Käyttäjänimi:
Salasana:
Rekisteröidy
Search icon
facebook link rss link twitter link

Terminator Vs. Terminator

Kirjoittanut Mikko Kosonen 15.syyskuu 2012

Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä, jo elokuvaklassikoksi aikoja sitten muodostunut The Terminator sekä sen loistava (alkuperäistäkin loistavampi) jatko-osa, Terminator 2: Judgment Day ovat yksiä allekirjoittaneen – kuin monen muunkin – suosikkielokuvia kautta aikojen, yhdessä kahden ensimmäisen Alien-elokuvan kanssa (tiedän, jatko-osa oli nimeltään Aliens).

Luonnollisesti kahden ensimmäisen Terminator-elokuvan fanina en pitänyt oikeastaan ollenkaan mahtavan kakkosen jälkeen kuin kieliposkessa tehdystä Rise Of The Machinesista, jonka roolitusta johtivat Iso-Arskaa lukuun ottamatta varsin ponnettomat näyttelijäsuoritukset, samalla kun koko tarina tuntui pelkältä kakkosen kierrättämiseltä.

Terminator Salvation sen sijaan paransi mielestäni juoksuaan kolmoseen verrattuna pykälän verran, mutta ikävä kyllä Arskan terminaattori oli korvattu Sam Worthingtonin kepeällä näyttelemisellä, parivaljakkonaan meuhkaavan Christian Balen näyttelemä John Connor. Lisäksi osa elokuvan roboteista oli kuin jostain Transformersista. Silti uskallan ylpeänä mainita, että omistan Salvation-elokuvan bluray-version erikoispainoksen, jossa elokuva koteloineen oli ängetty hienon, vaikkakin muovisen, aidon kokoisen T-600 mallin terminaattoripään niskaan.

Ehkä osittain ihailuni etenkin sarjan kahta ensimmäistä osaa kohtaan johti siihen, että minua on jo pidempään mietityttänyt ajatus siitä, että miksi Terminator-elokuvat eivät ole oikeastaan koskaan nähneet täysin omanarvoistaan lisenssipeliä. Tämä minua askarruttanut asia äityi lopulta niin pahaksi ”pakkomielteeksi”, että en voinut muuta kuin alkaa haalia käsiini elokuvien pohjalta tehtyjä pelejä.

Koska vanhempien pelien hankkiminen tällaista projektia varten olisi osoittautunut todella haastavaksi operaatioksi, päätin rajata artikkelini kattavuutta käsittämään vain uusimpia Terminator-pelejä. Kenties joskus – jos sille päälle satun – saatan innostua tekemään vielä artikkelin vanhoistakin peleistä. Jos vain onnistun saamaan niitä käsiini.

Omakohtainen kokemukseni Terminator-pelien parissa ovat olleet Bethesdan kehittämät, ei-elokuviin-liittyvät The Terminator: Future Shock ja The Terminator: Rampage sekä Oceanin Terminator 2 -elokuvan pohjalta julkaistu peli Terminator 2: Judgment Day.

Terminator 2: Judgment Day -peli ei muistuttanut juuri lainkaan itse elokuvaa ja kokemuksena se oli kammottavan surkea ja rasittava pelata (etenkin se moottoripyöräkohtaus!) The Terminator: Rampagessa sen sijaan yksinäisen menneisyyteen lähetetyn kommandon piti tutkia Cyberdyne Systemsin massiivisia tiloja ja tuhota siinä sivussa tuhota Skynetin kokoamia robotteja sekä kyborgeja.

Rampage kuitenkin oli omasta mielestäni vain tylsä Wolfenstein 3D klooni, jossa ei ollut juuri ollut mitään aitoa terminaattorifiilistä. Pian pelin ilmestymisen jälkeen tulikin sitten markkinoille Doom ja pyyhki pelillä lattiat.

