DmC - Devil May Cry

DmC – Devil May Cry - arvostelu

Peliarvostelu

Pelin nimi: DmC - Devil May Cry
Lajityyppi: Hack 'n' slash
Alusta: XBOX360
Arvostelukappale PAN Vision
< >
Avaa pelin lisätiedot
Teksti: Mikko Kosonen, 8.2.2013 Arvioitu lukuaika: 9 minuuttia
Arvostelun DmC - Devil May Cry kansikuva

Capcomin vuonna 2001 alkunsa saaneen Devil May Cry -pelisarjan ensimmäisen osan oli alunperin tarkoitus olla jatkoa Resident Evilille – tarkemmin sanoen sen piti olla alkuperäinen Resident Evil 4. Sarjan tuottajat kuitenkin totesivat, että uusi peli olisi liian suuri harppaus toiseen suuntaan, kuin mihin sarjan fanit olivat tottuneet ja niinpä Capcom päätti tehdä tästä raakileesta kokonaan oman pelinsä. Näin sai alkunsa Devil May Cry.

Tätä kirjoittaessa Devil May Cry -sarjan numeroituja pelejä on ilmestynyt neljä ja viime kesäisen Devil May Cry HD Collectionin jälkeen Capcom päätti uudistaa pelisarjaansa Resident Evilin tapaan. Resident Evil -sarjan kuudes osa ei ollut aivan sitä mitä fanit olivat toivoneet ja Game Realityn arvostelussakin arvostelijamme Petteri antoi RE 6:lle heikon arvosanan.

Capcomin uusi Devil May Cry -peli ei ole lähtenyt niinkään uusille urille pelillisesti, vaan tarkemmin sanottuna sarja koki nuorennusleikkauksen. Samalla Capcom päätti ensimmäistä kertaa siirtyä syrjään kehittäjänpallilta ja tarjosi pestin brittiläiselle Ninja Theorylle, jonka käsialaa ovat Enslaved ja Heavenly Sword – molemmat hack ‘n’ slash genren pelejä. Aihealue ei siis ole ollut Ninja Theorylle tuntematon, vaikka pelitalo ei montaa peliä olekaan ehtinyt kehittää.

Devil May Cryn osalta ennen kaikkea pelin sankarin puoliksi demonia ja puoliksi ihmistä olevan Danten uusi ulkonäkö häiritsi sarjan vannoutuneita faneja ennakkoon pelistä esiteltyjen konseptikuvien vuoksi. Dante oli monen mielestä muuttunut ulkoisesti aivan liikaa: poissa olivat harmaanvalkoiset pitkät hiukset, punainen pitkähelmainen takki, sekä hieman vanhemmat aasialaisvivahteiset kasvot. Tilalle saatiin brittilippu hihassa heiluva mustatakkinen, parikymppisen amerikkalaispojan näköinen nuori kaveri, jolla oli kynitty tummanruskea irokeesi toisin kuin esikuvallaan.

Itsekin kuuluin niihin epäilijöiden joukkoon ja ehdin hetken jos kaksi epäillä siitä miten peli on poljettu piloille nuorennusleikkauksen myötä, epäuskottavan oloisen hahmon kera täysin uutta yleisöä varten. Aika pitkälti konseptikuvissa nähty uudistunut Dante nimittäin säilyi mekastuksesta lopulliseen peliin sellaisenaan, jota pitäisi mitä ilmeisemmin kutsua nimellä DmC – Devil May Cry, jotta kaikki pelaajat tietäisivät, että se ei ole sarjan aikoinaan aloittaneen pelin HD-versiointi, mutta ei myöskään aivan perinteinen paholaisen itkettäjäkään.

Mikä sitten loppujen lopuksi on muuttunut – Ei oikeastaan kovin paljon mikään. Kuten sanottua, Dante pukeutuu mustaan nahkatakkiin ja mustiin housuihin ja lyhyen kynityn tukkansa kera muistuttaa kasvoiltaan kenties tuoreimmissa Star Wars -elokuvissa nähtyä Hayden Christenseniä, mutta kunhan Danten nuorekkuuteen ja aivan toisenlaiseen pukeutumistyyliin tottuu, ei Devil May Cry ole lainkaan huono peli – päinvastoin, se on varsin pelattava.

