Arvostelussa Van Helsing

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 9.kesäkuu 2004

Peliarvostelu

Pelin nimi Van Helsing
Alusta Playstation 2
Versio Kauppaversio
Julkaisija Vivendi Universal Games
< >
Avaa pelin lisätiedot

Van Helsing on peli, joka kertoo helsinkiläisis… Tai siis Van Helsing on Universal-elokuvastudion samannimiseen, hiljattain Suomessa teattereihin tulleeseen Stephen Sommersin ohjaamaan toimintaelokuvaan perustuva lisenssipeli. Sommers tunnetaan aiemmin muun muassa elokuvistaan Muumio ja Muumion Paluu, joten ainakaan mies ei ole mitään kovin vakavia kahuelokuvia ohjaillut, eikä Van Helsingkään mainosten perusteella poikkeusta tällä saralla tee.

Kuka sitten on Sommersin kauhuspektaakkelin nimikkoroolissa häärivä Van Helsing? Tämä kyseinen heppu ei nimittäin ole kuka tahansa hatusta heitetty nimi tälle hattupäiselle vampyyrientappajalle. Monet kauhuelokuvien ystävät varmasti tietävät nimen Bram Stoker. Stoker oli se kirjailija, joka keksi koko Draculan ja tarinan Transylvaniasta ja kirjoitti siitä kirjan vuonna 1897, johon oikeastaan lähes kaikki TV:ssä ja elokuvissa nähdyt vampyyrielokuvat tavalla tai toisella perustuvat. Van Helsing niminen kaveri oli Stokerin kirjassa ja monissa siihen pohjautuvissa elokuvissa usein se mies joka Draculaa lähti metsästämään.
Näin on myös Universalin elokuvassakin ja tähän pohjautuvassa Vivendi Universal Gamesin julkaisemassa pelissä. Peli kun lukeutuu siihen lisenssipelien kategoriaan niin on toki selvää, että peli lainaa esikuvaansa ainakin jossain määrin. Itse en vielä tätä kirjoittaessani ole itse elokuvaa nähnyt, mutta se tuskin estää peliversion arvostelemista.

Pelissä Van Helsing lähtee elokuvan tapaan etsimään Draculaa, joka elokuvan juonta noudatellen suunnittelee pistävänsä pahuuden valloilleen. Tämä hammaslääkäriä kaihtava heppu ei kuitenkaan tohdi ryhtyä tähän operaatioon yksinään vaan pirauttaa vanhoille kavereilleen Wolfmanille sekä Frankensteinille. Kun kolmen poppoo on kasassa voidaan työt aloittaa. Pelaajan ohjastama Van Helsing lähetetään Vatikaanista asti kitkemään pahuus pois.

Van Helsingin on käytännössä koluttava läpi kolmentoista Transylvaniaan sijoittuvan kentän halki pistääkseen pahat veijarit aisoihin. Matka kulkee metsien halki aina pikkukyliin, katakombeihin, hautausmaalle, kuin muun muassa Frankensteinin linnaankin tavoitteena Draculan ja tämän kavereiden löytäminen. Matkalla kohdataan ja tapetaan muun muassa luurankoja, henkiin heränneitä kivipatsaita, vampyyreita, vampyyrilepakoita, jättikokoisia tappajapöllöjä ja niin edelleen.

Van Helsing ei elokuvassa eikä liion myöskään pelissäkään käytä alkuperäisminänsä tapaan pelkkiä puutappeja, pyhää vettä ja valkosipulia vampyyrien sun muiden kukistamiseen vaan miehellä on mukanaan hieman järeämpää kalustoa johon lukeutuu pyörivät ja erittäin hyvin lihaa ja luuta leikkaavat tojo-terät, tuplapistoolit, pumppuhaulikko, jalkajousi, salama-ase, minigun, kivääri ja tuplamiekat. Pelistä löytyvät aseet ovat mielenkiintoisia ja niitä ei ole liikaa. Omat suosikkini olivat pumppuhaulikko ja pistoolit, joilla räiskiminen oli yllättävän vetovoimaista.