Bethesdan seuraava Terminator-peli, The Terminator: Future Shock julkaistiin vuonna 1995. Siinä oli onnistuneen ahdistava, synkkä ja varsin harmaasävytteinen tulevaisuuden tunnelma ja robotitkin jopa pelottivat aluksi, kunnes tajusi niiden typerääkin typerämmän tekoälyn ja hitaan kävelytahdin. Terminaattoreita ei siksi koskaan tarvinnut paeta samalla tapaa kuin elokuvissa ja ne oli myös voitettavissa ihan tavallisilla aseilla. Future Shock on kuitenkin yksi niistä pelattavimmista ja onnistuneimmista peleistä, joita Terminator-elokuvien pohjalta on tehty.

Kahdesta ensimmäisestä Terminator-elokuvasta ehdittiin julkaista jopa kaksitoista elokuviin liittynyttä lisenssipeliä. Sitten olivat nämä muut pelit (Rampage, System Shock jne.) jotka eivät liittyneet elokuvien juonikuvioihin suoranaisesti. Näitä julkaistiin neljä kappaletta, joista ehkä mielenkiintoisin tapaus oli Robocop Versus The Terminator (jokaisen 80-luvun pikkupojan unelma!) mutta ei sinänsä varsinainen Terminator-peli, joten en laskisi sitä mukaan tämän artikkelin sekaan lyhyttä mainintaa enempää.

Yhteenvetona tähän väliin voidaan siis todeta, että 80- ja 90-luvulla julkaistiin tukuittain Terminator-aiheisia videopelejä, joista vain muutamat olivat oikeasti edes jollain tapaa pelattavia ja loput lähestulkoon silkkaa roskaa, poislukien mainitsemani Future Shock. On otettava myös se huomioon, että kyseessä oleva peli on nykypäivänä jo todella vanha, peräti seitsemäntoista vuotta, eikä sitä myydä edes vanhojen pelien nettisivuilla gog.comissa, joten sitä on hyvin vaikea saada käsiinsä.

Alla vielä muutamia Youtuben videolinkkejä mainitsemiini vanhempiin Terminator-peleihin:

Terminator 2: Judgement Day

The Terminator: Rampage

The Terminator: Future Shock

Olen arvostellut videopelejä jo kohta kaksitoista vuotta, mutta jostain syystä itseltäni jäivät lähes kaikkien 80- ja 90-luvun Terminator-pelien tapaan 2000-luvun peleistä väliin ihan jokainen kyseisen elokuvasarjan pohjalta tehty peli.

The Terminator Vs. The Terminator -nimen saaneen artikkelini ideana onkin palata menneisyyteen (vaatteet kuitenkin pysyvät päällä!) tutkimaan sitä, että onko 2000-luvulla julkaistuista Terminator-peleistä miksikään: onko kukaan edelleenkään onnistunut vangitsemaan täydellisesti Terminator-elokuvien tunnelmaa peleihinsä hyvän pelattavuuden kera, niin kuin vaikkapa esimerkiksi Rocksteady onnistui loistavasti Batmanin osalta peleillään Batman: Arkham Asylum sekä Arkham City.

Koska The Terminator: Futre Shock on todella vanha, eikä sitä mistään saa, on siksikin mielenkiintoista nähdä onko mahdollista saada Terminator-annostuksensa muista, tuoreemmista peleistä.

2000-luvun alussa Atari (eli entinen Infogrames) sai ilmeisesti suurella rahalla käsiinsä oikeuden tehdä pelejä elokuvien pohjalta. Vuosien 2002-2004 Atari ehti julkaista neljä Terminator-peliä. Pelejä työsti kolme eri kehittäjää. Paradigm Entertainment sai kunnian olla kahden pelin kehittäjä, lähinnä kai siksi, että Atari omisti heidät. Paradigmia ei enää tänä päivänä ole olemassakaan – ei kuitenkaan heidän viimeisen Terminator-pelinsä vuoksi.

Mukana Terminator Vs. Terminator artikkelini mittelössä ovat seuraaat pelit (järjestyksessä vanhemmasta uudempaan):

The Terminator: Dawn Of Fate
Terminator 3: Rise Of The Machines
Terminator 3: Redemption
Terminator: Salvation

2000-luvun peleistä (lukija: mobiilipelejä en ole ottanut lainkaan huomioon tässä artikkelissani) ainoa, jota en saanut hankituksi käytettynä enkä uutenakaan, oli Terminator 3: War Of The Machines.

