Arvostelussa Thumper

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 29.tammikuu 2017

Peliarvostelu

Pelin nimi Thumper
Alusta Playstation 4
Kehittäjä/Julkaisija: Drool/Drool
Pelaajamäärä/Moninpeli: 1 (tuloslistat)
< >
Avaa pelin lisätiedot

Joitain vuosia sitten kirjoitin artikkelin, jossa listasin syntymävuodestani silloiseen, sen hetkiseen vuoteen saakka pelejä, jotka ovat jääneet vahvasti mieleeni ja tehneet lähtemättömän vaikutuksen.

Sonyn virtuaalilasit, Playstation VR, julkaistiin viime vuoden lopulla ja sain omat lasini vasta aivan viime tingassa joulukuussa.

Voin helposti sanoa, että koko vuoden 2016 vaikuttavin seikka videopelien saralla omalla kohdallani ei ollut oikeastaan niinkään mikään yksittäinen peli (kenties Pac-Man 256 ja Overcooked jos nyt pilkkua viilataan ja ehkä jopa Uncharted 4), vaan sen sijaan nimen omaan PSVR-lasit ja yleisesti kokemukset härvelin kanssa.

Se kokemus! Ja toki ne parhaat pelit, joita sen parissa on ehtinyt kokea. En voi tarpeeksi toitottaa, kuinka paljon lasit ovat tuoneet pelaamiseen sellaista aitoa ihmettelyn ja tutkiskelun tunnetta, jollaista olen kokenut viimeksi vuosia sitten.

Jälleen olen ajautumassa kohti uutta PSVR -arvostelua, mutta peli kuin peli. Itse asiassa tämänkertaisessa arvostelussa oleva PSN-storesta ladattava noin parin kymmenen euron hintainen ”pikkupeli”, Thumper, käy ihan tavallisestakin arvostelusta, sillä peli toimii myös kokonaan ilman lasejakin.

Kokemuksena se virtuaalinen versio totta kai on puoliruokaa tai oikeastaan suuri osa pelin kokonaisuuttakin. Mikä sitten on Thumper? Thump, thump-thump, thu-thump… Joko arvasit? Kyseessä on rytmipeli. Etäisenä serkkuina voitaisiin kenties pitää vaikkapa Guitar Hero -sarjaa – GH-peleissä hakattiin muovikitaralla oikea-aikaisesti värillisiä nuotteja, samalla kun kitarankaulaa pitkin valui niitä värillisiä nappuloita ja Thumperissa vähän yksinkertaisemmin painellaan yhtä nappulaa tai kahden yhdistelmää ja mennään hurjaa vauhtia eteenpäin eräänlaisella kaistalla – myöhemmin kaksikaistaisellakin.

Thumperissa kun pelaaja heitetään eräänlaiselle kiskolle, loppumattomalle cyber-avaruuden kaltaiselle valtatielle tai vuoristoradalle, jossa mennään lujaa ja sitten vähän vielä lujempaakin.
Pelissä on kaikkiaan yhdeksän tasoa, mutta jokaisessa tasossa on isompi läjä segmenttejä, jotka tekevät yhdestä tasosta ihan sopivan pituisen. Suurimmillaan segmenttejä yhdessä kentässä voi olla jopa kolmekymmentä. Peli ei aluksi vaikuttanut järin erikoiselta, mutta pelin tempo ja ominaisuudet alkavatkin olla huipussaan vasta siinä kolmannen tai neljännen kentän kohdalla ja vasta tuossa vaiheessa peli alkaa näyttää enemmän todellisia kynsiään.

Virtuaalilaseilla pelatessa tunnelma on kuin pelaaja olisi yhdessä ohjaamansa thumperin (merkillisen koppakuoriaisen) kanssa jonkinlaisessa psykedeelisessä putkessa, jossa voi sen reunoilla nähdä mitä merkillisimpiä värejä sekä liikkuvia kuvioita. Jotkut ovat sanoneet pelin usein lonkeromaisia eläviä ja liikehtiviä kuvioita painajaismaisiksi tai kauhupelin kaltaiseksi musiikkinsa kera, mutta itse en aivan allekirjoita tätä. Kuviot ovat mitä ovat, mutta ei niistä juurikaan kauhupeli tullut mieleen, vaikka musiikki toki ajoittain omaa sellaista pahaenteistä rummutusta tai tasaista torvea.

