Arvostelussa Twisted Metal

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 18.maaliskuu 2012

Peliarvostelu

Pelin nimi Twisted Metal
Alusta Playstation 3
Arvostelukappale Nordisk Film
Ikäraja 18
Avaa pelin lisätiedot

Electronic Artsin urheilupelisarjojen ohella Sonyn autotaistelupelisarja Twisted Metal taitaa olla niitä kaikkein pitkäikäisimpiä nimikkeitä, jotka ovat mukana menossa vielä tänäkin päivänä. Sarjan ensimmäinen osa, Twisted Metal näki päivänvalon niinkin kauan aikaa sitten kuin vuonna 1995, alkuperäisellä Playstation-pelikonsolila. Alkuperäispeliä seuranneet kolme jatko-osaa julkaistiin nekin ensimäisellä Playstationilla, kunnes vuonna 2001 Twisted Metal: Blackin myötä alusta vaihtui Playstation 2:ksi.

Uusien konsolisukupolvien saapuessa markkinoille on pelistudioilla aina ollut tapana julkaista omista myyvimmistä pelisarjoistaan eräänlainen ”puhtaan pöydän” julkaisu, joka monasti käyttää vieläpä samaa nimeä kuin sarjan ensimmäinen peli. Twisted Metal ei pelisarjana jää tältä osin poikkeukseksi, sillä tässä kuussa ensimmäinen Playstation 3:lle julkaistu, ja sarjassaan kahdeksas Twisted Metal-peli kantaa yksinkertaisesti nimeä Twisted Metal.
Pelisarjana Twisted Metal on siitä poikkeuksellinen tapaus, että sen elinkaaren aikana sarjan pelejä työstämässä on ollut yhteensä neljä eri pelistudiota, joista neljäs on vuodesta 2008 sarjan puikoissa ollut Eat Sleep Play, jonka käsialaa on myös tämä sarjan uusin osa. Twisted Metalin kehityshistoria on myös siinä mielessä melko mielenkiintoinen, että sanonta ”ympäri mennään ja yhteen tullaan” pitää aika hyvin kutinsa pelisarjasta puhuttaessa.

Twisted Metalin aikoinaan luoneen Singletracin riveistä kun löytyivät sellaiset miehet kuin David Jaffe sekä Scott Campbell, jotka lopulta muodostivat Singletracin sulkemisen jälkeen ensin Incogniton, joka sittemmin nimettiin myöhemmin uudelleen Santa Monica Studioksi (God Of War-sarjan peleistä tunnettu nimi). Santa Monica jäi lopulta niin ikään historiaan kaksikon osalta ja herrat pistivät yhdessä pystyyn Eat Sleep Playn, joka taas on ollut Twisted Metal-pelisarjasta vastuussa vuodesta 2008. Näiden kolmen studion (Santa Monicaa ei lasketa mukaan) välissä ainoastaan yksi kehittäjä, 989 Studios on ollut muiden kuin Jaffen ja Campbellin. Tämänkertaisessa arvostelussamme nähtävä peli saattaa olla PS3:n ensimmäinen Twisted Metal, mutta tekijöiltä löytyy rutkasti kokemusta pelisarjan parista.

Vaikka vuodet ovat vierineet ja kehittäjätiimit osittain vaihtuneet, on meno pysynyt lähes samana kaikki nämä vuodet. PS3:n Twisted Metal ei juurikaan eroa meiningiltään, eikä juonellisestikaan pelisarjan aiemmista osista. Twisted Metalissa eräänlaisia kuoleman romuralleja järjestää paha pitkätukka nimeltä Calypso, jolla on maagisia kykyjä: mies osaa toteuttaa Twisted Metal-turnauksen voittajan minkä tahansa toivomuksen. Pitää kuitenkin varoa mitä toivoo, sillä välillä toive saattaa toteutua — vähän liiankin kirjaimellisesti…

Tässä uudessa Twisted Metal-pelissä seurataan yksinpelin osalta kolmen sarjasta aiemminkin tutun hahmon edesottamuksia. Sarjan keulakuvana ja kansikuvahahmona on aina toiminut psykopaattinen klovni Sweet Tooth (oikealta nimeltään Needles Kane). Uusimman pelin tarinan mukaan turvalliseen elämäänsä kyllästyttyään Kane haluaa murhata koko perheensä päästettyään ensin sisäisen klovninsa, Sweet Toothin valloilleen. Yksi Kanen perheenjäsenistä kuitenkin pääsee pakemaan perheen kodista elävänä.