Toisaalta tämä ei ehkä liene fataalinen takaisku vertailuartikkelini koostamiselle, sillä vain PC:lle vuonna 2003 julkaistu War Of The Machines oli (tietojeni mukaan) köyhän miehen Battlefield 1942 -tyylinen nettiräiskintä. Pelillä tuskin on enää toimivia servereitä pystyssä.

Pelin kehittänyt unkarilainen Clever’s Games ei myöskään ole tehnyt yhtään peliä sitten War Of The Machinesin, eikä pelitalon nettisivujakaan löydy mistään, joka antaisi vihiä siitä, että Paradigmin tapaan Clever’s on vajonnut unholaan.

Osittain paitsiooni jääminen uusimpien Terminator-pelien kohdalla johtui myös siitä, että Atari oli kovin haluton jakamaan arvostelukappaleita julkaisemista peleistään medialle pelien ilmestymisen aikaan. Liekö ihmekään…

Vertailun peleistä ainoa peli, Terminator Salvation ei enää ollut Atarin tallista tullut, vaan sen sijaan Evolved Gamesin julkaisema.

Terminator Vs. Terminator artikkelini perimmäisenä tarkoituksena on yrittää kaivaa sitä neulaa heinäsuovasta, tässä tapauksessa paikantaa joukosta sellainen peli, joka onnistuu oikeanlaisessa Terminator-tunnelmassa, mutta onnistuu myös pelattavuuden puolelta olemaan.. Pelattava!

En siis tässä artikkelissani nosta jalustalle sitä peliä mikä näyttää vähiten ikääntyneeltä, vaan sen sijaan bonusta tunnelman ja pelattavuuden ohella tulee virallisesta musiikista (jos sitä on) ja vielä parempi on jos pelissä saa vapista housut punteissaan terminaattoreita paetessaan tai pelata itse Arskalla kuolemattomana kyborgina!

Ehkä kuitenkin odotan näiltä peleiltä liikaa tässä vaiheessa. En välttämättä tule sellaista näiden joukosta edes löytämään – se on jopa todennäköistä, mutta jos yksinkertaisesti lukisin muiden vanhoja arvosteluita näistä peleistä netistä, ei siinä olisi mitään mieltä, ei mitään seikkailua!

Haluan mainita vielä, että en ole pelannut ainoatakaan näistä peleistä koskaan aiemmin, enkä ole myöskään katsonut niistä pelivideoita Youtubesta tai mistään muualtakaan. Kokemukseni on puhtaasti ensikertalaisen intoa. Tai inhoa.

Ennen kuin aloitamme, mainitsen vielä, että koska pelit ovat melko vanhoja, niitä ei ole saatavilla uusille konsoleille. Artikkelini peleistä ainoastaan vuonna 2009 julkaistua Terminator Salvationia voi vielä ostaa kaupasta, tai ainakin joistain verkkokaupoista. Artikkelin kaikki muut pelit ovat vanhoille konsoleille julkaistuja pelejä – allekirjoittanut hankki kaikista kolmesta versiot Xboxille, koska sellainen sattui kotoani löytymään. Katsauksessa on siis kolme alkuperäisen Xboxin peliä, sekä yksi PC-peli.

Pidemmittä puheitta, aloittakaamme! (puhallan ensin pölyt kuusi vuotta levänneestä Xboxistani)

The Terminator: Dawn Of Fate (2002)

Kehittäjä: Paradigm Entertainment

Ensimmäisenä lyöntivuorossa (pikemminkin pieksemisvuorossa) on joukon vanhin, The Terminator: Dawn Of Fate. Kuten pelin nimestäkin voi päätellä, se perustuu löyhästi ensimmäiseen elokuvaan sen sijaan, että se monen muun pelin tapaan apinoisi Judgement Dayn tapahtumia.

