Arvostelussa Voodoo Vince: Remastered

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 28.huhtikuu 2017

Peliarvostelu

Pelin nimi Voodoo Vince: Remastered
Alusta Xbox One
Kehittäjä/Julkaisija: Beep Games
Pelaajamäärä/Moninpeli: 1
Avaa pelin lisätiedot

Voodoo Vince oli Beep Industriesin neljäntoista vuoden takainen (järkyttävän kauan sitten!) tasohyppelypeli, joka näki alun perin päivänvalonsa ensimmäisellä Xbox-konsolilla. Allekirjoittanut arvosteli pelin Xboxilla tuoreeltaan tuolloin.

Vuosi 2003 oli aikaa, jolloin Youtubea ei ollut olemassa, vuosi jolloin PC-palvelu Steam aloitti toimintansa ja PS2 Vs. Xbox oli suhteellisen uusi juttu.

Lisäksi tuohon aikaan omasta mielestäni peliteollisuudessa isot julkaisijatkin ottivat isompia riskejä peliensä ja ideoiden kanssa. Konsolibisnekseen innolla halunneella Microsoftillakin oli tähän päivään verrattuna paljon enemmän uusia eksklusiivisia pelinimikkeitä julkaistavanaan ja riskejä otettiin mielellään.

Muutamat näistä olivat Blinx – The Time Sweeper sekä Grabbed By The Ghoulies, mutta myös Voodoo Vince edusti myös tällaista omaperäisempää sorttia.

Voodoo Vince: Remastered, joka käsittää mainospuheiden mukaan siis putsatut ja tarkemmat tekstuurit sekä kuudenkymmenen kuvan pyöritysvauhdin on sekin Beepin käsialaa – tosin ei saman Beepin. Se mikä oli ”Beep Industries”, sulki ovensa muutama vuosi alkuperäispelin jälkeen, koska studio ei saanut juurikaan muuta hittiä kehitettyä. Remasteroitua versiota työsti Beep Games – ilmeisesti osa samasta porukasta ainakin on siis ollut mukana.

Ensisilmäykseltä remasterointi näyttää melko hyvältä. Grafiikka on niinkin vanhaksi peliksi selkeästi tavallista tarkempaa, siinä missä eritoten huomiota on kiinnitetty Vincen nukkemaisten tekstuurien kohentamiseen. Muu osa remasteroinnista vaikuttaa kuitenkin olevan vähän epätasaista. Ensinnäkään muihin sivuhahmoihin ei ole kiinnitetty aivan samanlaista huomiota ja 2000-luvun alun palikkamaisten 3D-mallinnusten ohella ne ovat muutenkin vain vähän hiotumpia versioita alkuperäisestä.

Sekaan mahtuu myös jotain yksittäisiä kohtia tai paikkoja, jotka eivät ole saaneet aivan samankaltaista kohtelua. Esimerkkinä jossain lattiatekstuurit saattavat olla tarkennettuja ”remasterointeja”, mutta sitten viereinen seinä saattaakin näyttää paljon suttuisemmalta mössöltä.

Pääosan ajasta kaikki tämä on vain kosmeettista ”haittaa”, mutta välillä tulee oikeasti eteen kohtiakin, joissa grafiikan suttuisuus saattaa vaikuttaa tasosuunnittelun hahmottamisen sekä kiivettävien tai käytettävien alustojen hahmottamiseen. Mistä pääsen kulkemaan? Onko tuolla kulkureitti vai tumma läikkä tekstuurissa?

Nämä tällaiset isot, kontrastimaiset silmiinpistävyydet eivät kuitenkaan onneksi esittäydy aivan jatkuvasti. Grafiikan epätasaisuutta paikkaamassa on se kuudenkymmenen kuvan päivitystahti, joka tekee pelistä pehmeämmän kokemuksen kuin mitä se oli alkuperäisversiossa. Mainittakoon myös, että alkuperäisen version noin puolen minuutin lataustauot ovat pudonneet nätisti muutaman sekunnin mittaisiksi.

Xbox Onella kyseinen vanha tasohyppely näyttää sanalla sanoen riittävän pelattavalta, jotta se ei työnnä pois luotaan, vaikka epätasaisuus ajoittain aiheuttaakin pientä ihmetystä ja hämmennystä. Sanoisin, että parempiakin remasterointeja on nähty, mutta viidentoista euron hintalappu on kuitenkin sen verran alhainen, että ei ole mikään iso satsaus katsastaa tätä muutoin varsin pelattavaa, omalaatuisella tunnelmalla varustettua peliä.

