Arvostelussa Vietcong: Purple Haze

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 18.huhtikuu 2005

Peliarvostelu

Pelin nimi Vietcong: Purple Haze
Alusta Playstation 2
Moninpeli Ei
Pelaajamäärä 1
Avaa pelin lisätiedot

Jos jonkin pelityypin voisi väittää olevan PC:n ominta aluetta, olisi se varmaankin silmien takaa kuvattavat 1st person-räiskinnät. Tämä johtuu ihan vaan siitä, että jokaisen tietokoneen vakiovarustukseen kuuluu tämän tyyppisten pelien hallintaan lähes välttämätön kapistus, elikkä hiiri. Eipä siis ihme, että PC:llä lähinnä loistaviin kontrolleihin ja kelvolliseen tunnelmaan perustuneen Vietcongin PS2-käännös, Vietcong: Purple Haze herätti jo alkuun melkoisia ennakkoluuloja allekirjoittaneessa. Vaikkeivät kontrollit yksinomaan olekaan Vietcongin konsolikäännöksen kompastuskivi, eivät ennakkoluuloni ole olleet aivan turhia, sillä lähes kaikilta muilta osiltaan Vietcong: Purple Haze PS2:lla on valitettavasti melkoista roskaa.

Pelkän alkudemon ja -valikon perusteella arvioituna Vietcong: Purple Hazesta ei löydy pahaa sanottavaa. Aidosta videomateriaalista koostettu, 60-luvun hippirockilla höystetty alkudemo pitää sisällään niin Elviksen hääkakun leikkausta, hippien rauhanmarssia, kuin myös aitoa taistelutilannetta Vietnamissa ja toimii monin verroin paremmin kuin keskivertopelin intro. Hyvää tunnelmaa ylläpidetään vielä alkuvalikoiden ajan toimivalla Jimi Hendrixiltä haiskahtavalla kitarajammailulla. Vakuuttavasta presentaatiosta innostunut pelaaja huomaa kuitenkin tulleensa lopulta petetyksi: niin loput pelin juonta kuljettavista animaatioista, kuin lähes jokainen pelin muu osa-alue on toteutettu lähes joka mittarilla mitattuna varsin ala-arvoisesti.
Tunnelma varisee kuin joulukuusi loppiaisena jo heti ensimmäisen tehtävän intron aikana. Tehtävään johdattavat, heikkolaatuiset animaatiot kelpaavat vain ja ainoastaan antamaan pelaajalle harmaan aavistuksen siitä, missä ollaan ja miksi. Vakavaan tarinankerrontaan, saatikka tunnelmointiin niistä ei ole, koska tähän tarkoitukseen ne ovat aivan liian lyhyitä ja sisältököyhiä. Eipä silti voi väittää, ettei tekijöillä olisi ollut edes pientä yritystä: tarinaa ja tunnelmaa yritetään epätoivoisesti rakentaa kuluneiden Vietnamleffa-kliseiden keinoin, päähenkilön päiväkirjamaisen selostuksen varaan rakentamalla, mutta tässä kuitenkaan onnistumatta. Tekijöillä ei kenties ole käynyt mielessäkään, ettei pelaajaa voisi oikeasti vähempää kiinnostaa yksittäisen jenkkisotilaan mietteet, mikäli tämän karisma on yhtä olematon, kuin puupölkyllä. Sama koskee myös päähenkilön taistelutovereita, joihin ei nimen esittelyä syvällisempää tarttumapintaa koskaan luoda. Edes pieni, keskinkertainen dialogi silloin tällöin olisi saattanut saada pelin hahmot vaikuttamaan inhimillisemmiltä, mutta mitä ilmeisimmin pelin tekijöillä ei ole ollut ainakaan liikaa kiinnostusta tarinankerrontaan. Muutoinhan he olisivat voineet repiä käsikirjoituksen vaikka edes pelin PC-versiosta, mutta jos ei, niin ei.

Pelin päähenkilö, elikkä pelaaja itse häärää pienen, mutta persoonattoman joukkueen johtajana. Yleensä mukana roikkuvat konekiväärimies, lääkintämies, pioneeri, radisti ja suuntaa näyttävä vietnamilainen tunnustelija. Jokaisella joukkueen jäsenellä on oma tehtävänsä: konekiväärimies tarjoilee raskasta tulta, pioneeri jakelee ammuksia, lääkintämies paikkailee pelaajaa, radisti tyrkyttää luuria aina kun kommunikoidaan päämajan kanssa ja tunnustelija bongailee ansoja, sekä vihollisia etumaastosta. Ajatuksena on toki hienoa, että jokaiselle tiimin jäsenelle on Vietcongissa löydetty hyödyllistä käyttöä, mutta käytännössä heikon tekoälyn piinaama ryhmä matelee useimmissa tehtävissä kaukana pelaajan takana, eikä pääse osalliseksi toiminnasta kuin harvoin. Vaikka pelaaja kuinka yrittää komentaa joukkuetta pysymään kasassa, onnistuvat taistelutoverit monesti laahustamaan aivan käsittämättömän hitaasti perässä. Joukkueen saa toki pysymään koossa jos pelaaja vain malttaa pysytellä tunnustelijan vauhdissa, tämän takana, mutta harva pelaaja lienee niin pitkäpinnainen että jaksaa katsella päämäärättömästi poukkoilevan ja käskyjään unohtelevan vietnamilaisen toilailuja ensimmäistä tehtävää pidempää.