Pelissä eletään vuotta 2029, on kulunut kolmekymmentä vuotta siitä kun sota kapinoivaa Skynetiä ja koneita vastaan alkoi vuoden 1997 elokuussa – ainakin jos hetkeksi unohdetaan, että Terminator 3 juonineen on olemassa. Pelissä omaksutaan ihmisvastarintaa edustavan Tech Comin riveissä taistelevan muutaman sotilaan rooli, yksi näistä on ykkösen sankarisotilas, Kyle Reese – samalla tämä hahmo on ainoa linkki ensimmäiseen elokuvaan, muuta yhteistä ei pelillä sen kanssa sitten olekaan. Reese saa pelissä muun muassa tehtäväkseen taata kenraali John Connorin selviämisen suojaan koneiden iskuilta. Pelissä pelataan myös kahdella muulla Tech Comin sotilaalla, mutta nämä eivät ole elokuvasta tuttuja.

Alku lupaa hyvää: peli käynnistetään ykköselokuvan futuristisia kohtia muistuttavalla avauksella, jossa soi (melko varmasti) Terminator 2:n versio kauniista Brad Fiedelin sävletämästä teemamusiikista. Nyt kuulostaa hyvältä! Ikävä kyllä tähän se sitten jääkin. Loppu pelistä on suorastaan aivan kammottava, kammottava kokemus.

It’s not a tumor!

Dawn Of Fate on hahmon ulkopuolelta käsin kuvattu toimintapeli, mutta kyseessä ei ole perinteinen ”selän takaa” kuvattu toiminta, vaan sen sijaan pelikameran työskentely muistuttaa vanhoja Resident Evil-pelejä. Kamerakulmat ovat valmiiksi lukittuja ja vaihtelevat automaattisesti tuon tuosta, riippuen siitä mihin pelaaja hahmonsa taluttaa.

Totta puhuen kamera heittelee niinkin paljon, että jatkuvasti saa olla pää pyörällä hahmon poukkoillessa aina päin seiniä ja selkään ammutaan enemmän kuin riittävästi, koska kun kamerakulma vaihtuu, vaihtuvat myös ohjauskontrollien ilmansuunnatkin.

Kun räiskitään, painetaan ohjaimen vasen liipaisin pohjaan ja tällöin peli muuttuu FPS-peliksi sillä erotuksella, että tässä tilassa ei voi lainkaan liikkua ja on täysin haavoittuvainen kaikille tekoälyn iskuille!

Mikäli terminaattori tai muu kone sattuu olemaan liian lähellä naamaa, on vapautettava liipaisin, palattava takaisin Resident Evil-pelikameraan ja juostava vähän taaksepäin ja sitten otettava FPS-kuvakulma uudelleen käyttöön. Kuinka typerältä se kaikki tuntuukaan. Pelattavuus on kokonaisuutena aivan täydellisen luokatonta tasoa, jota ei onneksi nykypäivän peleissä kyllä enää juurikaan näe.

Onneksi kaikki pelin terminaattorit ovatkin sitten idioottimaisen typeriä ja laahustavat eteenpäin kuin mitkäkin zombiet, jopa ne ”Iso-Arskatkin” eli T-800 yksiköt, joiden ainoa ero muihin terminaattoreihin on, että ne kiiltävät enemmän, jotta ne erottaisi paremmin. Se, että edes T-800 yksiköstä ei ole vastusta pelaajan aseille latistaa tunnelman aivan nollaan – pelistä ei löydy lainkaan elokuvien kaltaisia hiostavia hetkiä koneita paettaessa tai niitä vastaan taisteltaessa.

Eipä kyllä voi omienkaan tekoälyä kehua; usein muut Tech Comin pojat kun seisoa kököttävät vieressä ja katsovat, kun Kyle Reese tai joku muu pelaajan hahmoista yksinään sotii kaikkia niitä päälle laahustavia koneita vastaan aseillaan. Joskus paikallaan kököttäjiä on molemmin puolin: terminaattorit kököttävät ja Tech Comin sotilaat kököttävät, sillä välin kun pelaaja ja yksi roboteista tappelevat keskenään aseillaan. Tunnelma on kuin firman pikkujouluissa.