Demonia turpaan

DmC – Devil May Cry, alkaa tilanteesta, jossa Limbo Cityn maisemissa asustava Dante on varsin hyvin tietoinen demoneista ja omista kyvyistään taistella niitä vastaan. Tätä nuorta miehenalkua ei kuitenkaan tunnu juuri elämä tai edes ne aika ajoin hyökkäilevät demonitkaan rasittavan, vaan hän kaataa asuntovaununsa punkkaan tuon tuosta uusia enkelityttöjä, viinaa siinä sivussa juoden ja demoneita lahdaten. Metropolia ja sen virkavaltaa hallitsee lähes yksinomaan Mundus -niminen, pohataksi naamioitunut iso paha demoni, joka aikoo syöstä omilla teoillaan koko maailmaan isoon talouskriisiin. Kuulostaa ehkä etäisesti oikeasta maailmasta lainatulta juonelta…

Nopeastikos asiat alkavat muuttua ja Dante alkaa ottaa asioita hieman vakavammin, kun hänelle taotaan vähän järkeä päähän. Tytöt on jätettävä taakse ja on ryhdyttävä painimaan jatkuvana rasitteena olevien erilaisten demonien kanssa, jotka haluavat Danten hengiltä – onhan Dante ainoita jäljellä olevia hyvyyden rippeitä maailmassa, joka voi myös demoninpuolikkaalllaan oikeasti ehkä estää Munduksen suunnitelmat. Pelin pääjuonena toimii siis demoneiden kukistaminen ja askel askeleelta lähemmäs Mundusta ja tämän järjettömän korkeaa tornia pääseminen, mutta siinä sivussa muistinsa menettäneelle Dantelle (kuin pelaajallekin) paljastetaan asioita Danten menneisyydestä, kuten lapsuudesta, tämän vanhempien kohtalosta sekä veljestään Vergilistä.

Juoni ei ole aivan niin kliseistä hömppää kuin mitä voisi kuvitella ja pelin etenemistä itse asiassa odottaa ihan mielenkiinnolla, juuri toimivan käsikirjoituksen ansiosta. Ehkä tämä on Capcomin poissaolon ansiosta tai sitten ei. Tarjoillaanpa loppupuolella peliä jopa pientä juonenkäännettäkin, joka yllätti ainakin itseni. Juonen eteneminen mättämisen ympärillä ja saa aikaan tunteen siitä, että nappuloita hakataan jostain tärkeästäkin syystä. Kaiken lisäksi paikoitellen upeannäköisiäkin välianimaatioita ja niiden hahmoanimaatioita sekä Danten ja Vergilin sitä vähää veljeskemiaa mitä ruudulla ehtii nähdä on ilo seurata.

Pelin tapahtumat sijoittuvat eräänlaisen todellisuuden ja helvetin välimaastoon – limboon, jonne Dante aika ajoin väkisin raahataan ja jossa demonit odottavat tarkoituksenaan tappaa Dante, jotta Mundus voisi suorittaa aikeensa rauhassa. Paikat hajoavat ja tuhoutuvat, joka todellisuuden puolella taasen tietää sitä, että talot ja paikat vain hajoilevat, mutta kukaan ei näe mitään erityistä syytä niille. Todellisuuden puolella ei näy demoneita, eikä Dantea.

Välianimaatioiden aikana nähtävissä uutislähetyksissä Limbo Cityssä nähtävää laajaa tuhoa kuvaillaankin terroristin teoiksi ja turvakameroiden nauhalle tallentunutta Dantea pidetään yksin syyllisenä. Dantella ei kuitenkaan ole aikaa miettiä mustamaalaustaan, kun on koko maailma pelastettavana.

Peli aloitetaan melko kevyesti ja mukavan opastavasti, kun Dantella on alussaan käytössään vain yksi ase, miekka. Pelin edetessä aseita kertyy tasaiseen tahtiin lisää ja se pitääkin mielenkiintoa hyvin yllä. Viikate, iso kirves, haulikko, heiteltävät kaksoisterät tulevat saataville, kuin jopa aiemmistakin peleistä tutut loputtomilla ammuksilla varustetut tuplapistoolit, jotka tekevät comebackin.