Seikkailu alkaa siitä, kun Voodoo Vincen emäntä, New Orleansissa (missäs muuallakaan) kauppaansa pitävä voodoomamma, Madam Charmaine kaapataan oudosti nimetyn Kosmo The Inscrutable -pahiksen kätyreiden toimesta. Myös mamman kehittämä haluttu zombiepöly lähtee vorojen matkaan. Siinä kommelluksen sivussa kaappaajat vapauttavat zombiepölyn, joka vääristää maailman. Kaupan hyllyllä lojuva Vince vahingossa herää eloon saatuaan annoksen voodoorohtoa ja saa telepaattisen yhteyden omistajaansa.

On aika pelastaa voodoomamma! Juoni on silkkaa hömppää, mutta niinhän se usein tasohyppelyissä tuppaa olemaan. Pelihahmona Voodoo Vince kuitenkin on varsin symppis ja ei ole sen huonompi ideointi kuin Rayman tai vaikkapa Jazz JackRabbit. Vincelle soisi mielellään tämän remasteroinnin ohella jopa ihan uusiakin seikkailuita.

Voodoo Vince pääsee pian alun kaappauksen jälkeen seikkailemaan maailmassa New Orleansin sarjakuvamaisilla kaduilla, rämeellä ynnä muissa kummallisissa paikoissa. Peli käsittää kuusi erilaista maailmaa, joka jakautuu useampaan alileveliin.

Tunnelmaa pelissä säestää loputon jazz- ja bluestulva, piestään sammakoita, koppakuoriaisia ja muita ötököitä, jutellaan eläinhahmoille kuin jazzia soittavalle luurangollekin ja muuta sellaista normaalia.

Voodoo Vincen hahmoon on puhallettu kivasti persoonallisuutta ja yksisilmäinen nukke kuulostaa kuin joltain sarkastisen kyyniseltä, vanhan film noir -elokuvan etsivältä (ilman sitä pitkää takkia ja hattua) puhuessaan muille hahmoille kuin itsekseenkin (tai pelaajalle). Hahmon kyynisen ja samaan aikaan humoristisen ääniroolin repliikkien voisi hyvin kuvitella sopivan vaikkapa näyttelijä Bill Murrayn suuhun, jos ääni Voodoo Vincen takana ei olisi jonkin verran äänityötä tehnyt Ken Boynton.

Pelin omintakeinen tunnelma ja varsin omaperäinen ja uniikilta kuulostava hahmo ovatkin eittämättä pelin parasta antia. Voodoo-nukke kun kerran ollaan, ovat erikoistaidot myös sellaisia: kun Vince satuttaa itseään, sattuu myös vihollisia.

Erilaisia uusia voodootaitoja tulee vastaan aina silloin tällöin keräiltävistä puteleista, mutta mitään sen suurempaa eroa niillä ei ole muuta kuin millä tavoin visuaalisesti Vince itseään sattumanvaraisesti satuttaa. Oli se sitten päähän putoava alasin tai Vincen päähän uppoava pora. Vincen molempien liipaisimien yhtäaikaisella painalluksella aktioivava voodoovoima nitistää kaikki ”paineaallon” sisään jäävät viholliset. Voodootaitoja ei voi käyttää joka välissä, vaan on kerättävä litistetyistä vihollisista jäljelle jääviä helmiä, jotka täyttävät voodoomittaria. Tämän erikoistaidon ohella Vince voi toki motata pahiksia turpaan kangaskädellään, mutta myös tehdä eräänlaisen hyrrämäisen iskun sekä ilmahypyn jälkeen leijua, kuten kaikki 2000-luvun alun itseään kunnioittavat tasohyppelysankarit.

Itse pelattavuus, tasopomppiminen ja kontrollitkin ovat remasteroidussa versiossa hyvällä tolalla sinänsä, ja Vinceä on tarkka ohjata ja hyppyyttää hyppykohtauksissa, ehostettu ruudunpäivitys vain lisää tätä tarkkuutta.

Pelin mekaniikka on kenties kuitenkin ainakin hieman vanhentunut vuosien saatossa.

Voodoo Vince kun pitää sisällään paljon kaikkea. Tasopompinnan ohella pitäisi usein selvitellä moniosaisia puzzleja, mikä yleensä tarkoittaa sitä, että hahmo x haluaa jotain esineitä, jotta voi valmistaa jotain. Tai sitten kivestä tehdylle hevoselle pitää antaa omena, jotta se voisi auttaa pelaajaa tämän seikkailussaan. Eräässä kohdassa putiikkien ovet eivät aukea ennen tiettyä kellonaikaa ja pelissä aika ei kulu, ellei pelaaja itse peukaloi kellotornin viisareita. Putiikkeja on useampi, kaikissa pitää käydä ja jokaisessa on omat aukioloaikansa. Kellotornissa käydään siis moneen otteeseen, kun juostaan erinäisten esineiden perässä.