Voittamalla kisan Sweet Tooth voisi toivoa Calypsolta tyttärensä piilottelupaikan selvillesaamista veritöidensä loppuunsaattamiseksi. Muita hahmoja ovat Mr. Grimm sekä Dollface. Murhaajan tien valinnut Mr. Grimm haluaa palata ajassa taaksepäin lapsuuteensa ja pelastaa hurjapääisänsä hengen tämän menetettyä sen epäonnistuneen moottoripyörästunttinsa aikana. Samalla Grimm saaattaisi pelastaa oman tulevaisuutensa.

Dollface sen sijaan on pahaan autokolariin joutunut entinen supermalli, joka on suostunut asennuttamaan itselleen parantavia kykyjä omaavan nukkemaisen naamarin, jonka tarkoitus olisi parantaa naisen arvet päivien sisällä. Naamaarin poisottopäivän koittaessa sen asentanutta lääkäriä ei kuitenkaan enää löydy mistään, eikä tyttö saa lukollista naamariaan itse poistettua. Hänen toivomuksensa Calypsolta on saada avain maskin lukkoa varten. Voisi siis sanoa, että pelistä löytyy runsaasti kieroutunutta mustaa huumoria ainakin hahmojen osalta, joka ei välttämättä kaikilla mene kuitenkaan alas edes mustana huumorinakaan.

Pelattavuudeltaan Twisted Metal on pysynyt aika lailla ennallaan. Pelisarjan muita hengenheimolaisia ovat ehdottomasti autotaistelupelit, kuten Interstate ’76, sen jatko-osa Interstate ’82 sekä alunperin pelkästään ensimmäiselle Playstationille vuonna 1998 julkaistu Vigilante 8. Myös Carmageddon-pelisarja voitanee mainita tässä samassa yhteydessä: onhan Twisted Metalissakin kuitenkin jalankulkijoiden päälle ajamista ja ennenkaikkea kilpailevien kuskien tappamista.

Tuoreimmat autotaistelupelejä viime vuosilta ovat muun muassa Segan mitäänsanomattomat Full Auto-pelit sekä vain PS2:lle vuonna 2008 julkaistu Twisted Metal: Head-On: Extra Twisted Edition, joka oli melko suora käännös PSP:ltä. Onkin siis ollut jo varsin korkea aika, että joku julkaisisi autotaistelupelin myös uusille konsoleille, jossa kumi vinkuu ja luodit sekä ohjukset lentävät järjettömän hyvän ääniraidan pauhatessa taustalla. Onko genren isukista voittamaan kyseisen autopelityypin fanien sydämet PS3:lla?

Twisted Metal pitää sisällään kahdeksantoista tehtävää käsittävän yksinpelikampanjan sekä lisäksi harjoittelu- ja haastemoodi paikallispelailua varten. Verkkopelailijoille tarjolla on sen sijaan maksimissaan 16 pelaajan moninpeli joko ihan moninpelivalikon kautta tai sitten pikaisemmin quick online action -vaihtoehtoa klikkaamalla.
Moninpeli pitää sisällään neljä tutunnimistä moninpelivaihtoehtoa, joita ovat team death match, last man standing, hunted sekä nuke. Team death match on melko yksiselitteinen: kerätään tarvittava määrä tappoja omalle tiimille, last man standingissa jokaisella on tietty määrä elämiä ja se joka on viimeisenä elossa, voittaa. Huntedissa yksi pelaajista on aina ”metsästettynä”. Muut yrittävät metsästää tätä merkattua pelaajaa, koska ainoastaan sen tappamalla saa itselleen pisteitä. Huntedin tappanut pelaaja muuttuu itse huntediksi ja siten muiden jahdattavaksi.