Mättämisen ja ammuskelun ohessa demonit tuhoutuvat ja pelaajalle kertyy pelastettuja sieluja taskun pohjalle. Sieluja voi myös löytää sieltä täältä pelin tasojen seinistä ja katoista ja hakata ne irti ja talteen. Sielut toimivat pelissä valuuttana ja niillä ostetaan ?kaupasta?, eli enkelipatsaalta muun muassa elinenergiaesineitä, sekä Danten elävien kirjoihin palauttavia keltaisia taikakaluja. Mielenkiintoisena jujuna esineiden ostelussa on se, että ne kallistuvat kaupassa sitä mukaa, kun pelaaja niitä ostaa, kerta toisensa jälkeen.

Loppupuolella peliä yksi pieni energiaa palauttava esine saattaakin maksaa jo tuhat sielua, vaikka se pelin alussa maksoi vain sata sielua. Näin peli siis tavallaan dynaamisesti nostattaa vaikeuskäyrää mitä pidemmälle pelissä mennään, eikä loppupuolella voikaan aivan niin usein turvautua energiaa palauttaviin esineisiin. Tässä onkin pelaajalla itsellään mahdollisuus pyrkiä pelaamaan niin hyvin, että esineitä ei edes tarvitse käyttää ja uusia ei tarvitse ostella joka välissä, jolloin hinta pysyy mahdollisimman alhaisena loppua kohden.

Tapetuista demoneista tilille kertyy sielujen ohella myös taitopisteitä, joita voi ripotella taitopuussa Danten kaikille aseille, joka taasen tarkoittaa sitä, että aseiden tehokkuus sekä mahdolliset erilaiset komboyhdistelmät kasvavat. Hack ‘n’ slash-peleissä elintärkeää on aina ollut se, että ?hackkaaminen ja slashaaminen? ovat mielenkiintoista puuhaa ja kontrollit tukevat tätä olemalla mahdollisimman tarkkoja, mutta samaan aikaan sellaiset, että kombot eivät lähde aivan käsistä ja tylsistytä pelaajaa liiallisella ulkoa muistamisella.

Ninja Theory on onnistunut tasapainottelemaan näiden kahden kanssa erittäin hyvin. Pelin erilaiset liikkeet valjastavat mukaan lähes kaikki nappulat RB- ja LB-nappuloita lukuun ottamatta, joita hyödynnetään ainoastaan väistöliikkeissä. A, B, X ja Y sekä vasen tatti ja molemmat liipaisimet ovat nappuloita, joilla komboja suoritetaan. Liikkeitä on melko paljon, mutta suurin osa niistä jää kuitenkin muistiin, koska useimmissa liikkeissä hyödynnetään vain kahta tai kolmea nappulaa. Koska Dante on puoliksi hyvä ja puoliksi paha, jakautuvat Danten eri aseiden eri liikkeet hyvän ja pahan kanssa tasan. Vasen liipaisin pohjassa lisänappuloiden kera suoritetaan ?hyvisliikkeitä?, kun taas oikean kanssa pahisliikkeitä.

Aseiden ohella pelaajalla on myös käytössään kaksi erilaista kettinkiä, joista toisella (LT+X) saadaan aikaan liike, joka vetää Danten kohteeseensa, kun taas RT+X tekee sen, että se vetää, esimerkiksi vaikkapa vihollisen välitttömästi luoksensa. Tietyssä vaiheessa peliä mukaan kuvioihin astuu Danten nopeasti kuluva erikoisliikekin, joka aktivoidaan klikkaamalla molempia tatteja. Tällöin Dante muuttuu hetkellisesti siksi valkotukkaiseksi punatakkiseksi klassikko-Danteksi ja saa aikaan paljon pahempaa tuhoa, kuin ilman sitä. Erikoisliikkeen nopeasti ehtyvää mittaria voi täydentää elinenergian ohella löytämillään tai ostamillaan esineillä, mutta energiaa kertyy hiljalleen myös vihollisia pieksemälläkin.

Erilaisia liikkeitä on tarjolla mukavan runsaasti ja koska aseitakin on mukana useampi erilainen, ei tappelemisesta tule missään vaiheessa tylsää. Paitsi silloin, ,kun haaste on niin kova, että ei millään meinaa hengissä selvitä ja joutuu yrittämään useamman kerran uudelleen. Onneksi DmC – Devil May Cry ei kuitenkaan mitenkään kamalasti rankaise kuolemisesta. Jos elinenergia alkaa ehtyä, voi sitä palauttaa käyttämällä taskussa olevia esineitä. Jos energianpalauttajia ei ole on seuraava mahdollisuus palauttaa Dante elävien kirjoihin keltaisella esineellä. Jos niitäkään ei ole, on vaihtoehto yrittää uudelleen viimeisimmästä checkpoint-tallennuksesta valitsemalla kuolemistilanteessa ?game over?, jolloin peli palauttaa Daten checkpointille. Näitä tallennuksia tapahtuu pelissä melko tiheään, joten useimmiten pelaaja joutuu palaamaan vain hetkeen ennen viimeisintä isompaa taistelua, joka kielii mielestäni erittäin hyvästä suunnittelusta.

