Arvostelussa White Knight Chronicles II

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 27.heinäkuu 2011

Peliarvostelu

Pelin nimi White Knight Chronicles II
Alusta Playstation 3
Ikäraja 16
HDTV-tuki 720p
< >
Avaa pelin lisätiedot

Noin vuosi sitten Eurooppaan rantautunut White Knight Chronicles oli monin paikoin puutteellinen, mutta rehti JRPG. Vaikka hirviöiden mättäminen lineaarisissa tunneleissa sekä loputon mikromanagerointi varusteiden ja hahmonkehityksen parissa ei ollut aivan kaikkien mieleen, oli pelin konstailematon – suorastaan maanläheinen suhtautuminen aiheeseensa tervetullut ilmestys kolmannentoista Final Fantasyn jättämässä tyhjiössä. Pelin kaupallinen menestys jäi kaikesta huolimatta vaatimattomaksi ja onkin pieni ihme että kronikkaa vahvistetaan tänä kesänä jopa kahdella uudella osalla ? White Knight Chronicles II:lla sekä sarjan PSP-spinoffilla, White Knight Chronicles ? Originsilla. Tällä kertaa käsittelyssä on edellä luetelluista ensimmäinen, White Knight Chronicles II.

White Knight Chronicles II jatkaa siitä mihin ensimmäinen peli päättyi. Ykkösosan pääpahis, Grazel, häädettiin maanpakoon ja kaapattu prinsessa Cisna pelastettiin takaisin Balandorin valtaistuimelle. Maahan palasi rauha, joskin vain väliaikainen. Kunnon arkkivihollisen tavoin, Grazel palaa armeijoineen takaisin, eikä tähtäimessä ole tällä kertaa pelkkä Balandor, vaan myös naapurivaltakunnat. Suursodan uhka satumaassa kuulostaa sen verran synkeältä, että asiaa tutkimaan lähetetään Leonard, Yulie ja muut ensimmäisen pelin sankarit.
Peli käynnistyy alkudemolla, joka kertoo suurin piirtein yllä kuvatun tarinan, mutta monisanaisemmin. Aitoon japanilaiseen tyyliin, introjakso uppoutuu yksityiskohtiin ja nimien pudotteluun sellaisella pieteetillä, ettei siitä ota hevin tolkkua ? ei ainakaan, elleivät ensimmäisen osan henkilöt ja tapahtumat elä tuoreina takaraivossa. Meno jatkuu yhtä anteeksipyytelemättömänä myös intron jälkeen: pelaajalle lykätään eteen neljä 35. tason hahmoa, joille pitäisi jakaa iso liuta taitopisteitä. Valikoiden taakse kätketyt tutoriaalit opastavat toimenpiteen teknisesti, mutta vastaukset peruskysymyksiin, kuten ?mistä taidoista on hyötyä?, ?miten ne kannattaisi jakaa? ja ?millainen peli tämä yleensäkin on?, oletetaan löytyvän pelaajalta itseltään. Viesti on siis selvä: näihin bileisiin ovat tervetulleita ainoastaan ykkösosan veteraanit. Onneksi pelin tekijät ovat itsekin tiedostaneet ehdottomuutensa ja pakanneet levylle anteliaasti remasteroidun version ensimmäisestä White Knight Chroniclesista. Se, mitä tarkalleen ottaen on remasteroitu, jäi vähän epäselväksi, mutta yhtä kaikki, kädenojennus on silti erittäin tervetullut.

Jos juonen ja jyrkentyneen aloituskynnyksen asettelee sivummalle, on White Knight Chronicles II:a liki mahdoton erottaa edeltäjästään. Kyseessä on yhä voimakkaasti taisteluun ja tasojen haalintaan pohjautuva kevytroolipeli, joka yrittää erottua lajitovereistaan moninpelikomponentilla, sekä antamalla pelaajan muuttua hetkittäin kerrostalon korkuiseksi valkoiseksi ritariksi. Peli toteuttaa japskiropeista tuttua kaavaa, jossa varsinainen pelaaminen koostuu lineaarisen mutta sokkelomaisen pelimaailman tutkimisesta sekä jokaisessa risteyksessä ja notkossa sikiävien hirviöiden kukistamisesta. Välillä käydään kylillä shoppailemassa varusteita, ihastelemassa juonianimaatioita tai näpertelemässä hahmonkehityksen parissa, mutta mitään varsinaisesti uutta tai innovatiivista ei White Knight Chronicles II tarjoa.