Pelin hautausmaatasossa sen sijaan pitää kiikuttaa eräänlaista sielupalloa kryptalta toiseen, odotella että oikea asukki (vaelteleva sielu) laahustaa hitaasti lepopaikkansa ovelle samalla kun yritetään estää vihollismöttiäisiä koskemasta palloon muksimalla niitä hengiltä. Jos osuvat palloon, pitää pallo noutaa uudelleen aloituspisteestä ja viedä se kryptalle. Vaeltelevia sieluja pitää kotiuttaa kolme kertaa peräkkäin onnistuneesti. Tehtävän toistaminen (ja siinä epäonnistuminen) hieman turruttavat ja pitkittävät tehtävää.

Tällaista touhuamista Voodoo Vince on pullollaan. Mene paikkaan A, hae se ja se, vie esine paikkaan B ja tee se vielä pari kertaa uudelleen, kunnes peli viimein päästää etenemään, yleensä uuteen ympäristöön tai uuteen alileveliin.

Peli juoksuttaakin pelaajaa edestakaisin vähän turhan paljon ja usein kaikkea etenemistä hidastaa myös se, että edes mistään valikosta ei yleensä näe tietoa siitä mitä pitikään tehdä seuraavaksi – tämä on ongelma, josta nuorempi versio allekirjoittaneesta näemmä nurisi jo neljätoista vuotta sitten:

”Hieman ikävänä yksityiskohtana voodoomummo kertoo pelaajalle tarvittavat ohjeet suullisesti vain kerran, eikä ohjeiden toistaminen onnistu millään. Välillä ne menevät myös ohi ymmärryksen ja koska toistamiseen et saa sitä kuulla, ei pelaajalle jää vaihtoehdoksi kuin ladata pelitallennus uudelleen samasta kohdasta tai tapattaa itsensä.” Ellei itse sitten äkkää.

Vaikka pelissä kontrollit pelaavatkin hyvin, kenkkuilee pelikamera kuitenkin joissain paikoissa ja estää laajempaa kameran pyörittelyä ja ympärillä olevan tason hahmottamista. Löytyy pelistä myös muutama sellainen rasittava hyppelykohtauksiakin, joissa kameran käytös korostuu.

Tätä maailman hetkellistä tutkailua varten (ja ilmeisesti ongelman kiertämiseksi) kehittäjät loivat jo alkuperäispeliin erillisen kuvakulman. Remasteroidussa pelissä Vince voi ottaa RB-nappulalla silmän käteensä ja tiirailla FPS-kuvakulmasta maailmaa paikaltaan. Ominaisuus on melko hyödytön, eikä sitä usein meinaa muistaa edes käyttää, lähinnä siksi, että perustappelullakin pärjää pelin ötökkäarmeijoita vastaan.

Peli on myös perinteinen tasohyppely niiltä osin, että Voodoo Vincellä on käytössään elämät. Sydänpipareita löytämällä tai sata sinistä pulloa keräämällä saadaan hommattua uusia lisäelämiä. Kun energia loppuu ja Vince kuolee – sen viimeisen kerran – peli heittää oitis takaisiin päävalikkoon kysymättä mitään. Tästä aspektista en tykännyt vuonna 2003, enkä liiemmin nytkään – vaikka pelin lataaminen uudelleen kestääkin nyt vain sen muutaman sekunnin.

Pelitallennuksen voi siis ladata saman tien uudelleen ja parhaimmassa tapauksessa pelin suhteellisen fiksu tallennussysteemi antaa kokeilla sen kohtauksen alusta mihin jäätiin (kentät kuin pomotaistelutkin ovat omia kohtauksiaan), mutta remasteroitua peliä olisi voitu muokata edes niiltä osin, että tämä koko ”menet valikkoon ja takaisin” olisi hiottu kokonaan pois ja peli olisi voinut kysyä yritetäänkö heti uudelleen.

Kokonaisuutena Voodoo Vince on hauska katsaus menneisyyteen (ja Xboxin pelikirjaston menneisyyteen) ja vaikka remasterointina se ei olekaan täydellinen, on sen puoliremasteroidun pinnan alla silti paljon viehätystä, joka pitää pieninä annoksina otteessaan.

Lue loput arvostelusta

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • + Vince on edelleen symppis!
  • + Peruspelattavuus ja kontrollit toimivat
  • + Kuudenkymmenen kuvan päivitystahti
  • + Ne parannetut tekstuurit
  • + Hinta
  • + Taustamusiikki ja omalaatuinen tunnelma

Huonoa

  • - Ne tekstuurit joihin ei ole koskettu
  • - Ajoittain grafiikan epätasaisuus vaikeuttaa tasojen hahmottamista
  • - Edes takaisin puzzlejen perässä ravaaminen turruttaa
  • - Pakotettu heitto päävalikkoon kuolemisen jälkeen
  • - Kameran ajoittainen sekoilu ja jotkin hyppelykohtaukset