Harjoitus tekee kuitenkin mestarin ja yleensä mitä monipuolisimmilla kombosarjoilla saa aikaan eniten tulosta. Jokaisesta taposta saa lisäksi pisteitä ja arvosanoja ja sitten jokaisen kentän lopussa pistesaldo lasketaan yhteen ja saadaan loppuarvosana. Arvosanoja voi sitten vertailla muiden kanssa automaattisesti Liveen päivittyvällä leaderboardsilla, mutta mahdollisimman hyvät arvosanat myös antavat pelaajalle ylimääräisiä taitopisteitä kentän lopuksi, joten pelkkää elvistelyäkään se ei ole.

Kestoltaan DmC – Devil May Cry on kahdenkymmenen tehtävän pituinen paketti. Itselläni sen läpipelaamiseen ensimmäisellä pelikerralla kului hieman päälle neljätoista tuntia. Joukkoon mahtui kuolemista ja uudelleen yrittämistäkin, joten lopullisesta ajasta voisi varmasti napsaista ainakin tunnin pois, mikäli peli menisi kuolematta lävitse. Joillekin pelin kesto ei välttämättä ole riittävä nykypelien hintaan nähden, mutta ainakaan allekirjoittaneen mielestä peli ei tuntunut lainkaan liian lyhyeltä vaan pikemminkin sopivan pituiselta. Ainakin sormet kiittävät lopussa.

Helpoimmallakin vaikeustasolla saa varautua siihen, että lepsuilemalla ei pärjää, vaan peli laittaa pelaajan todella koville. Useimmiten suurin haaste pelissä tulee vihollisen ylivoimasta ja vain tietyin konstein tapettavista vahvemmista demoneista, mutta myös siitäkin, että ruudulle vyörytetään erilaisia vihollistyyppejä, joihin ei välttämättä kaikkiin tehoakaan edes samat aseet. Taktiikoita ja aseita on siis vaihdeltava jatkuvasti ja se onkin se juju, joka pitää homman tuoreena.

Pelin läpipeluun jälkeen aukeaa kolmen vakiovaikeustason rinnalle vielä kolme lisää – olettaen, että jaksaa siis pelata pelin vielä kolmesti lävitse ensimmäisen jälkeen. Vaikeustaso “heaven or hell” on varmasti mielenkiintoinen haaste kovimmille hack’n’slash -veteraaneille: tässä sekä viholliset, että Dante itse kuolevat yhdestä iskusta! Lisäksi, jos kaikkia salaisia tehtäviä ei saanut auki heti ensimmäisellä pelikerralla, voi tätäkin yrittää uudemman kerran etsimällä kaikki peliin piilotetut, salaovia avaavat avaimet.

DmC – Devil May Cry on pelillisesti ehtaa Devil May Cry-sarjaa ja näin yleisesti ottaen hack ‘n’ slashinakin varsin pelattava. Juoni pitää sopivalla tapaa otteessaan hyvän pelattavuuden rinnalla, mutta myös pelin audiovisuaalisuus on jotain mikä pistää välillä hymyilemään, irvistelemään kuin kummastelemaankin sitä mielikuvituksen määrää, jota Ninja Theorylla on ollut joitain pelin tasoja ja isoimpia vihollisia suunnitellessaan.

Miltä esimerkiksi kuulostaa hämähäkkimäinen ja limainen luolamonsteri, joka karjuu Dantelle kuola valuen ?f*ck youuuuuu!? ja puhuu Danten päättömän ruumiin päälle p*skantamisesta. Tai entäpä Munduksen syntymätön jälkeläinen, joka päättääkin yhtäkkiä syntyä ihmisen kokoisesta äidistään ruudunkokoisena ja lopuksi ottaa oman äitinsä suojiinsa navan sisälle taistelun ajaksi?