Kevyesti suurin osa pelistä taittuu taistellen. Homma etenee suurin piirtein siten, että hahmot parveilevat toistensa ympärillä, odotellen kohteliaasti lyöntivuoron mahdollistavan toimintamittarin täyttymistä. Kun H-hetki lopulta koittaa, poimitaan valikoista jokin tilanteeseen sopiva huiskautus, esine tai taika. Valinnanvaraa on näennäisesti paljon, sillä liikkeitä löytyy kirjaimellisesti satoja ja niistä voi halutessaan askarrella liki loputtoman määrän erilaisia komboja. Käytännön todellisuus on hieman yksitoikkoisempi, sillä tosiasiassa valinta typistyy lähes aina teho-kulutussuhteeltaan kustannustehokkaimman liikkeen toistoon. Synkimmillään tappelu on pelkkää säännöllistä ?x?-painikkeen näpyttelyä, jota voi – kiitos PS3:n langattomien ohjaimien – tehdä vaikka jääkaapilla käydessään. Selkeästi viihteellisin osuus ovat ne yhteenotot, joissa pelaajalla on riittävästi toimintapisteitä muuttaakseen itsensä jättiritariksi ja paukuttaakseen vihulaisia turpaan sankarillisen musiikin nosteessa.

Ensimmäinen White Knight Chronicles sai minut vakuuttuneeksi, että Level-5:n organisaatioslangissa sana ?roolipeli? on peitenimi monimutkaisille valikoille ja mikromanageroinnille. Tästä näkövinkkelistä White Knight Chronicles II edustaa puhtainta mahdollista roolipelaamista, sillä lähes kaikki sen tärkeät toiminnot on kätketty monikerroksisiin valikkorakenteisiin ja se tarjoaa varusteiden sekä taitojen virittelyyn enemmän mahdollisuuksia, kuin henkisesti terve ihminen haluaa omaksua. On toki kutkuttava ajatus, että kaikille pelaajahahmoilleen voi valita mieleisensä taistelukonfiguraatiot jopa neljänsadan taidon poolista, mutta pakkoaltistus moiselle piiperrykselle saa pelaamisen tuntumaan työläältä. Olisiko peli todella ollut merkittävästi huonompi, jos valittavana olisi valmiita taitosettejä tai jos taitoja olisikin neljänsadan sijasta vain neljäkymmentä? Myös varusteiden hankinnasta ja varsinkin niiden parantelusta on tehty aikaa vievä operaatio, jonka pääasiallisena tarkoituksena tuntuu olevan valikkobyrokratiaan ja harvinaisten rakennusosasten metsästykseen tykästyneen pelaajasegmentin miellytys. Elämyspelaajille tällaiset ominaisuudet edustavat raastavaa tylsyyttä.

Kapuloita elämyspelaajien rattaisiin heittää myös tasosuunnittelu, tai tarkemmin sanoen sen puute. Ilmeisesti tekijät ovat olleet aivan sairaalloisen ihastuneita ensimmäiseen peliinsä, sillä White Knight Chronicles II taittuu pääosin polygonilleen samoissa maisemissa. Hirviöt ovat toki vaihtuneet ilkeämpiin ja maastoon kätketyt arkut täyttyneet uusin aartein, mutta tämä ei riitä karistamaan takaraivossa nakertavaa tunnetta, että tekijät ovat tällä kertaa menneet siitä missä aita on matalin. Kenties havainnollisin hetki kierrätyksestä tapahtui juonen puolivälissä, jossa Leonard ja kumppanit matkailivat noin 50 vuotta ajassa taaksepäin erääseen ensimmäisestä pelistä tuttuun luolastoon: olin loksauttaa leukani sijoiltaan, kun sama polven korkuinen tukkipino esti jälleen kerran suoran pääsyn määränpäähän, pakottaen koluamaan samat vanhat sokkelot, samoine vipuineen, hirviöineen ja aarrearkkuineen. Moinen toisto ei menisi läpi suorin naamoin edes DLC-paketissa, eikä se kyllä mene täysihintaisessa pelissäkään.
Kun uudistuksia ei löydy sen koommin miljööstä saati pelimekaniikasta, alkavat ensimmäisestä osasta saakka roikkuneet pikkuviat irvistää saumoista entistä pahemmin. Mieleen juolahtaa kysymyksiä, kuten ?mikseivät tekoälykaverit osaa hyödyntää reppuunsa pakattuja parannus- ja magiapulloja?, ?miksi pelaajan oma hahmo ei osallistu juoneen? sekä ?miksi moninpelissä pääsee pelaamaan vain sivutehtäviä, mutta ei pääjuonta?. Kenties askarruttavin kysymys on kuitenkin se, miksei White Knight Chronicles II tee mitään korjatakseen edeltäjänsä puutteita? Jonkinmoisena puolittaisena vastauksena Google tiesi kertoa, että White Knight Chronicles II:a harkittiin alkujaan julkaistavaksi pelkkänä lisälevynä. Siltä se kieltämättä tuntuukin.

Yhteenveto

Ei suositella

Hyvää

  • + Ensimmäinen White Knight Chronicles on samalla levyllä
  • + Vilpittömän satumainen ote

Huonoa

  • - Ensimmäisen osan puutteita ei yritettykään korjata
  • - Tylsät ja kaavamaiset taistelut
  • - Pelimaailman hävytön kierrätys