Nuke on on käytännössä capture the flag, mutta vain eri nimellä. Tässä pelimuodossa molemmat tiimit yrittävät kaapata toisen osapuolen jengijohtajan ja sen jälkeen peräkoukussa raahata sen ydinpommin laukaisualustalle uhrattavaksi. Onnistunut uhraus laukaisee pommin päin vastapuolen joukkueen jättipatsasta.

Pelin kaikki kolme yksinpelikampanjaa sen sijaan käsittävät samankaltaisia areenamaisia tuhoalueita, joissa pelaaja sekä nippu muita sekopäitä huristelee sinne tänne yrittäessään tuhota toistensa kulkupelejä. Jalankulkijat ja muut siviiliautot joutuvat kärsimään siinä sivussa kisaajien taistellessa toistensa päänahoista, koska viimeinen elossa oleva on voittaja lähes kisassa kuin kisassa.

Hahmojen yksinpelikampanjat tulee pelata järjestyksessä Sweet Tooth, Mr. Grimm, Dollface. Kullekin hahmolle pelattavaa on tarjolla kuuden tehtävän verran, joiden välissä nähdään kunkin hahmon omaa tarinaa eteenpäin kuljettavia välivideoita sekä loppukohtalo mitä tapahtuu, kun Calypso lopulta toteuttaa hahmon toiveen tämän voitettua turnauksen. Pelin kaikki välivideot on toteutettu tyylikkäästi livenäyttelijöiden sekä tummanpuhuvien tietokone-efektien yhdistelmänä.
Yksinpelikampanjassa käytävän aseromurallin sekaan mahtuu myös muutama checkpoint-tyylinen kisakin, sekä muutama erikoistehtävä, kuten esimerkiksi Sweet Toothin kampanjan ikimuistoinen hetki, jossa pelaajan tulee voittaa kaksi Mr. Grimmin aivan järjettömän kokoista big foot-autoa, jotka runnovat pelaajan helposti renkaidensa väliin, mikäli jää hetkeksikään paikalleen ihmettelemään seuraavaa liikettään.

Päätoimisesti homma on kuitenkin edelleen yhtä suurta romurallia, jossa apuna ovat autoihin pultatut ohjuslaukaisimet, konekiväärit, liekinheittimet, takaata pudoteltavat miinat, auton sähköt sekoittava EMP-laite ja niin edelleen. Pelaajalla on kyydissään myös apukuski, joka osaa tarvittaessa ampua ikkunastaan käsiaseella, kattoluukusta KK-pesäkkeellä tai heitellä vaikkapa räjähtäviä radio-ohjattavia pikkuautoja viholliskisaajien kulkupelien rinnalle.

Uusia aseita ja esimerkiksi energiatäydennyksiä kerätään power up-keräiltävien muodossa itse kentältä, minkä lisäksi yleensä jokaisesta areenasta löytyy yksi autotalli, jossa pelaaja voi käydä hengähtämässä ja vaihtamassa menopeliään toiseen mikäli se on pahoin vaurioitunut. Autotallissa voi myös täyttää jo käytössä olevan menopelin energiat.

Ennen jokaista kisaa pelaaja saa valita itselleen kolme ajoneuvoa kaikista käyttöön avatuista, joten mikäli vain riittävän ajoissa muistaa käydä vaihtamssa menopeliään niin melko hyvin pelissä pysyy elossa kaiken sen tuhon ja toiminnan keskelläkin.
Kaiken kaikkiaan pelistä löytyy 17 erilaista vekotinta, jotka vaihtelevat poliisiautosta ja hinausautosta jäätelöautoon ja rekkaan sekä helikopteriin ja farmariautoon telaketjujen päällä.

Pelaamalla yksinpelitehtäviä kussakin kampanjassa avautuu käyttöön uusia autoja ja autoissa käytettäviä aseita — alussa niitä on saatavilla vain muutamia erilaisia. Kukin ajoneuvo on nopeudelta kuin kestävyydeltäänkin eri sorttia. Esimerkiksi moottoripyörä on todella nopea, mutta ei niin kestävä kuin jäätelöauto, joka taas on kamalan hidas kottero, mutta kestää paljon ryöpytystä.

