Arvostelussa World War Zero: Iron Storm

Kirjoittanut: Mikko Kosonen, 28.toukokuu 2004

Peliarvostelu

Pelin nimi World War Zero: Iron Storm
Alusta
Kehittäjä Rebellion
Julkaisija Wanadoo Edition
Avaa pelin lisätiedot

Toisen maailmansodan henkisiä räiskintäpelejä ollaan nähty konsoleilla, mutta pääasiassa kuitenkin PC:llä tähän mennessä jo varsin runsain mitoin; Medal Of Honor-sarja, Call Of Duty, Battlefield 1942, Return To Castle Wolfenstein ja niin edelleen. Onkin melko hassua, ettei ensimmäisetä maailmansodasta ole tehty läheskään yhtä montaa peliä saatika sitten edes suurta Hollywood elokuvaa. Onko ensimmäinen maailmansota todellakin niin kuiva aihe, vai vähän käsitelty vain siksi, ettei jenkeillä ollut siinä niin näkyvää osaa kuin toisessa maailmansodassa? No mene ja tiedä, mutta yksi maailmansota-pelien saralla yrittänyt pelitalo 4X Studios julkaisi vuoden 2002 lopulla PC:lle pelin nimeltä Iron Storm.

Peli piti alunperin julkaista vuosi myöhemmin myös Playstation 2:lle, mutta julkaisu myöhästyi aikataulustaan ja siinä sivussa pelille ehdittiin keksiä konsolikäännöstä varten uusi nimikin. Nyt vihdoin ja viimein PS2:lle ilmestyneen World War Zero: Iron Storm räiskintäpelin konsolikäännöksestä vastaa brittiläinen Rebellion, joka vuonna 1999 kunnostautui ja nousi pinnalle melko hyvän Aliens Vs. Predator räiskintäpelinsä kanssa. Vaan miten on Iron Stormin kääntäminen PS2:lle onnistunut ja millainen on itse peli?
Kyseisessä pelissä ensimmäinen maailmansota ei päättynytkään vuoteen 1918, sillä sota ei koskaan loppunutkaan. On vuosi 1964 ja suuri sota on riehunut jo viisikymmentä vuotta. WW Zerossa pelaaja omaksuu jenkkien puolella taistelevan sotilaan, luutnantti James Andersonin roolin kun yritetään tuhota hullun Baron Ungenbergin natsi-saksa imperiumia. Pelin tarina on jokseenkin outo ja ainakaan itselleni ei selvinnyt se, että miksi pelin sankari lahtasi natsien lisäksi välillä myös venäläisiäkin samoissa maisemissa.

Räiskintäpeleille varsin kliseiseen tyyliin, et taistele sadan muun kohtalotoverisi rinnalla, vaan taistelut käydään yleensä yksin eli pelaajan sotilaan täytyy yksin ratkaista koko sota. Hienoa. Tietystikään Ramboilumeininki ei ole räiskintäpelissä pahasta, jos sen osaa tehdä hyvin ja tämän ovat todistaneet ainakin pelit Half-Life sekä hiljattain julkaistu Far Cry. Ollaanko tässä onnistuttu WW Zerossa?

Alkuvaikutelmaltaan WW Zero vaikuttaa hyvältä. Alkuintro lupaa varsin mukiinmenevän näköistä sotimista oikeantuntuisissa sotamiljöissä. Alkuintron jälkeen totuus kuitenkin valottuu paremmin. Pelimaailmansa osalta WW Zero on enempi lähempänä Return To Castle Wolfensteiniä ja tämän pääosin fiktionaalista sotakuvausta, kuin esimerkiksi Medal Of Honor: Allied Assaultin historallisesti tarkkaa sotimista. Pelin alussa soditaan juoksuhautoja ja bunkkereita koluten, sekä 60-luvun natseja ja venäläisiä lahdaten.

Koska peli on pääosin fiktiota, on asevalikoima ja sotilaiden vaatetus myös sen mukaista. Yhdysvaltojen sotilaat ovat kuin Aliens(2)-elokuvasta repäistyjä poislukien sankarimme joka taas muistutti ainakin itseäni The Postman elokuvan päätähdeltä Kevin Costnerilta. Natsit sen sijaan ainakin jotenkuten muistuttavat historiallisia esikuviaan, vaikkakin kaikilla tuntui olevan futuristiset kaasunaamarit ja pipot jatkuvasti päässään.. Oranssitakkisilla venäläisillä tosin on karvahatut sekä punaiset uimalasit. Pelin ase-arsenaali on jonkinlainen sekoitus oikean ja futuristisen mielikuvituksen välillä. Tarjolla on niin pistooli, futuristiset pumppuhaulikko ja rynnäkkökivääri, kuin myös liekinheitin, kranaatteja, konekivääri ja niin edelleen. Pelin aseet ovat toimivat, eikä niitä ollut mielestäni liikaa ängetty peliin. Perusmeiningiltään peli kuullostaa siitä huolimatta kuin miltäkin yksinkertaiselta räiskintäpeliltä ja sitä se juuri onkin.
Pelikentät, lukuunottamatta kahta ensimmäistä kenttää ovat tylsiä. Ne eivät oikein kunnolla edes sovellu pelin aihealueeseen, vaikka fiktion ja faktan rajoilla pelissä pompitaankin. Itseäni suorastaan kyllästytti pelata esimerkiksi putkimaisesti suunniteltua tehdasleveliä, jossa vastaan juoksi sinne tänne ripoteltuja tekoälyttömiä vihollisia. Tyhmistä puheen ollen, pelin tekoäly todellakin on taas kerran valitettavasti sitä peruskökköä mihin niin monesti hienoista PR-puheista huolimatta lopulta sorrutaan.

