaminen onnistuu yksinkertaisesti jättimäisellä ruiskulla. Jos ruiskuun varastoitunut veri poksauttaa ruiskun hajalle, on kaveri muuttunut ja parin sekunnin päästä ”peiteoperaatiota” suorittanut hirviö pääseekin jo valloilleen. Mikäli taktisesti haluaa pelata, ei kannata verikoetta tehdä heti joka kerta kun uuden kaverin tapaa, vaan odottaa niin kauan kunnes hirviö päättää itse näyttäytyä. Tässä on toki omat huonot puolensakin, sillä sitä ei koskaan tiedä milloin tämä saattaa tapahtua ja seurauksena sitä saattaa itse menettää henkensä tai sitten täysin terve mukana kulkeva kaveri saattaa saastua siinä sivussa hirviön lätkäistessä räpylällään henkilöä olkapäälle.

Verikoetesti on ollut varsin hyvä keksintö ja se lisää pelin uskollisuutta elokuvalle, mutta siinä on vain yksi mutta, joka periaatteessa eliminoi koko verikokeen tarpeellisuuden pelissä. Kyllähän sillä selville saa kätevästi jos kaveri on hirviö, mutta välillä pelin lineaarisuudesta ja ennalta skriptatuista tapahtumista johtuen verikokeen tekeminen osoittautuu hyödyttömäksi, kun terveeksi todettu kaveri paria sekuntia myöhemmin esitteleekin pelaajalle toisen minänsä.

Koska pelin yllämainittu systeemi on kokonaisuudessaan nimeltään Fear&Trust, löytyy Trust(luottamus) ominaisuuden lisäksi pelistä myös se Fear(pelko) ominaisuuskin. Fear osa on sekin myös ihan kivasti toteutettu ja toimii siten, että kun omat kaverit näkevät tarpeeksi ruumiita tai kohtaavat pelaajan kanssa niitä ötöjä, niin alkaa heitä ymmärrettävästi myös hieman pelottaa. Tämä ilmenee lähinnä kavereiden harrastamana oksenteluna, mutta mikäli niiden polla menee pahastikin sekaisin, niin kaverit alkavat täristä ja väristä ja mikäli heiltä ei asetta ja ammuksia tarpeeksi nopeasti ota pois pienen sähköshokkihoidon avulla, niin lopulta kaverilla flippaa täysin ja tämä ampuu itseltään näyttävästi aivot pellolle. Aina aseiden pois ottokaan kuitenkaan auta, sillä kaveriparka saattaa äkillisesti kuolla myös sydänkohtaukseenkin. Pahimmassa tapauksessa aseistettu kaveri sekoaa ja alkaa ammuskelemaan omasta mielestään hirviöksi muuttuneita kavereitaan. Siinä vaiheessa ei paljoa aikaa miettimiseen jää nopea ”hoitokeino” onkin eliminoida seonnut kaveri. Pelin Fear&Trust systeemi on kokonaisuudessaan hyvin toteutettu ominaisuus ja tekeekin pelistä paljon tavanomaisempaa 3rd person kauhutoimintaräiskintää mielenkiintoisemman.

Mielenkiintoa ajoittain laskee hieman pelin tallennussysteemi joka konsolimaiseen tapaan antaa pelaajalle mahdollisuuden tallentaa vain tietyissä kohdissa, vaikkakin PC-versiota on mahdollisuus itse muokata siten, että tallennus joka paikassa onnistuu. Kuitenkin konsoliversioissa tämä rajattu tallennusmahdollisuus aiheuttaa paikoitellen harmaita hiuksia, kun pelaaja joutuu kertaamaan tiettyjä, pelin vaikeimpia kohtia useampaan otteeseen.

Siihen nähden, että The Thing on pääasiassa konsolijulkaisu, on etenkin sen PC-versio varsin näyttävän näköinen, vaikka ei Xbox-versiokaan paljoa PC-veljelleen häviä. Yleisesti ottaen pelin koluttavat sisätilat ovat elokuvalle uskollisen oloisia, juuri oikealla tavalla valaistuja ja ahdistavalla tavalla pienikokoisia tiloja. Kehumista löytyy myös kenttien yleisesti ottaen hienojen tekstuurien, edellä mainitun valaistuksen ja muun ulkonäön lisäksi pelihahmojen osalta. Ensimmäistä kertaa kyseistä peliä pelatessani leuka pääsi loksahtamaan, sillä kuten kuvista varmastikin näkyy on varsinkin hahmojen naamavärkit hyvin aidonnäköisiä.

Vertaistaan hakee myös pelissä esiintyvä todella hieno lumimyräkkä, joka niin ikään tuo mieleen elokuvassa koko ajan riehuneen lumimyräkän. Hieno myräkkä lisää myös pelaajan tunnetta siitä, että tapahtumat todella sijoittuisivat sinne etelänapamantereen hyytävän kylmään ilmastoon. Lumimyrskyä ei tarvitse pelkkien rakennusten ikkunoista ihailla, vaan lumen seassa pääsee myös juoksemaan varsinkin pelin alkupuolella. Pelin hirviöt taasen ovat kunnostautuneet tekoälynsä lisäksi myös näyttävyydessä, sillä ne sopivat peliin kuin nyrkki silmään. Hirviöitä on useita erityyppisiä vaihdellen pienen koiran kokoisista, jaloilla varustetuista päistä aina pelin sankaria, Blakea päätä pidempiin jättiötöihin.
Äänipuolen pojat ovat hekin olleet tärkeä osa peliä sitä tehdessään, sillä pelin äänimaailma on onnistuttu luomaan pelin tunnelmaan hyvin istuvaksi. Vaikkei pelin aikana käytännössä kuullakaan elokuvasta tuttua ”jännitysmusiikkia” ollenkaan, tai mitään muutakaan musiikkia niin silti äänellisesti esimerkiksi pelin hirviöiden pitämät murahdukset ja inahdukset ovat hienonkuuloisia. Eipä ole valittamista pelin ääninäyttelijäkaartissakaan, vaikkeivät mihinkään ”parhaat ääninäyttelijät” kategoriaan nousekaan. Hommansa ovat silti kaikki osanneet ja tärkeintähän on tietysti se, että jokainen on osannut eläytyä rooliinsa täysillä. Pelin sankarin, Blaken ääni on todennäköisesti tarkoituksella tehty hyvin samankuuloiseksi kuin mitä itse elokuvankin päähenkilön, McReadya näytelleen Kurt Russellin ääni oli. Tämä ei tosin itseäni haitannut, vaan päinvastoin sai pelin tuntumaan entistä enemmän kyseisen elokuvan maailmaan sijoittuvalta peliltä. kuin miltä itse elokuvankin päähenkilön, McReadya näytelleen Kurt Russellin ääni oli. Tämä ei tosin itseäni haitannut, vaan päinvastoin sai pelin tuntumaan entistä enemmän kyseisen elokuvan maailmaan sijoittuvalta peliltä.

Yhteenveto

Lähes täydellinen

Hyvää

  • + Fear&Trust systeemi
  • + Kontrollit ja käyttöliittymä
  • + Tekoäly
  • + Tunnelma
  • + Grafiikka ja äänimaailma

Huonoa

  • - Lineaarisuus
  • - Pelkokerroin 0
  • - Pelin tallentaminen