Jokaiselle vekottimelle on tarjolla myös omat erikoisaseensakin. Jäätelöauto osaa esimerkiksi muuntutua Transformers-tyyliin jättimäiseksi robotiksi, kun taas hinausauto osaa ottaa viattomia siviiliautoja koukkuunsa ja viskellä niitä kohti viholliskuskeja. Power upeista saatavat aseet sen sijaan ovat kaikille yhteisiä ja niitä voi hamstrata melkoisen määrän mukaansa kerrallaan.

Ikävä kyllä pelin 17:sta menopelistä kaikki eivät kaikki yhtä käytännöllisiä. Esimerkiksi moottoripyörä, joka on pelin nopeimia vehkeitä, on myös sellainen joka hajoaa toiminnan keskellä alta aikayksikön tekoälyn runnoessa pelaajaa ohjuksin ja muin asein. Pelin nopeimmat menopelit ovat sen sijaan näin yleisesti tarkasteltuna aivan liian herkkiä kääntymään, eikä oikeastaan minkään auton ohjaustuntuma ole kaikkea sitä, vaan yleisesti ottaen ajaminen tuntuu välillä kuin jäällä kurvailisi.

Autot lähtevät varsinkin ensimmäisillä pelikerroilla helposti käsistä, koska ne tuntuvat niin levottomilta ja kääntyminen tuntuu jokseenkin hankalalta. Siinä sitten yrität totutella pelin harvinaislaatuisempiin ajofysiikoihin, kun yht’äkkiä täysin yllättäen joku tekoälykuskeista pamauttaa takapuskuriin ja pelaajan auto lähtee ties millaiseen täysin hallitsemattomaan ilmakieppuun.

Peliltä onkin turha odottaa mitään realistista ajettavuutta tai fysiikanmallinnusta. Vaikka peli — ikävä kyllä — muistuttaa näiden kahden osa-alueen osalta muun muassa surkeita Interstate ’82 ja Vigilante 8-pelejä, tottuu pelin erittäin arcademaiseen ohjaukseen kuitenkin lopulta ainakin siinä määrin, että ajotuntuman aiheuttaman alkuärstytyksen pystyy siirtämään takaraivon puolelle. Etenkin siinä vaiheessa, kun tajuaa, että autoa voi käsijarrun avulla kääntää vaikka paikallansa, eikä jarrua juurikaan tarvita. Kerran allekirjoittaneen kulkupeli tosin lensi kovan töytäisyn voimasta jopa sellaisen rakennuksen sisään, jota ei millään saanut tuhottua, enkä siten päässyt autollani sieltä ulos. Jouduin aloittamaan kyseisen tehtävän alusta. Autojen kummalliset fysiikat ja ajettavuuden vaikea hallinta eivät kuitenkaan paista yhtä paljoa silmään hitaammilla ja raskaammilla ajokeilla, kuin niillä nopeimmilla ja kevyimmillä ja etenkään jos kyseessä ei ole kisatehtävä.

Pelin nopeampien ajokkien liiallinen herkkyys korostuu eritoten pelin kisatehtävissä, joita on kullekin pelin kolmelle hahmolle tarjolla yksi. Kisoissa tekoälykuskit kyllä ajavat tuhatta ja sataa juurikaan virheitä tekemättä, joten syytä olisi pysyä muiden kintereillä, kun tarkoituksena olisi voittaa tai päästä vähintää neljän sakkiin yhdestätoista kisaajasta. Helpommin sanottu kuin tehty.

Alla pitäisi siis olla käytännössä nopein tai melkein nopein ajoneuvo tai sitten vähintään se toiseksi nopein saatavilla ajoneuvo ja muistaa laittaa turbo takaisin päälle aina kun se lopulta sammuu. Turbosta puheen ollen, pelin sixaxis-ominaisuuden tukeminen koskee juurikin turbon käyttöä. Turbon voi valjastaa käyttöön perinteisesti nappulalla, tai sitten kallistamalla ohjainta aavistuksen lattiaa kohti, jolloin liiketunnistin herää ja tunnistaa komennon. Kaiken sen melskeen keskellä en kuitenkaan koskaan muistanut käyttää turboa sixaxiksella kuin kerran ja sekin oli pelin training-osiossa.

