Indiekehittäjä Krillbite Studio pokkasi itselleen kuluvan vuoden Gamescom-messuilta indie awardin pelillään Mosaic, joka ei ole vielä edes valmis. Pelistä on tätä kirjoittaessa ollut tarjolla lyhyt, noin viisitoistaminuuttinen preview-demo, jonka pohjalta myös Game Realityn ennakkoartikkeli on kirjoitettu.
Pelattuani demon lävitse on pakko sanoa, että palkinto ei ole tullut turhaan. Mosaicin ennakkodemo on pituudeltaan kenties lyhyimmästä päästä, mitä olen koskaan pelannut, mutta samaan aikaan se on ehkä eniten ajatuksia herättävä kokemus koko vuonna 2019. Toki aikaa toisillekin vau-fiiliksille on vielä reilu muutama kuukausi.
Mikä Mosaic -pelissä sitten on niin hienoa? Se herättää pohtimaan ja miettimään. Peli ei oikeastaan kerro mistään (ainakaan kyseinen demo) mutta samaan aikaan se kertoo paljonkin: kertoo modernista ihmiskunnasta ja siitä kuinka ruohonjuuritasolla olemme kaikki vain pienen pieniä rattaita valtavassa koneistossa – samanlaisia muurahaisia keossa. Kukaan ei ole toista tärkeämpi tai parempi, eikä juuri Minun tai Sinun elämälläsi ole sen kummempaa merkitystä tai tarkoitusta. Samaan aikaan älypuhelimet ja sosiaalisesa mediassa roikkuminen ovat luoneet sen illuusion, että on tärkeää olla jatkuvasti mukana ja valppaana 24/7, jotta FOMO ei pääsisi yllättämään.
”Mikä on elämän tarkoitus?” yrittää Krillbite pelillään viestittää. Monotonisuus? Herääminen uuteen päivään omien hautajaisten sijaan?
Koe sama uudelleen ja uudelleen ja ylläty niistä pienistä hienoista erottuvista hetkistä kaiken sen harmauden välissä?
Pelin alussa pelaajan ohjaama nimetön ja mykkä hahmo kelluu tummassa äärettömyydessä. Klikkaan (Xbox) peliohjaimen A-nappulaa ja kaveri herää eloon koomastaan, uiden pinnalle. Pilkkopimeässä huoneessa alkaa soida, vilkkua ja väristä. Kas, älypuhelinhan se! 2010-luvun ihmisen tärkein kumppani (ei se koira enää ole).
Kirkastakin kirkkaampi puhelin käteen. ”Katsonko heti puhelintani silmät ristissä, vai teenkö ensin aamutoimet,” miettii hahmo. Pelaajan valinta. Avaan kännykän. Kaikki haluavat sanoa jotain tärkeää tekstareina – jopa pomo aukoo päätänsä alisuoriutumisesta töistä ja uhkaa irtisanomisella. Uutissovellus ehdottaa juttua salaliittoteorioista – emmekö olekaan mitään muuta kuin kasvottomia, mitättömiä kuluttajia? Masennuitko? Osta uusi TV.
Sovellus FlipFlop kaipaa huomiota. Avaan sovelluksen. Rämpytän A-nappulaa ja pallukoita siirtyy paikasta A paikkaan B. Ennen rämpytettiin Track & Fieldiä, nyt sormeillaan ja pyyhitään älypelejä. Pallot vilisevät silmissä B-lokeroon ja XP:n myötä pelaajataso nousee. ”Edes edistyn jossain,” ajattelee hahmo itsekseen. Parempia pallokertoimia ja muuta mukavaa – nousen nopeammin seuraavalle tasolle.
Suljen älypuhelimen ja hahmo nousee sängyltään. Kävelytän pienisilmäisen vektoriukon vessaan. Mosaicin minimalistisuus kuin pelkistetty grafiikkakin tuo mieleen takavuosien klassikon Another World – siinä toinen vangitseva peli, joka ei kertonut mistään mitään.