Aseet ovat tehoiltaan ja nopeudeltaan hieman eri tasoa ja siinä missä esimerkiksi tuplapistoolit ovat nopeat, mutta vähemmän energiaa vievät on pumppuhaulikko taas päinvastainen edellä mainitusta. Van Helsing ei akrobatialtaankaan ainakaan pelissä ole mikään avuton heppu, sillä Capcomin Devil May Cry -pelien tapaan Helsing osaa heittää melkeinpä talon korkuisia voltteja, ampua ”hidastettuna” ilmassa vihollisia sekä tehdä väistöliikkeitä kuperkeikan avulla. Sinne minne Van Helsingkään ei superhyppyineen pääse on mukana auttamassa eräänlainen kiinnittymiskoukku, joka voidaan laukaista tiettyihin kentistä löytyviin laukaisukiinnikkeisiin. Tätä voidaan myös käyttää vihollisten vetämiseen nenän eteen, josta ei tosin hirveästi hyötyä ole. Pelikentät ovat lineaarisuuden osalta erittäin lineaarisia, sillä kentät on suunniteltu putkimaisiksi tarkoittaen, että matkalla on vaikea eksyä kun suuntia mihin pääsee on tasan yksi. Muut vaihtoehtoisilta etenemisereiteiltä näyttävät paikat on estetty joko puun rungoilla tai sitten näkymättömillä seinillä.

Jokaisen tason lopussa kohdataan myös hieman vaikeampi(a) vastuksia, joiden lyömiseen menee tovi kauemmin. Useimpien pomojen kanssa nahistelemista saa itse asiassa kokeilla moneen kertaan ennenkuin vihdoin keksii sen kikan ja oikean aseen millä ne saa tehokkaimmin laitettua takaisin tuonpuoleiseen. Asevalinnalla todellakin on tärkeä merkitys pelissä pomoja vastaan, sillä Van Helsingin aseet ovat kaikki melko tehottomia, mutta siitä huolimatta tietty ase tehoaa tiettyy pomoon paremmin kuin toinen. Loppupomot ovatkin eittämättä pelin vaikeimmat kohdat ja välillä tuntuukin, että ne ovat jopa hieman liiankin vaikeita ihan normaalivaikeustasollakin pelatessa eniten ehkä siksi, että loppupomot kahmaisevat aimo annoksen pelaajan energiaa pois osuessaan yhden ainoan kerran.

Onkin erittäin huvittava piirre, että varsinainen osa peli-ajasta, mikä siis kuluu tavallisten vastustajien tappamiseen on periaatteessa läpihuutokamaa, kun taas ne loppupomot on osattu tehdä ärsyttävän vaikeiksi. Peli onkin suurimmaksi osaksi normaalivaikeustasolla pelattuna helppo ja jumiin jää yleensä vain loppupomoihin tai muihin pelillisiin pikkupuzzleihin, joissa ei aina samantien tiedä mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Loppupomoina pelissä kohdataan sen kolmen poppoon lisäksi muun muassa myös kolme vampyyrityttöstä, kyttyräselkä Igor, sekä Jekyllin ja Hyden jälkimmäinen versio eli Hyde.

Epäkuolleiden tappamisen ohella pelaaja kerää kentistä tynnyreihin ja laatikoihin piilotettuja, sekä tapetuista vihollisista saatavia vihreinä hohtavia ristinmerkkejä. Ammuksia tai mitään muutakaan pelissä ei oikeastaan kerätä, sillä Van Helsingin aseissa on kaikissa loppumattomat ammukset, joiden uudelleen lataaminenkin onnistuu herralta vain asetta hieman pyöräyttällä. Kerätyillä ristinmerkeillä voi kenttien välillä ostaa esimerkiksi aseisiin hieman lisätehoa tuovia parannuksia tai sitten energian palautusjuomaa pahan päivän varalle. Parannusjuomat ynnä muut pelin aikana käytettävät esineet käytetään pelin tavaravalikon kautta, jonne hieman kömpelösti päästään painamalla start-nappulaa jonka jälkeen valikosta valitaan inventory.

Muut kontrollit pelissä sen sijaan ovat kutakuinkin kohdallaan ja niihin tottuu nopeasti. Vasemmalla tatilla ohjataan Helsingiä, neliö -ja kolmionappuloilla käytetään aseita, ympyrä-nappula toimittaa kiinnittymiskoukun/yleisen toimintanappulan virkaa ja X-nappulalla onnistuu hyppiminen ja väistely. L2-nappulalla vaihdetaan asetta ja L1-nappulaa painamalla ja sen jälkeen asetta käyttämällä voidaan käyttöön valjastaa kunkin aseen toissijainen tulitusmoodi.

