Arvostelussa Yakuza 2

Kirjoittanut: Petteri Hemmilä, 26.lokakuu 2008

Peliarvostelu

Pelin nimi Yakuza 2
Alusta Playstation 2
Arvostelukappale Toptronics
Ikäraja 18
< >
Avaa pelin lisätiedot

Siitä on vierähtänyt tovi, kun uskollinen pikkupleikkarini on saanut toimia jonain muuna, kuin Sing Star -karaokekoneena tai lisenssipelihelvetin epäpyhänä porttina. Tilanteen muutti mystisestä ja kummallisesta idästä rantautunut Yakuza 2, joka valjasti laitteen juuri siihen tarkoitukseen, johon sen alunperin hankinkin – japanilaisvaikutteisten toimintaroolipelien pelaamiseen. Pelin saapuminen Japanista länteen kesti melkein kaksi vuotta, jonka aikana konsolisukupolvi on ehtinyt harpata kokonaisen askeleen eteenpäin. Toivottavasti toiminta on ripeämpää seuraavan osan kanssa, sillä kyseessä täytyisi olla melkoinen kulttipeli, jotta sitä jaksaisi odotella vuoteen 2011.

Mikäli japanilaisittain lineaariset rooliseikkailut ovat jo tuttuakin tutumpia, ei Yakuza 2 tarjoa yllätyksiä; se on kuin moderniin Japaniin sijoittuva Final Fantasy, jossa satumaisuus ja strategiset taistelut on korvattu väkivallalla ja suoraviivaisella toiminnalla. Pelin keskipisteenä sekä pelaajan alter-egona häärää ensimmäisestä Yakuzasta tuttu Tojo-klaanin mahtimies, Kazuma Kiryu, joka vedetään vastahakoisesti pois hiljaiselosta, suoraan keskelle yakuza-klaanien välillä orastavaa sotaa. Tojo- ja Omi-Rengo -klaanien väliseksi diplomaatiksi ryhtyvä Kazuma saa nopeasti huomata, ettei kyse ole pelkästä yakuza-pomojen valtapelistä, vaan naruja vedellään yllättäviltäkin suunnilta. Yksinkertaisesta rauhantehtävästä kasvaa nopeasti mysteeri, jossa osia näyttelevät niin korruptoituneet poliisit, klaanien sisäiset ristiriidat, kuin 80-luvulla Japanista savustettu korealaismafia.
Yakuza 2:n sinänsä kunnianhimoinen juoni kompastuu omaan monimutkaisuuteensa. Vaikka tarina on pohjimmiltaan yksinkertainen, tekevät skitsofrenisella tavalla sivujuonteesta toiseen pomppiva kerronta ja jatkuva pelaajan epätietoisuudessa pitäminen sen seuraamisesta harvinaisen työlästä. Asiaa ei auta tarpeettoman laaja hahmokatras, johon pelaajan oletetaan suhtautuvan heti kättelyssä, kuin omaan rakkaaseen lapseensa. Joukosta löytyy uhoavia jengiläisiä, traumatisoituneita dekkaripoliiseja, kunniantuntoisia yakuzapomoja ja muita klassisia hahmotyyppejä, jotka tulevat ja menevät sellaisella tahdilla, ettei yhteenkään ehdi käytännössä samaistua. En voi tosin väittää varmuudella, piinaako sama kosketuspinnan puute myös ensimmäisen Yakuzan ystäviä, sillä sen tapahtumiin ja hahmoihin viitataan huomattavan ahkerasti, mutta ainakin näin uuden tulokkaan silmissä Yakuza 2:n juoni tuntui lähinnä kokoelmalta irrallisia ja tylsiä juonenkäänteitä. Ilman hyvää ohjausta ja paikoin piristävää käsikirjoitusta, olisi Yakuza 2:n juoni täysin hukassa.

Juonta kuljettava peli on niinikään ristiriitainen kokemus. Yakuzan varsinainen suola piilee taisteluissa, joissa pelaaja niittää jengiläisiä, yakuzoja ja muuta kaupunkien kaduilla majailevaa roskajoukkoa toimintapelin keinoin; lyönneistä, potkuista ja heitoista koostuvat kombot heilahtavat vastapuolta kasettiin puhtaasti sitä mukaan, kun pelaaja ehtii nappeja rämpyttää ja päinvastaiselta lopputulemalta pyritään välttymään väistö- ja torjuntanappuloilla. Meininki on hämmästyttävän raakaa ja pelaaja pääsee kurittamaan vastustajiaan mm. rikkinäisillä pulloilla, puisilla miekoilla ja sähkötainnuttimilla. Pisteenä i:n päälle, pelaajaa palkitaan onnistuneista iskusarjoista mahdollistamalla ultraväkivaltaisia erikoisliikkeitä, kuten vihollisten paiskaamista naama edellä seinään ja pään tallomista asfalttiin. Kyse ei siis ole todellakaan mistään koko perheen pelistä.