Vaikka pelaajalle mielekäs etenemistahti onkin liian kova muulle tiimille, ei tämä tosiaankaan tarkoita sitä, ettäkö pelaaja voisi suin päin rynnätä paikasta toiseen. Tappavalla tarkkuudella ampuvat, tiheisiin pusikoihin piiloutuvat viholliset, sekä huomaamattomat ansalangat katkaisevat yli-innokkaan pelaajan etenemisen varsin tehokkaasti, joten varovaisuus on valttia. Niin viholliset, kuin ansalangatkin ovat kuitenkin sijoitettu maastoon melko reilussa hengessä ja ovat kyllä havaittavissa riittävän hienovaraisella etenemisellä. Tämä onkin niitä ainoita VC: Purple Hazen toimivia piirteitä, mutta ei tarvitse kuin yrittää ansan purkua, tai katsella vihollistekoälyn ajoittaista hölmöilyä kun taas pelaaja lyö päätään siihen loputtomalta tuntuvaan toimimattomien ominaisuuksien listaan. Jos vihollistekoälyn päämäärätön etenemistyyli ei häivytä VC: Purple Hazen viimeisiä realisminrippeitä, niin kyllä ne viimeistäänkin siinä vaiheessa karisevat kun vihollissotilas ei jaksa liikauttaa eväänsäkään vierustoverin saatua juuri kuulasta kalloonsa. Ikimuistoisimman esimerkin pelin tekoälyttömyydestä sain eräässä tasossa, jossa käytiin taistelua leveän joen rantojen välillä. Piiruakaan liioittelematta, homma muistutti ampumaradalla häärimistä: kunhan ymmärsi vain itse pysytellä riittävän etäällä rannasta, pystyi sitä kaikessa rauhassa tiputtelemaan joen toisella puolella kohtaloonsa alistuvia vietnamilaissotilaita.

Pelkkä heikko tekoäly ei riitä alleviivaamaan sitä, mikä VC: Purple Hazessa mättää, vaan kyse on monen rikkinäisen osan summasta. Yksi heikko osa-alue monien joukossa on pelin tasosuunnittelu. Vaikkei pelin PC-versiokaan millään ikimuistoisen monivivahteisilla tasoilla mässäillyt, saa PS2:n Vietcong vaikuttamaan Helsingin metroradan sokkelolta suoraviivaisuudellaan. Tehtävänannosta huolimatta lähes joka tasossa on kyse häpeilemättömästä putkijuoksusta paikasta A paikkaan B, läpi huonolaatuisilla tekstuureilla viidakoksi naamioitujen käytävien. Osa pelin tehtävistä on suoraa perua pelin PC-versiosta sillä erotuksella, että useimmiten vähänkin suuremmat alueet on halkaistu jollakin näköesteellä kahdeksi pienemmäksi tilaksi, tai ainakin harvennettu aluskasvillisuudesta, muistuttamaan lähinnä ruohokenttää tiheän viidakon sijaan. Tekijät ovat sentään tajunneet jättää alkuperäisversion tunnelinryömintätehtävät kokonaan pois, mutta poissaolollaan loistavat myös kohtaamiset siviilien kanssa, sekä paria tapausta lukuun ottamatta kaikki omien joukkojen kanssa käydyt tapaamiset.

Kiitos kelvollisten kontrollien, sekä järjellisissä nopeuksissa pysyvän ruudunpäivityksen, ei VC: Purple Haze kerää toteutuksellaan aivan pelkkiä risuja. Itse asiassa, pelin audiopuolta kuunneltuani, olisin valmis myöntämään jopa muutaman ruusunkin. Etenkin munakkaat aseiden äänet, sekä pelin henkeen istuvat musiikit tarjoavat reippaasti pelin visuaalista puolta syvemmän elämyksen. Pelin musiikeista paria lisenssikappaletta lukuun ottamatta kaikki ovat täysin tuntemattomien nykybändien tuotosta, mutta kyllä ne sen verran 60-lukulaisilta kuulostavat, että asiaan perehtymätöntä viedään kuin pässiä narussa. Harmillisesti itse pelin nimikkokappaletta, Jimi Hendrixin Purple Hazea ei ole kuitenkaan saatu hankittua, mutta toisaalta kun katsoo pelin muuta toteutusta, en ihmettele miksei lisärahoitusta kalliiseen lisenssimusiikkiin kenties ole herunut.
Ottaen huomioon, minkälaista tervan juontia Vietcong: Purple Hazen yksinpelin kertaläpäisy jo oli, tuntuu suorastaan masokistiselta valittaa uudelleenpeluuarvon vähäisyydestä, mutta tosiasia on, että Purple Haze tuskin jaksaa ensimmäisen läpäisyn jälkeen kiinnostaa edes sitä marginaalista porukkaa joka pelin yksinpelikampanjasta nautti. Pitkää ikää pelille on yritetty luoda ymppäämällä mukaan täysin yhdentekevä skirmish-moodi, jossa pääsee ottamaan mittaa tekoälyn ohjastamista Vietcong-sotilaista, mutta se miksi kukaan täysipäinen jaksaisi ikinä vaivautua aikaansa tuohon haaskaamaan, ei oikein ole avautunut minulle. Kummallisesti, Vietcongin PS2-versio on pelin käännöksistä ainoa, joka ei pidä sisällään yhtään minkäänlaista verkkopeliä.

Yhteenveto

Rimaa hipoen julkaisukelpoinen

Hyvää

  • + Musiikit ja äänet ovat kunnossa
  • + Hieno alkudemo

Huonoa

  • - Lähes kaikki muu