Kenttäsuunnittelun osalta peliin mahtuu paljon muuttuvia taloja, yllättäen rusentuvia taloja, laattoja jotka tuntuvat kelluvan ilmassa äärettömän meren yllä, sekä esimerkiksi oma suosikkini; helvetilliseksi painajaiseksi muuttunut yökerho, jossa ruudulle piirtyvät bassoraidat hakkaavat ja tanssilattian värikkäät jättimäisiksi muuttuneet laatat toimivat tasohyppelyn alustoina. Myös tasot, jossa Dante pieksee vihollisia ikään kuin TV-lähetyksessä valokeilan seuratessa (kts. pelikuva) ja joutuu lopuksi taistelemaan ilkeän uutistenlukijan jättimäistä päätä vastaan televisiolähetyksen sisällä “digitaalisessa maailmassa”, ovat sellaisia, joita ei ihan heti tule unohtamaan nähneensä.

Yleisesti ottaen DmC – Devil May Cry on visuaalisesti varsin pätevä ja erikoisefektit ovat upeannäköisiä, vaikka siellä täällä muutamat tekstuurit eivät ehkä niin teräviä olisikaan. Äänipuolella pidetään huoli hektisestä hakkaustunnelmasta instrumentaalisen kuin sanoitetunkin death metal-musiikin voimin sekä ajoittain myös dubstepilla sekä trancen kaltaisella jumputtavalla musiikilla. Pelissä ei siis sisarsarja Resident Evilin tapaan edes yritetä hakea kauhutunnelmaa, vaan pikemminkin kyseessä on “kick ass!” -henkinen tunnelma. Musiikin ohella myös ääninäyttely on kauttaaltaan hyvää A-luokkaa. Koska kyseessä ei ole japanilainen englanniksi käännetty peli, eivät asialla ole olleet taidottomat, paperista suoraan repliikkinsä lukemaan tottuneet ääninäyttelijät, vaan mukaan on palkattu paljon parempitasoista porukkaa.

Kokonaisuutena DmC – Devil May Cry on allekirjoittaneen mielestä erittäin onnistunut peli. Capcom teki viisaan vedon antaessaan pelin Ninja Theoryn käsiin, jotka saattoivat puhaltaa pelisarjaan tuoreuden tunnetta Devil May Cry 4:n jälkeen. DmC – Devil May Cry on vähän sama kuin mitä Batman Begins -elokuva oli aikanaan Batman-elokuville. Eräänlainen ?reboot?, joka kertoo Danten tarinaa alkuajoista, jolloin hänestä oli vasta kasvamassa kunnon paholaisen itkettäjä.

DmC – Devil May Cry tarjoaa nautinnollisen yksinpelikokemuksen, jota pelaa erittäin mielellään, vaikka välillä häviäisikin. Vaikka haastetta piisaa ihan riittämiin, peli ei koe tarpeelliseksi rangaista pelaajaa epäonnistumisesta, vaan tarjoaa useamman erilaisen mahdollisuuden yrittää uudelleen ennen kuolemista. Taisteluiden välipalaksi tarjoillaan tarinankerrontaa, mutta myös Bionic Commandon tyylistä tasohyppelyä, sekä kettingin avulla koukusta toiseen heittäytymistä erittäin vaarallisen näköisissä helvetillisissä ympäristöissä.

Onko pelissä sitten mitään huonoa – Omasta mielestäni suurta vikaa ei liiemmin löydy. Toki muutamat tasohyppelykohtaukset ovat turhan vaikeita, eikä aina heti tiedä minne pitäisi mennä ja sellaisissa kohdissa aiheutuu vähän turhankin paljon putoamista kuiluun ja elinenergian vähenemistä. Valtaosin DmC – Devil May Cry on kuitenkin erittäin hiottu hack’n’slash -peli, jota suosittelen kaikille genren ystäville.

Yhteenveto

Lähes virheetön

Hyvää

  • - Audiovisuaalisesti onnistunut
  • - ..Mutta peli ei kuitenkaan ole liian ankara kuolemisen kanssa
  • - Tarkat ja hyvin suunnitellut kontrollit
  • - OK tarinakin
  • - Aseiden ja liikesarjojen määrä pitää mielenkiintoa yllä
  • - Haastetta piisaa jos haluaa..

Huonoa

  • - Muutamat tasohyppelykohdat ovat rasittavia