Käyttäjänimi:
Salasana:
Rekisteröidy
Search icon
Esikatselussa: S.C.A.R.

Artikkeli: Esikatselussa: S.C.A.R.

Kirjoittanut Mikko Kosonen 6.August 2020

S.C.A.R. on pienen Savage Studiosin ensimmäinen peliprojekti, joka löytyy vielä tällä hetkellä Steamin early access -ohjelmasta. Genreltään peli on ensimmäisen persoonan räiskyttelyä ja nojaa vahvasti vanhan ajan nopeatempoisten ja simppeleiden Doomin ja Quaken kaltaisten pelien suuntaan, niin pelattavuudeltaan kuin visuaalisestikin.

Hintaa pelillä ei ole kuin viitisen euroa ja jopa ilmaista pelattavaa demoakin tarjotaan. Tekijäporukka sanoo pelin poistuvan ea:sta kenties vuoden loppuun mennessä, tai vuoden 2021 alussa.

Tällä hetkellä Game Realitynkin testaama, sinänsä varsin pelattavassa kunnossa ollut early access -versio sisälsi pelattavaa yhden stagen, eli yhden räiskintäpeliepisodin verran.

S.C.A.R. -pelin keskeneräisyys kuitenkin näkyy aloittamisessa. Peli nimittäin heittää sen kummempia ilmoittamatta suoraan tutoriaaliin, kun uusi peli aloitetaan. Grafiikka tutoriaalissa oli hieman järkyttävästi samaan aikaan värikästä ja järkyttävää. Hetken sitä jo kerkesikin pelätä, että koko peli näyttäisi samalta, mutta näin ei onneksi ole. Pelin grafiikka muuttuu hillitympään suuntaan heti, kun tutoriaalin on kahlannut lävitse, joskin ensimmäisen Quaken kaltainen portaalihubi episodeihin käyttää sitä visuaalisena taustanaan sitä räikeää ilottelua.

Tutoriaali sinänsä on itse asiassa ihan hyödyllinen, sillä aivan pelkkää puhdasta ammuskelua S.C.A.R. ei ole. Jos pelattavuus hakee vaikutteita menneistä vuosikymmenistä, on uudemmista Doom-peleistä selkeästi ammennettu ainakin kielekkeeltä kielekkeelle tai tasolta tasolle hyppimiseen tarkoitettu hyppy ja tuplahyppy.

Avukseen pelaaja saa myös vauhdikkaan juoksuominaisuuden sekä eräänlaisen kyykkyliukumisen. Jos jokin kohta tasossa on liian matala, ei siitä selviä muiden pelien tapaan pelkällä kyykkykävelyllä, vaan on kyykkyssä liu’uttava ahtaan paikan ohitse. Tuplahyppyä korkeammalla oleville paikoille pääsemiseen on avuksi aseesta ammuttava tartuntakoukku, joka palautuvan benjiköyden tavoin kiskaisee pelaajan taivaisiin. Aseita varten on tarjolla eräänlainen supermoodi, jonka saa aktivoida aina tietyn ajan jälkeen E:tä painamalla. Tavallisesta käsiaseesta tulee tällöin automaattiase ja sinko esimerkiksi ampuu useamman kieppuvan kudin kerrallaan.

Pelin tarjolla olevan episodin aikana päästään kutakuinkin näkemään millaista meininkiä ainakin keskeneräinen S.C.A.R. tarjoaa. Luvassa on suoraviivaista ja erittäin vauhdikasta räiskimistä. Jos 2016 vuoden Doom oli monen mielestä jotain hienoa juurille palaamista, on S.C.A.R. niin ikään samankaltaista hupailua, joskin pienen pienellä budjetilla.

Pieni budjetti näkyy ennen kaikkea visuaalisessa yleisilmeessä. Tasot sinänsä ovat toimivannäköisiä, mutta päälle hyökyvät viholliset lähinnä surkuhupaisen kulmikkaita ja sarjakuvamaisia ilmestyksiä. Jostain syystä pelatessani sain kuitenkin nostalgisia flashbäkkejä niihin aikoihin, kun ensimmäistä kertaa sain Quake II -pelissä upean ja uljaan 3D-kiihdytyksen toimimaan 90-luvun lopulla.

Tämä fiilikseni ei ilmeisesti ole aivan sattumaakaan, sillä pelatessani bongasin eräästä nurkasta vihollisen istumassa putkinäytöllisen tietokoneen ääressä – pelaamassa Quakea II -peliä! Hymy ilmaantui suupieleen väkisinkin.

Jos grafiikka on vähän sinnepäin ja nostalgian suuntaan, ei tekoälyssäkään ole liiemmin hurraamista ja välillä hemmot jäävät jopa tason objekteihin jumiin tai jäävät kuollessaan ilmaan makaamaan. Kuitenkaan tämä ei vauhdikasta meininkiä estä, sillä silloin kun tekoäly toimii ja peli vyöryttää ison kasan pahiksia niskaan, saa pelissä juosta ja ampua herkeämättä – aivan kuin silloin vanhoina hyvinä aikoina. Terveyspalkki ei sekään palaudu itsestään ja kaikki panssari, terveys kuin ammuksetkin kerätään tasoista noukkimalla.

Onkin siksi tärkeää, että aseet kuin ammuskelu sekä liikkuminenkin tasoissa tuntuvat kaikki varsin sulavalta ja toimivalta. Vauhdikasta meininkiä säestää totta kai asiaan kuuluva raskaampi musiikki ja tarjolla onkin instrumentaalista death metal -musiikkia, joka tosin saisi vaihdella vähän enemmänkin. Tällaisenaan musiikki kun kuulostaa niin kovin samalta hetki toisensa jälkeen.

Perinteisesti etenemiselle tärkeät ovet ovat usein lukossa ja vaativat, minkäs muunkaan kuin jonnekin piilotetun avainkortin. Kenttäsuunnittelu on pääosin putkimaista ja muutamaan otteeseen avarampaakin, mutta hiomista olisi tasojen selkeyden osalta. Joskus peli halua avata jotain ovea ja siinäpä mietitään, mistä sen saisi auki. Kun kaikki lähialueen pahikset on ammuttu, ilmoittaakin peli yht’äkkiä oven olevan auki, mutta mikä ovi ja missä se olikaan? Pienen edestakaisin juoksentelun jälkeen oikeat oviaukot onneksi aina löytyvät, mutta turha ajanhukkaaminen käy tylsistyttämään.

Loppusanat

Kaiken kaikkiaan pelisessioista S.C.A.R.in parissa jäi hyvä fiilis – voin valehtelematta sanoa nauttineeni siitä yksinkertaisuudesta mitä pelillä oli tarjota, vaikka visuaalisesti tai tekoälyltään ilmestys – ei ainakaan vielä ole – mitään maata mullistavaa. Bugeja ja hiottavaa vielä riittää, niin visuaalisuuden kuin yleisen toteutuksenkin saralla, mutta Game Reality jää mielenkiinnolla odottamaan lopullista tuotetta, kun “arvet paranevat” ja peli valmistuu.