Muiden joukossa pysyminen turbo pohjassa ei kuitenkaan aina auta asiaa, sillä pelin nopeimmat autot ovat herkkyytensä ohella myös paljon alttiimpia tönimisille ja sitä kautta hallinnan menetykselle. Ei tarvitse olla edes kovin iso vihollisauto, niin on heti oma auto ympäri ja sitten mietitään mihin suuntaan pitikään taas lähteä, kun muut menevät sillä välin menojaan. Hyvin sujunut kisatehtävä saattaakin mennä hetkessä täysin pipariksi, varsinkin silloin kun kisassa mukana oleva megamagneetilla varustettu ”Road Boat” -niminen auto ottaa ja imaisee pelaajan menopelin etupuskuriinsa kiinni ja heittää sen puoli kartallista eri suuntaan, kuin missä kisaa johtavat ajavat ja missä pelaaja oli itse ajamassa. Siinä vaiheessa ei ole juurikaan minkäänlaisia mahdollisuuksia saada muita enää kiinni, saatika keretä tuhoamaan niitä, jotta ehtisi edes neljän parhaan joukkoon ykköstilasta puhumattakaan. Ratkaisuna tähän voi pelaaja itse valita kyseisen magneettiauton, jolloin tekoäly ei sitä saa. Yllätyksettömästi pelaajan ajaessa magneettiautoa, ei autolla voi toteuttaa samankaltaista vihollisauton sinkoamista kartan toiselle puolelle: voittohan tulisi aivan liian helposti.

Älytöntä hyötyä magneettiauton ottamisesta itselleen ei siis ole, mutta eipähän tarvitse pelätä kisan totaalista menetystä. Tämä ei kuitenkaan estä pelaajan jäämistä jälkeen muista muilla tavoin. Pelkästään ajamalla kiinni menetettyjä sijoituksia isompien etäisyyksien päästä onkin todella vaikeaa kuminauhatekoälyn sekä rasittavan, ainoastaan pelaajaa kiusaavan tekoälyn vuoksi. Kuminauhatekoäly ei luonnollisestikaan häiritse oikeastaan kisatehtävissä, joissa on kiirus (kisatehtävät ja pomotehtävät) mutta se, että kaikissa tehtävissä pelaaja yleensä on kaikkien jatkuvasti perässä roikkuvien tekoälykuskien kohteena on jokseenkin kyseenalainen ja halpamainen ratkaisu lisätä vaikeustasoa pelille.

Etenkin Mr. Grimmin kampanjasta löytyvää kisatehtävää kannattaa varautua yrittämään ainakin se parisenkymmentä kertaa, ellei jo sitä ennen luovuta. Kisatehtävissä kun ei pelkästään pidä päästä jonkinlaisille sijoituksille, vaan sen lisäksi muistaa ajaa checkpoint-porteista lävitse. Jos missaa 12 porttia, pelaajan auto räjähtää. Radat ovat paikoitellen sekavia ja porttien sijainnit osittain hämärän peitossa, mutta porttien missaamista lisää se, että tekoälykuskit tönivät ja tuuppivat pelaajan menopeliä kuin heittopussia, jolloin on helppo luisua portin ohitse tai vaikkapa lentää sen ylitse. Tämä lasketaan missatuksi portiksi. Ei ole myöskään kovin hauskaa lähteä enää pujottelemaan portista, kun on ensin aivan sen suulla tullut heitetyksi sivuun. Lopulta kun viimein pääsin tuon kyseisen Grimmin kisatehtävän tulikin heti perään varsin ”nautinnollinen” pomotaistelu Dollfacea vastaan. Jälleen kerran vastassa epäreiluja tekoälyautoja, sekä monivaiheinen pomotaistelu, joka ei todellakaan ollut nautintoa missään muodossa ja ärräpäät lensivät.