Pesenkö hampaat ensin vai laitanko tukan kuntoon? Onko sillä väliä siistinkö tukkaa lainkaan? Tsekkaan laskut pöydältä ja maksut ovat myöhässä. Paperilasku kehoittaa sovellukseen, jonka kanssa pysyy ajan tasalla. Lataan sovelluksen: yritän maksaa laskut, mutta pankki sanoo, että tili on miinuksella. Jätän asian muhimaan, nappaan sateenvarjon mukaani ja poistun asunnostani.
Kävelen pitkää käytävää, satapäisen postilaatikkorivistön ohitse. Omani on yksi näistä ja pelin hotspotteja ilmaiseva hexagon-kuvake kertoo lopulta oikean. Avaan lokeron, pelkkiä laskuja. Tilaan hissin ja siellä kaksi muuta muurahaista jo onkin, matkalla töihin oletettavasti puvuissaan ja jakuissaan. Astun hissiin heidän väliinsä. Kamalan vaivaannuttava hiljaisuus. Onneksi toinen kanssamatkustajistani keskittyy vain katsomaan räikeästi loistavaa älyruutuaan tuntiessaan olonsa tärkeäksi ja saavuttavaksi. Vilkaisen vasemmalla olevaa matkalaista, hän kiusaantuu. Onneksi hissimatka on lyhyt ja pääsemme kaikki pois.
Pääsen viimein työpisteelleni. Päivän tehtävä: ”ruoki virstanpylvästä.” Ruoki, ruoki, ruoki. Älä alisuoriudu, äläkä haaskaa resursseja. Melkein kuin minipelin muodossa etenevä monotoninen ahertaminen päättyy lopulta. Päivä ohi.
Herään sängystäni jälleen älypuhelimen vilkuntaan ja ääntelyyn nähtyäni samaa unta kuin eilen. Kaikki on saman toistoa. Kas, puhuva ja koko elämäni kyseenalaistava kultakala makaa lavuaarissa. Olenkohan seonnut? No, sujautan oranssin kaverin povitaskuuni ja otan sen mukaan töihin. Ehkä päivästä tulee erilainen.
Työmatkallani huomaan tien toisella puolella valtavalla työmaalla kirkkaankeltaisen, kauniin ja harmaasta betonilähiöstä selkeästi erottuvan perhosen. Seuraan sitä katseellani. Sille jokainen etappi, virstanpylväs, on iso ja vaaroja on jokaisen siipien läpsytyksen välissä. Jokainen liian iso liikeradan vaihto voi koitua kohtaloksi, mutta jännää on. Matka on pitkä, elämä on lyhyt. Niin kuin Mosaicin demokin.
Onko monotonisuus yhtä kuin liian helppo elämä? Mitä jos menenkin tästä lukitsematta jääneestä portista sisään, vaikka tiedän, että minulla ei ole sinne mitään asiaa. Jospa jotain jännää tapahtuu ja päivän kulku muuttaa muotoaan.
Hahmo pysähtyy katsomaan työmatkaajien valtavaa automerta. Kaikki menossa jonnekin, kaikki menossa suoriutumaan jonnekin, päivästä toiseen. Siivet läpsyvät. Matka jatkuu. Määränpää ei ole tärkeä, ainoastaan matka.
Loppusanat
Koska Mosaicin demo oli niin lyhyt ja eriskummallinen, mutta samaan aikaan ajatuksia herättävä, päätin kirjoittaa pelistä hieman epätavallisen, inspiroituneen ennakkotekstin. Varsinaista pelattavaa pelissä on vähän – muutamia valintoja, joilla ei tunnu olevan merkitystä. Eräällä tapaa Mosaic tuntuu demon perusteella jopa oman genrensä saaneelta ”kävelysimulaattorilta”, jota kuitenkin pelataan 3rd person kuvakulmasta.
Nähtäväksi jää millainen lopullinen peli on, Game Reality jää suurella innolla odottamaan.
Mosaicin julkaisun pitäisi tapahtua vielä tänä vuonna, mutta tarkkaa aikataulua ei ole annettu.
Pelin Steam-sivut löytyvät täältä.