Aseista puheen ollen, on melko outoa, että tässä pelin tulevaisuudenkuvassa käytössä on muun muassa tupla-uzit sekä pumppuhaulikko, vaikka Kyle Reese melko tyhjentävästi sanoo The Terminator-elokuvassa Sarah Connorille, että ”näillä teidän nykyajan aseilla ei pystytä koneita tappamaan.”

Taisi Kyle-poika valehdella meille kaikille! Tai sitten Paradigm yksinkertaisesti vain mokasi pelinsä osalta tai heitä ei kiinnostanut. Eipä olisi minuakaan kiinnostanut, jos olisin ollut mukana tekemässä peliä.

Dawn Of Fatessa terminaattorit ja muut hajoavat paloiksi ja lopulta jopa räjähtävät(!) kun pelaaja pistää menemään uzeillaan. Mukana on myös erinomainen sähköpamppu, joka yhdistettynä adrenaliiniryöppyyn (sekin on ominaisuus tässä pelissä) aiheuttaa sen, että Kylesta ja kumppaneista tulee hetkellisesti kuin mitäkin ninjoja, jotka potkivat menemään terminaattoreilta hengen pois tehokkaammin ja nopeammin kuin tuliaseilla.

Peli on jaettu toiminallisiin osuuksiin, jotka käynnistyvät kun peli niin haluaa ja sitten mennään. Ovet eivät aukea, tai oviaukon eteen muodostuu keinotekoinen energiakenttä kulkua estämään.

Semn jälkeen päälle vyöryy useiden minuuttien ajan loputtomat määrät koneita, jotka on hoideltava viimeistä peltikasaa myöten – ennen ei edetä. Tässä ei auta selkä seinää vasten seisoskelu ja tulittaminen paikaltansa, koska joskus koneita putoilee välillä katoistakin tai vain ilmestyy tyhjästä pelaajan viereen räiskimään.
Medium-vaikeustasolla peli on jo toisessa tasossaan (kampanja kestää 10 tasoa) aivan täysin, mahdottoman, supervaikean läpäisemätön!

Parikymmentäkään yritystä ei riitä, kun energiat vähenevät vähenemistään ja lääkintälaukkuja kuluu kuin vessapaperia ripulin aikaan ja aseiden lippaat tyhjenevät alta aikayksikön.

Easy-tasolla peli on jo paljon pelattavampi ja estää medium-tason kaltaisen hulluksi tulemisen, mutta helpolla ei pääse easy-tasollakaan. Easy-tasolla lääkintälaukkuja jää jäljelle lähes jokaisesta tuhotusta koneesta, joita todella tarvitsee. Lääkitsemistä on harrastettava lähes yhtä usein kuin ampumistakin, myös easylla pelatessa. Aina ei kuitenkaan ehdi lääkitä itseään ja sitten peli peluuttaa joskus jopa tason alusta asti. Tallentaa saa vasta jokaisen tason lopussa, joten peliä on syytä jatkaa ainakin sinne asti, ellei halua uusintakierrosta seuraavalla pelikerralla. Jos toistavuuden tunnetta syntyy pelin samojen kohtien pelaamisesta uudelleen ja uudelleen, niin sitä tuetaan pitkälti pelin äänimaailman kanssa.

Ääninäyttelyssä ei ole mitään tunnetta mukana kenelläkään, mutta vielä kamalampaa on se, että vaikka alkuintrossa soi hienosti virallinen tunnari, ei pelissä siitä, tai muusta Terminator-elokuvien aikana soivasta instrumentaalisesta musiikista ole tietoakaan. ”Rauhan hetkinä” pelissä soi vähän tasosta vaihdellen eräänlainen hidastempoinen, mutta jollain tapaa odottava musiikki, kun taas toiminnan aikana, kun koneet sitten taas tulevat, soi tasossa kuin tasossa jokin kamala korvia vihlova rämpytys, jota voisi luokitella kenties instrumentaaliseksi trash metalliksi. Sopii hyvin Terminator-pelin tunnelmaan, eikös?