Keinotekoisen vaikeuttamisen ja halpamaisen tekoälyn toisaalta ymmärtää: pelin hahmojen lyhyet yksinpelikampanjat kun eivät ole mitään kovin pitkäikäistä hupia ja ottaen vielä huomioon, että pelin 18:sta tehtävästä kolme on näitä rasittavia kisatehtäviä ja pari rasittavia pomotehtäviä, on mielekästä pelattavaa oikeastaan lopulta vielä vähemmän. Perustason ”tuhoa kaikki” -tyyppiset tehtävät pääsee yleensä jo muutaman, ellei ensimmäisen yrityskerran jälkeen lävitse — viimeistään siinä vaiheessa, kunhan löytää sen parhaan menopelin ja parhaan tavan selvitä hengissä — mutta kisatehtäviä ja ainakin Dollface-pomotehtävää joutuu purnaamaan kerta toisensa jälkeen onnistumatta.

Pituutta yksinpelillä olisikin saanut olla reippaasti enemmän ja kisatehtäviä ainakin vähemmän — mieluummin ei ollenkaan, sillä ne ja muut rasittavat yritys-erehdys-tehtävät pilaavat Twisted Metalin kokonaisuutta pelinä todella pahasti ja saavat muutoinkin pelaajan repimään hiuksia päästään rasittavan tekoälyn ohella. Mielenkiintoisesti kieroituneiden hahmojen ohella pelin yleinen meininki on aivotonta ja hauskaa hupia, etenkin sen jälkeen kun pelin useat eri nappulatoiminnot osaa ulkomuistista, mutta vain hyvin pieninä hetkinä. Silloin kun pelin kummalliset ajofysiikat tönivät ja heittelevät pelaajan menopeliä ei ole hauskaa, silloin kun epäreilu tekoäly pilaa pelajaan kisan ei ole hauskaa ja silloin kun jotain tehtävää lähdetään kokeilemaan kolmattakymmenettä kertaa, ei ole hauskaa!

Lyhyen kampanjan lisukkeeksi tarjoillaan pelattavaksi aiemmin mainitsemiani training ja challenge-pelitiloja. Challenge-moodi on käyttännössä eräänlainen ”quick action” pelimuoto, joka pitää sisällään kolme erilaista pelivariaatiota. 1 Vs. 1:ssä pelaajan kimppuun tulee yksi tekoälyauto kerrallaan, yhä uudestaan niin kauan kunnes pelaaja itse kuolee. ”Tapa kaikki” pelivariaatio sen sijaan on aika yksiselitteinen ja Max. cars endurancessa pelaajan kimppuun tulee 1 Vs. 1:stä poiketen isolukuisempi määrä tekoälykuskeja ja aina kun yksi on voitettu ilmestyy areenalle uusi sen tilalle. 1 Vs. 1 sekä Max. cars endurance ovatkin eräänlaisia survival-tyyppisiä pelimuotoja, jotka eivät lopu ennen kuin pelaaja kuolee.

Training-moodilla on kenties itseasiassa jo ihan hyvä aloittaa ennen kampanjaan koskemista — itse menin ”kylmiltäni veteen” kampanjan osalta ja alussa kontrollit olivatkin aivan hukassa, enkä juurikaan tiennyt mistä tapahtuu mitäkin. Koin myös pelin oletuksena päällä olevat ”klassiset” kontrollit hankaliksi nappulamääritystensä osalta ja vaihdoin ne pikaisesti tavallisempien autopelien tyyppiseksi, jossa liipaisimet toimittavat kaasun ja jarrun virkaa.
Pelistä löytyy onneksi varsin läpikotaisesti kaikki sen kontrollit kattava ”liveopastus”, jonka aikana kontrollit tulevat hyvin tutuiksi mahdollisimman selkeällä tavalla. Lisäksi training-valikon alta löytyy myös kivana lisänä lyhyt still-kuvien avulla havainnoillistettava pikaopastus verkkopeliosion pelimuotojen saloihin. Näin ollen edes moninpeliin ei tarvitse lähteä tietämättömänä tavoitteista tai sen tarjoamista pelityyleistä. Ihan hyvä näin, että moninpeliinkin pientä tutoriaalia on tarjolla, sillä yksinpelikampanjan jälkeen ei pelin tarjoama challenge-moodi jaksa kauaa innostaa, eikä yksinpelinkampanjalla ole juurikaan uudelleenpeluuarvoa. Viimeisenä tarjolla on verkkomoninpeli, mutta kukakapa sitä toisaalta jaksaisikaan pelata, kun pelin ajofysiikatkin ovat mitä ovat. Kisaaminen ja toisien tuhoaminen on toki paljon tasaväkisempää, kun kaikilla on käytössään samat ontuvat kontrollit, mutta pitäisikö sen riittää ja olla siihen tyytyväinen?