Kuoriainen etenee raiteilla ja vastaan tulee värillisiä pallukoita, kiskolla makaavia palikoita, mutkia, joissa on vahvistetut rännit ja sen sellaista. Pallukoiden kohdalla esimerkiksi pitäisi muistaa hypähtää ja palikoiden kohdalla pysyä paikallaan ja painaa nappula pohjaan. Mutkissa kuoriaisen pitäisi oikeaan aikaan näyttää reunarännille perää ja välillä tällä julmetun kovaa vauhtia menevällä kiskolla vastaan tulee myös objekteja, joiden pinnalla olisi tarkoitus surffata siivet auki.

Välillä oikeaan toimintaan (ja pistekertoimen kasvattamiseen) riittää pelkkä X:n kertapainallus (hyppy), välillä X:ää pidetään pohjassa, välillä X+vasen tatti eteen, välillä X+vasen tatti oikealle tai vasemmalle, mutkan kaartuvuudesta riippuen. Toimintojen ja kuoriaisen ominaisuuksien määrä kasvaa sitä mukaa kun kenttiä takoo, eli peli ujuttaa hiljalleen koko ajan uutta mukaan, samalla kun matkan vauhti kasvaa suhteellisen hitaasta, tajuttoman nopeita refleksejä vaativaan liikehdintään.
Jos rytmitaju ei osu aina kohdalleen ja pelaaja alkaa mokailla – osuu vaikkapa pallukoihin väärään aikaan tai ei onnistu antamaan perää rännille, tai surffauksen sijaan ajautuu suoraan päin objekteja, lähtee kuoriaiselta ensin sen kova kuori ja sen jälkeen toisen iskun myötä henki.

Vastaavasti pelaamalla taas hyvin huonon tilanteen jälkeen, voi tilannetta paikata ja kuoriainen voi ehtiä jopa saada suojansa takaisin ennen uutta haastavaa kohtaa. Kenttien yksittäisissä segmenteissä on onneksi eräänlainen checkpoint-tallennus, eli matkaa pääsee jatkamaan puolivälistä segmenttiä, jos kuolee.

Toista ovatkin sitten jokaisen kentän lopussa ja joissain pidemmissä kentissä myös puolivälissä vastaan tulevat pomobattlet, joissa kuoleminen tietää segmentin aloittamista alusta, joka kerta. Pomotaistelut ovat yleisesti ottaen kuin koulun kokeet: tason aikana opitut jutut ja ne aiemmat vanhat kikatkin valjastetaan käyttöön ja ne pitäisi olla hallussa, kun bossi kohdataan. Pomot vaativat aina sen kolme osumaa vihreällä energiapallukalla, mutta mitä pidemmälle mennään, saattaa pomolla ollakin suojanaan ensin suojakilpi tai kolme sellaista, jotka pitää murtaa, ennen kuin
lähettää matkaan haavoittava osuma.

Pomotaistelut ovat pelin ja kaikkien tasojen kuumottavin osio, kun ei koskaan tiedä, millainen koitos lopulta vastaan tulee. Ne ovat myös pelin rasittavin aspekti, juurikin sen mahdollisen toistamisen ja hinkkaamisen vuoksi. Mahtavana juttuna Thumperissa kun ei ole mitään lataustaukoja ja se antaakin pelille sellaisen yhtenäisen ja saumattoman matkan tunnelman. Kun uusi kenttä lähtee käyntiin, kiitää pelaaja segmenttien lävitse ilman välitaukoja tai odotteluita. Kun bossbattle tulee nokan eteen, eteneminen ikään kuin tyssää seinään, mikäli sitä ei heti pääse lävitse.

Pelin perimmäinen idea on pärjätä mahdollisimman hyvin ja samalla kerätä pisteitä ja kertoimia ja saada mahdollisimman kovat tulokset. Eli periaatteessa hyvin arcadetyyppinen pisteiden metsästyspeli. Jokaisesta yksittäisestä segmentistä saadaan jenkkikouluarvosana pärjäämisen perusteella ja lopuksi kun bossi on voitettu, antaa peli keskiarvon koko kentälle segmenttien perusteella. Omia pisteitään voi sitten verrata tulostaulukoihin.

Pidemmän päälle Thumper ei ole mikään kovin kummoinen peli ja sen jämäkät kontrollit oppii melko helposti. On kuitenkin syytä varautua siihen, että kun meno kovenee, ei aina yksinkertaisesti sormiripeys ja refleksit riitä vastaamaan pelin ruudulle heittämiin haasteisiin. Kuoret lähtevät ja henki lähtee – monta kertaa. Sinnikkyys ja treenaaminen kuitenkin palkitaan etenemisellä.