Koska Van Helsingissä ollaan pelin kamerakuvakulman suhteen päädytty vapaasti pyöriteltävän 3rd person kameran sijasta ennalta lukittuihin kuvakulmiin, löytyy pelistä myös erillinen ”automaattitähtäys-nappula” tarkkaa räiskimistä varten. Kun R1-nappulaa pitää pohjassa samalla kun räiskii, lukittuvat Van Helsingin aseet aina automaattisesti lähinnä olevaan viholliseen.

Yleisesti ottaen allekirjoittaneen mielestä on ollut hieman hölmö ratkaisu valita ennalta lukitut kamerakuvakulmat, sillä niitä käyttävissä peleissä on lähes aina poikkeuksetta ongelmia kamerakuvakulman suhteen. Onko niitä Van Helsingissä? On, tosin ei niin paljoa kuin sopisi olettaa. Lukitut kamerakuvakulmat toimivat ihan hyvin kyllä ulko-ilmatiloissa, mutta ahtaissa sisätiloissa ne aiheuttavät silloin tällöin ongelmia siten, että oli melko vaikeaa välillä nähdä mitä ampuu. Onneksi pelissä on se automaattitähtäys, jolloin ei tarvitse välttämättä nähdä mitään mikä on tietysti typerää.

Vaikka Van Helsgin ei PS2:lla mitään kovin kummoista silmänruokaa olekaan niin on peli graafisesti ainakin toimiva. Eli ajaa asiansa ja graafisuus sopii pelin teeman kanssa yhteen. Peli-ympäristöt ovat jotenkuten uskottavia, vaikka graafisesti tekstuurien alhainen tasokkuus paistaa hieman silmään. Pelihahmot ovat pelin näyttävintä antia epäkuolleiden ja muiden hirviöiden ollessa uskottavan näköisiä, siinä missä Van Helsing näyttää elokuvassa näytellyttä esikuvaansa Hugh Jackmania. Pelin varmasti hienoin yksityikohta on se, että kun Van Helsing saa tarpeeksi turpiinsa niin tältä tippuu tötteröhattu päästä. Maahan pudonneen hatun voi sitten nostaa ja laittaa takaisin päähän. Vaikka graafinen loisto ei vastaakaan PS2-pelien terävintä kärkeä niin tästä huolimatta peli kärsi ajoittasista ruudunpäivitysongelmista varsinkin isojen vihollislaumojen hyökätessä.

Äänimaailma on pelissä kohdallaan ja se istuu hyvin yhteen grafiikan kanssa. Rauhallisina hetkinä, kun pelissä ei mitään tapahdu eikä vihollisia näköpiirissä ole, soi taustalla rauhallinen ja samalla hieman painostava ”vampyyrielokuvamainen” tunnelmanluontimusiikki. Pelaajan ottaessa yhteen hirviöiden kanssa muuttuu musiikki nopeatempoiseksi toimintamusiikiksi, säilyttäen kuitenkin koko ajan oman teemansa. Aseiden äänet ja hirviöiden örinät lisäävät potkua pelin äänimaailmaan ja pelin tarinaa eteenpäin siivittävissä pelin omalla moottorilla tehdyistä välianimaatioista silloin tällöin löytyvä ääninäyttely on ammattitaitoista, eikä mikään ihmekään sillä onhan pelin sankari saanut oman esikuvansa oikean äänen, eli Van Helsingin repliikit pelin lyhyissä dialogin pätkissä lataa suustaan itse herra Jackman.
Koska Van Helsing on pääosan ajastaan niin helppo, on myös melkeinpä arvattavaakin, että peli ei ole mikään pitkäikäinen pelikokemus. Jos onnistuu pelaamaan pelin yhdellä istumalla lävitse, siten ettei jää jumiin kertaakaan loppupomoihin niin peli on pelattu 3-5 tunnissa lävitse.

Tietysti läpipeluun jälkeen voi pelin kentistä yrittää etsiä lukuisia ”pääsiäismunia” sekä erilaisia huijausmoodeja, mutta harva sellaiseen hulluuteen ryhtyy.

Yhteenveto

Ei suositella

Hyvää

  • + Äänimaailma
  • + Hirviöiden räiskiminen on ihan kivaa(ainakin jonkin aikaa)
  • + Toimiva grafiikka

Huonoa

  • - Huonosti balanssoitu vaikeus
  • - Putkimaiset kentät
  • - Ajoittaiset kameraonglemat
  • - Lyhyt pelikokemus