Arvostelussa Trine 2 – Director’s Cut

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 2.tammikuu 2013

Peliarvostelu

Pelin nimi Trine 2 - Director's Cut
Alusta Wii/Wii U/3DS
Arvostelukappale: Frozenbyte
Muuta: Voi pelata Wii U GamePadilla, ilman televisiota
Avaa pelin lisätiedot

Minulla, kuten varmasti jokaisella aikuisiän saavuttaneella peliharrastajalla, on liuta pelejä, joita olisin halunnut pelata, mutten jostain syystä ole ikinä ehtinyt. Oman työlistani kärkisijoja on pidellyt jo jonkin aikaa kotimaisen Frozenbytesin kauniiksikin kehuttu fysiikkatasohyppely, Trine. Alkuperäispelin odotellessa vuoroaan vielä Pleikkarini kiintolevyllä, on Trine saanut täysiveristä jatkoa, Trine 2:n sekä siitä Wii U:lle leivotun erikoisversion, Trine 2 – Director?s Cutin myötä. Aika katsastaa mistä on kyse.

Trine 2 – Director?s Cut jatkaa edeltäjänsä jalanjäljissä. Kyseessä on siis satumainen ja tunnelmallinen tasohyppely, jossa luotsataan kolmen sankarin joukkoa läpi kuvankauniin fantasiamaailman. Matkan varrelle mahtuu vihollisia, ansoja sekä jos jonkinnäköistä porttia ja mekaanista viritelmää, joista selvitään hyödyntämällä hahmojen yksilöllisiä taitoja. Fantasiapelikonventioiden mukaisen trion muskeleista vastaa kilvellä ja miekalla varustautunut soturi, Pontius. Ketteryydestä puolestaan jouseen ja heittokoukkuun turvaava varas Zoya. Ympäristön manipuloinnissa korvaamattomaksi nousee joukon velho, Amadeus, joka osaa paitsi siirtää esineitä, myös loihtia niitä tyhjästä.
Trine 2 näyttää ja tuntuu tasohyppelyltä, mutta sen ilmeisin pelillinen vahvuus ovat hyvin suunnitellut puzzlet. Useimmiten homma liittyy jollain tapaa siltojen rakenteluun tai porttien aukomiseen fysiikkaesineitä manipuloimalla, mutta onpa mukaan mahtunut myös ihan silkkoja ketteryyshaasteitakin. Parhaimmillaan ongelmat ovat ratkottavissa useammalla kuin yhdellä tavalla ja niissä on hyvin orgaaninen tuntu. Pelaajalle tulee illuusio omasta nokkeluudesta sen sijaan, että oltaisiin vain jäljittelemässä tekijöiden aivoituksia. Toisinaan meno on suoraviivaisempaa, mutta aina viihdyttävää ja sopivasti haastavaa. Perfektionistit löytävät lisätekemistä hankaliin paikkoihin piilotettujen runovärssyjen, taidekuvien ja kokemuspisteiden keräilystä.

Taisteluissa Trine 2 ei selvästikään ole omimmillaan. Yksinkertainen torjunnan ja iskujen vuorottelu käy nopeasti yksitoikkoiseksi, vaikka meno onkin nopeatempoista ja vihollistyypit vaihtelevia. Joukon ainoan oikeasti taistelukelpoisen hahmon, Pontiuksen, lyöntituntuma on turhankin kevyt: tuntuu kuin huitoisi ilmaa, riippumatta osuuko vihulaista kilpeen, lihaan vaiko laisinkaan. Tylsää on myös se, kuinka uudet viholliset sikiävät aina peräjälkeen uusiutuvina aaltoina. Mekaniikka saa lyhyetkin taistelut tuntumaan keinotekoisesti pidennetyiltä. En ole myöskään täysin vakuuttunut ideasta, että hahmokaartista vain yksi taitaa lähitaistelun. Arvaan että kyseessä on tarkoin harkittu suunnitteluratkaisu, mutta se ei tee viimeisimmälle palautuspisteelle pakenemista yhtään vähemmän rassaavaa, soturihahmon heittäessä lusikkansa nurkkaan.

Se mikä taisteluissa hävitään, otetaan takaisin tasosuunnittelussa ja satumaisessa tunnelmassa. Kentät ovat toiminnallisesti ja teemallisesti riittävän vaihtelevia pitääkseen etenemisen mielenkiintoisena loppuun saakka. Välillä vältellään happosuihkua viemäreissä, välillä sukellellaan myrskyävissä vesissä, jättiläismustekalan tarjotessa hissikyytiä. Tasosuunnittelun mielikuvituksellisuudelle vetää vertoja ainoastaan pelin loistelias audiovisuaalinen ulosanti. Rohkeaan värien käyttöön, runsaisiin erikoistehosteisiin ja loputtomiin yksityiskohtiin nojaava grafiikka sekä fantasiakliseistä ammentavat taustamusiikit ja lämmin, selkeästi artikuloitu ääninäyttely, saavat Trine 2:n tuntumaan suorastaan interaktiiviselta satukirjalta.

Trine 2:n peruspelistä, kuuden tason mittaisesta Goblin Menace -lisäosasta sekä yhdestä yksinoikeustasosta koostuva Wii U -versiointi olisi hintalappunsa arvoinen jo sellaisenaan, mutta erityisen houkuttelevaksi sen tekee huolellinen käännöstyö. Director?s Cut tukee perinteisten analogikontrollien ohella Wii U:n padiohjaimen kosketusnäyttöä sekä klassisempaa Wiimote ja Nunchaku -yhdistelmää. Uudet kontrollimenetelmät osoittavat hyödyllisyytensä etenkin velholla pelatessa: esineiden siirtely ja loitsujen piirto kun hoituu aika paljon intuitiivisemmin sormenpäällä tai töllöä osoittelemalla, kuin epätarkalla tattiohjaimella. Myös valikoiden ja muiden käyttöliittymäelementtien tökkiminen kosketusnäytön läpi tuntui luontevalta. Yhden television kotitaloudet kiittänevät mahdollisuudesta pelata peliä tarvittaessa Wii U -ohjaimen näytöltä.
Kokonaisuuden kruunaa yhteistyönä pelattava moninpeli, jota voi vääntää niin netissä kuin lokaalina olohuoneversionakin. Verkkopeli toimi teknisesti moitteetta ja jopa parjattu kuulokemikrofonituen puute korjaantui joulukuisen päivityksen myötä. En ole henkilökohtaisesti kovinkaan suuri nettipelien ystävä, mutta kavereiden kesken ja yhdessä huoneessa pelattuna Trine 2 heräsi todella henkiin. Ohjainkateuttakaan ei tarvinnut kokea, kiitos mainosti toteutettujen Wiimote-kontrollien.

Trine 2 – Director?s Cutista jää hyvä mieli. Se on paitsi poikkeuksellisen kaunis ja onnistunut genrensä edustaja, myös mainio esimerkki siitä, kuinka hyödyntää Wii U:n ominaisuuksia, tunkematta niitä väkipakolla kurkusta alas. Ilmavat ja paikoin turhauttavatkin taistelut haittaavat kokonaisuutta, mutta tunnelmalla ja pääosin hyvin suunnitelluilla puzzleilla saa paljon anteeksi. Suosittelen!

Lue loput arvostelusta

Yhteenveto

Laadukas kokonaisuus

Hyvää

  • + Miellyttää silmää ja korvaa
  • + Satukirjamainen tunnelma
  • + Hyödyntää Wii U:n vahvuuksia
  • + Puzzlesuunnittelu pääosin onnistunutta

Huonoa

  • - Taisteluissa täytetekemisen tuntua