Thumperin parissa viihtyy ja yhden kokonaisen tasonkin segmentteineen ja jopa sen pomotaistelunkin saattaa jaksaa pelata yhden session aikana lävitse, mutta ainakin itselläni tuli sen jälkeen jo pieni puutuminen.

Vaikka kuoriainen oppii uusia niksejä ja pelaaja pääsee kokeilemaan erilaisia nappulayhdistelmiä alati vaikeutuvalla ja hurjasti nopeutuvalla radalla, on peli parhainta antia silti pieninä annoksina. Tämä ei johdu mitään pahan olon tunteesta, sillä sellaista ei pelatessa tule – aivan mahtava juttu!

Radan suurimmat alamäetkään ottaneet mahanpohjasta, sillä kuoriaisen alla on pala rataa, joka pysyy ikään kuin paikallaan koko pelaamisen ajan. Eli vaikka maisemat liikkuvatkin ja ovat eläväisiä, liikkumisen tunne ei välity huonolla tavalla pelaajan aivoihin ja tämä on hieno asia pelille, jossa tason osia edetään nopeasti hurjalla syötöllä, eikä lepotaukoja juuri anneta.

Puutuminen johtuu enimmäkseen siitä, että vaikka kontrollit ja niksit muuttuvat ja nopeus muuttuu, itse pelin perusperiaate (kiskoilla nappuloita painellen) ei muutu. Taustalla soiva jumputtava ja pelaajan liikkeiden sekä tekemisten tahtiin jumputtava ja paukuttava, muutoin varsin humiseva ääniraita on sekin osaltaan yksi seikka, joka itse pelimekaniikan ohella tekee pelistä vähän itseään toistavaa sorttia pidemmän päälle. Jos joissain peleissä lisää fiilistä ja ulottuvuutta virtuaalipelaamiseen saa jo lasien mukana tulevilla nappikuulokkeilla, niin kyllä Thumperia mieluummin pelasi ihan stereoiden tai telkkarin kaiuttimien kautta. Taustajumputus ja muu ”suurta vaaraa” uhkuva musiikki kun ei mitenkään erityisesti jää mieleen.

Kun pelaaja on edennyt pelissä neljänteen kenttään, aukeaa päävalikkoon pelattavaksi uusi Pelaa+ -pelitila, mikä tarjoaa vähän uudelleen peluun arvoa niille, jotka ovat jo tosi hakoja peruspelissä. Plussapelissä pelin nopeus mukautuu dynaamisesti pelaajan pärjäämisen perusteella. Pärjäät hyvin, peli nopeutuu ja huonosti niin hidastuu. Mukana on myös elementti ”permadeath”, eli jos kuolet segmentin pelaamisen aikana, joudut aloittamaan sen kokonaan alusta, aivan kuten bossibattleissa.

Kokonaisuutena Thumper on omasta mielestäni mukavaa arcadeviihdettä ja mahdollisimman hyviä pistetuloksia on hauska yrittää jahdata, pienempinä annoksina. Peli ei välttämättä ole paras mahdollinen peli PSVR-lasien demoamiseen visuaalisena esityksenä, vaikka ympäröivät psykedeeliset maisemat tarjoavatkin periaatteessa huikeat puitteet.

Plussaa tulee siitä, että peliä voi vaihteluna pelata myös kokonaan ilman lasejakin. Mainittakoon vielä (mielestäni oleellisena) sivuhuomautuksena, että Thumper on lasittomalle sivustaseuraajalle kenties mukavimpia pelejä katsoa, koska kuoriaista liikuttelevan pelaajan ei juurikaan tarvitse liikuttaa päätään sivuille tai irrottaa katsettaan kiskoista, jolloin kuva televisioruudulla sen vuoksi ei ole jatkuvaa, heiluvaa ja huojuvaa sorttia.

Jos kahdenkymmenen euron hintalappu ei päätä huimaa, tarjoaa Thumper mukavaa arcadeviihdettä Playstation VR -lasien omistajille.

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Parhaimmillaan aivan järjetön vauhti!
  • + Simppelit ja jämäkät kontrollit
  • + Psykedeeliset miljööt ovat mielenkiintoinen näky
  • + Peli+ -tila tarjoaa uudelleen peluun arvoa
  • + Toimii myös ilman virtuaalilasejakin
  • + Passiivisen katsojan helppo seurata television kautta

Huonoa

  • - Musiikki voisi olla parempaakin
  • - Pelattavuus loppujen lopuksi toistaa itseään