Jos PS3:n ensimmäinen Twisted Metal on vähän puolivillainen toteutus, niin sitä se on myös audiovisuaaliselta toteutukseltaankin. Pelissä soi taustalla hyvä kokoelma erilaisia ja erityylisiä kappaleita. Pääpaino on kuitenkin rock-musiikissa sekä raskaamassa heavy- metalissa. Pelistä löytyy pelintekijöiden omia instrumentaalisia raitoja kuin lisensoitujakin kappaleita, mutta nämä kaksi eivät eroa juuri toisistaan vaan sulautuvat hyvin yhteen, hyväksi kokonaisuudeksi. Lisensoitujen artistien joukosta löytyy muun muassa Van Halenin soolouralle lähtenyt laulaja Sammy Hagar, mutta myös Iggy Pop, Judas Priest, Avenged Sevenfold, Ghostface Killah, Wolfmother sekä Sepultura. Kevyempien artistien joukkoon mahtuvat sen sijaan Willie Nelson, sekä muun muassa Ice Cuben tähdittämä N.W.A.
Harmillisesti pelin visuaalisuus — etenkin pelinaikainen grafiika — ei täysin tue tätä toimivaa ääniraitaa ja jytkyvien ääniefektien täyttämää pelimaailmaa. Grafiikka on kyllä varsin passelia, mutta jotenkin peli näyttää paikoitellen kuin ”kullalla kuorrutetulta” PS2-peliltä. Yksityiskohtaisuuksia on kamalan vähän ja tekstuurit, vaikka toimivia ovatkin, näyttävät jollain tapaa erittäin vaisuilta — varmasti paljon rikkaampaakin grafiikkaherkkua olisi ollut mahdollista saada PS3:n tehoista irti. Pelin parhainta antia graafisesti ovat pelin menopelit, mutta ei niissäkään ole hurraamista. Kaikki näyttää vähän samalta kuin pesukoneessa haalistunut t-paidan kuvio. Plussaa pelille sentään tulee sen sutjakkaasta ruudunpäivityksestä, sekä kiitettävästi temmellyksen aikana tuhoutuvasta peliympäristöstä.

Kokonaisuutena uusi Twisted Metal on iso pettymys. Ontuvat kontrollit, rasittava tekoäly, lyhyt ja osittain rasittava yksinpeli, sekä vaisun oloinen grafiikka eivät tee oikeutta pelisarjalle, jonka nimen alla on julkaistu parempiakin pelejä.

Lue loput arvostelusta

Yhteenveto

Ei suositella

Hyvää

  • + Verkkomoninpelissä saa ainakin tasaväkistä kohtelua
  • + Tyylikkäät välianimaatiot
  • + Menopeleissä on riittävästi eroja
  • + Järjetöntä menoa ja tuhoa mielikuvituksellisin asein

Huonoa

  • - Challenge-moodi ei kauaa jaksa innostaa
  • - PS3:sta olisi varmasti saanut enemmänkin grafiikkaherkkua irti
  • - Rasittava kuminauhatekoäly
  • - ..Ja osa sen tehtävistä todella rasittavia
  • - Yksinpelikampanja on lyhyt..
  • - Fysiikanmallinnuksessa ei tietoakaan realismista
  • - Ontuva ajotuntuma