Raa’at taistelut jaksavat enimmäkseen viihdyttää, mutta heti kun vaikeustasoa hilataan loppuvastusten ja muiden erikoiskohtaamisten myötä kireämmälle, palaa sen kanssa pinna. Etenkin loppuvastustajilla on ikävä taipumus torjua hyvätkin iskusarjat kellokoneiston tarkkuudella ja rankaista virheistä iskemällä suoraan läpi torjunnan. Myös tavallisista vihollisista on leivottu paikoin suorastaan raivostuttavia haasteita; vastaan tulee mm. huoneita, jossa pelaajan on pakko yrittää piestä ainoan uloskäynnin tiellä jököttävää korstoa, samalla kun tämän kaveri nakelee veitsiä loputtomasta puukkovarastostaan Kazuman selkään, sekä gasellin nopeudella ympäriinsä sinkoilevia pyssysankareita, joita hitaasti jolkotteleva sankarimme ei yksinkertaisesti tahdo saada kiinni. Seinän noustessa vastaan, peli tarjoaa onneksi mahdollisuutta hetkelliseen vaikeustason tiputukseen, mutta jo pelkästään tällaisen mahdollisuuden sisällyttämisen luulisi vihjaavan tekijöille että pelisuunnittelussa jokin mättää.

Aina kun pelaaja ei ole takomassa vastaan tulevien pahisten naamoja asfalttiin, kuluu aika harhaillen pitkin avoimia kaupunkialueita. Varsinainen juonen ratkominen on yksioikoista; se koostuu ainoastaan hotspottien välillä ravaamisesta, eikä mitään kunnollisia puzzleja tai pulmanratkontaa oikeastaan ole. Mikäli juonen seuraaminen ei nappaa, voi aikaansa haaskata kaikkeen pelin etenemisen kannalta turhaan, kuten syömiseen ja juomiseen pelin lukuisissa baareissa ja ravintoloissa, sekä hieman turhanpäiväiseen deitti-alipeliin, jossa yritetään tehdä vaikutusta japanilaisiin klubiemäntiin. Erinnäisiä kauppoja, alipelejä ja sivutehtäviä viljellään kiitettävän paljon ja vaikkei niistä hirvittävän hyvin palkitakaan, saa niiden koluamiseen vierähtämään tunnin jos toisenkin salakavalasti.
Kun sivutehtävät ja kaiken muun ylimääräisen puuhastelun tiputtaa pois, ei pelistä jää käytännössä jäljelle muuta, kuin epäselvä juoni ja väkivaltaiset taisteluosuudet. Näistä kumpainenkin ontuu riittävästi, ettei edes naapurin puusilmäinen mummo erehtyisi luulemaan Yakuza 2:a klassikkomateriaaliksi. Kun ottaa huomioon pelin keskinkertaisuuden, ei voi kuin ihmetellä SEGAn into puskea melkein kaksi vuotta vanhaa konsolipeliä pystyyn kuolleille PS2-markkinoille. Kenties Suomestakin löytyy se kourallinen japanifaneja, jotka näkevät Yakuza 2:n sisällössä jotain sellaista, mitä me muut emme, mutta tämä porukka kaipaa tuskin neuvojani suuntaan tai toiseen. Mikäli et lukeudu tähän joukkoon, suosittelen kääntämään katseen kohti tarjous- ja vaihtopelihyllyjen halpoja PS2-klassikoita tai kytkemään ne Sing Star -mikrofonit takaisin. Täällä ei ole mitään nähtävää.

Yhteenveto

Ei suositella

Hyvää

  • + Kunnianhimoinen juoni..
  • + Alipelit ja muu ylimääräinen aktiviteetti elävöittävät pelimaailmaa
  • + aistelu on enimmäkseen hauskaa

Huonoa

  • - Ei tarjoa taisteluiden ohella paljoakaan
  • - Loppuvastustajien kanssa palaa pinna
  • - ..joka kompuroi omaan monimutkaisuuteensa