Tietyissä pelin kohdissa lupaavalta näyttävä viiden tekoälykaverin mukana roikkuminen pelaajan kintereillä kaatuu varsin nopeasti siihen, että nämä joko tapattavat itsensä samantien kun vihollinen tulee vastaan tai sitten yksinkertaisesti jäävät paikalleen kököttämään sen jälkeen kun ovat metrin pari liikahtaneet.

Vihollistekoäly tosiaan on himpun verran parempi ja nämä osaavat jopa ampuakin vihollista ihan tarpeeksi ja tulla perässäkin jos pelaaja lähtee esimerkiksi pakoon. Älyllä nekään eivät siltikään loista ja ovatkin useimmiten melko helppoa tykinruokaa, elleivät sitten satu olemaan seuraavan nurkan takana sankoin joukoin tai ellei pelaaja itse satu vahingossa laukaisemaan täysin näkymätöntä hallusinaatiomiinaa, joka vääntelee ja kääntelee kuvaruutua ja sekoittaa kontrollit hetkeksi. Hallusinaatiomiinaa lukuunottamatta pelin kontrollien kanssa ei mene sekaisin, sillä ne ovat varsin simppelit ja helppo omaksua sekä melko tutut räiskintäpelejä ennenkin PS2:lla pelanneille.

Tappaa pelissä ei tosin pakko ole ketään. Peli on räiskintäpelien vaativuustasolla luokkaa Quake ja tämä tarkoittaa pääasiassa sitä, ettei oikeastaan mitään kunnollista juonellista päämäärää ole. Pelaaja rymyää kentät lävitse aloituspaikasta A loppuun B, jonka jälkeen kenttä on ohitse. Pelaaja myös voi jos on hullu, suorittaa pelin täysin turhanpäiväisiä sivutehtäviä joiden monimutkaisuus on niin häikäisevä, että siitä voi jopa tulla sokeaksi. Sivutehtävät tyyliin ”Tuhoa kaikki bensakanisterit” eivät lisää peliin mitään, eikä niiden suorittamisesta mitään myöskään hyödy.

Lähinnä sitä juostaankin vain tukka putkella, vai pitäisikö sanoa putkessa, tapetaan pari vihulaista sieltä täältä ja kenttä ohi. Tallennusmahdollisuuksia on ripoteltu kenttiin varsin runsaasti tietokoneiden muodossa ja tallentamalla pelin näkee kuinka läpipeluu prosentti kasvaa heittämällä silmissä. Parin tunnin pelisession jälkeen WW Zerosta on pelattu lävitse jo 44 prosenttia. Kun lyhyttäkin lyhyempi yksinpelikokemus on ohi, ei jäljelle jää oikeastaan mitään.. Paitsi todella tylsä deatmatch- ja lipunryöstö moninpelimahdollisuudet maksimissaan neljän pelaajan kesken.

Audiovisuaalisuus on selkeästi WW Zeron parasta antia. Peli grafiikka ei päätä huimaa, mutta ajaa asiansa ja on mukiinmenevää. Pelikentät ovat tekstuureiltaan ihan kohtalaisia ja viholliset sekä omat taistelijat ihan hyvin toteutettuja. Äänet ovat myös pelissä kohdallaan aina aseiden laulamisesta erilaisiin räjähdyksiin, sekä vihollisten huutoihin. Vaikkakin sanoisin, että liekinheittimellä leikkiminen ja sen kokeileminen vihollisiin tuottaa varsin koomisia ja looppaavia ääniä. Varsinkin naispuolisen natsiluutnantin tuleen tuikkaaminen saa naikkosen kuullostamaan siltä, kuin tällä olisi tarvetta jollekin, enkä nyt tarkoita vettä. Minkäänlaista tunnelmanluontimusiikkia(poislukien alkuvideo tietysti)pelissä ei ole tai ainakaan sitä ei arvostelussa olleessa versiossa kuultu.

Yhteenveto

Rimaa hipoen julkaisukelpoinen

Hyvää

  • + Aeet
  • + Audiovisuaalisesti toimiva

Huonoa

  • - Tekoäly
  • - Lyhyt ja tylsä yksinpeli
  • - Moninpeli