Pelin kaikilla musiikkipätkillä yhteistä on se, että ne ovat kaikki kestoltaan noin viiden sekunnin pituisia. Ne soivat yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen alusta kun peliä pelataan.

Ne jäävät päähän soimaan ja tulevat uniin mukaan kun menee nukkumaan. Peli on kamala ja traumatisoiva, enkä halua enää koskaan pelata sitä, niin kauan kuin henki minussa pihisee.

Arvosana:
Pelattavuus 0.5
Tunnelma 1
Äänimaailma 1

Terminator 3: Rise Of The Machines (2003)

Kehittäjä: Black Ops Entertainment

Terminator 3: Rise Of The Machines on ensimmäinen näistä neljästä pelistä, joka perustuu elokuvaan – tässä tapauksessa sarjan huonoimpaan elokuvaan, Rise Of The Machinesiin.

Jälleen kerran se on alku, joka lupaa hyvää: pelin valikoissa soi pelin virallinen tunnusmusiikki. Tästä on hyvä lähteä liikkeelle.

Vaikka peli perustuu elokuvaan, ei peliversio hetimmiten ala apinoida esikuvaansa. Ensin pelataan todella pitkä pätkä elokuvistakin tutussa harmaassa ja synkässä tulevaisuudenkuvassa, samaan tapaan kuin Dawn Of Fatessakin, mutta tällä kertaa pelaaja saa omaksua ihan oikean T-800 terminaattorin roolin, eli pääsee hyppäämään Iso-Arskan rooliin! Kyseinen yksikkö on hakkeroitu Tech Comin riveihin, joten Iso-Arska ei Terminator 2:n tavoin ammu ihmisiä vaan toisia koneita, tässä tapauksessa muun muassa T-900 mallin terminaattoreita.

Tulevaisuudeen sijoittuva peliosuus on ikään kuin esitarina sille, mitä tapahtuu ennen Terminator
3-leffan tapahtumia, ennen kuin T-800 ja naisterminaattori T-X lopulta palaavat menneisyyteen. Pelin ”juonessa” on suurinpiirtein tähän saakka jotain tolkkua, mutta sitten homma lähtee lapasesta. Pelissä poukkoillaan tulevaisuuden ja nykyhetken välillä ja joissain tulevaisuustehtävissä ammutaankin sitten ihmisiä koneiden sijaan. Pelin nykyhetkeen, eli elokuvan tapahtumia apinoivat hetket eivät nekään ole mitään kovin hyvin valotettuja. Kohtia elokuvasta on otettu sieltä täältä ja nykyhetken juonta siivitetään milloin animaatioin ja milloin pätkillä elokuvasta. Missään ei kuitenkaan ole mitään järkeä ja peli alkaa harpomaan oikein kunnolla.

Juoni on siis sekavaa sillisalaatti, mites se pelattavuus?

Melkein jo heti ensiminuuteilla tulee nähtyä paljolti siitä, mistä Terminator 3: Rise Of The Machines pelinä koostuu. Black Opsin kehittämän pelin pelattavuus ja kontrollit ovat huomattavasti parempaa sorttia kuin Dawn Of Faten. Rise Of The Machines on pääasiassa ihan normaali FPS-peli, (eli voi myös liikkua tähdätessä, mahtavaa) joka välillä vaihtaa pelikuvakulman hahmon selän taakse, mutta vain silloin kun edessä on käsirysy jotain toista terminaattoria vastaan, jollainen yleensä seuraa vasta välianimaation jälkeen, eikä kuvakulma siirry suoraan pelitilanteesta toiseen pomppien.

Peruskontrollit ovat Rise Of The Machinesin osalta kunnossa, mutta ohjaus silti on melko kaukana loistavasta. Sitä luulisi, että kun kerran ohjataan voimakasta ja raskasta tappokonetta, askelluksessa olisi edes aavistus raskaan koneen tuntua ja jäykkyyttä, mutta ei. Iso-Arska liihottelee maisemissa kuin mikäkin öljytty ballerina – tuntuu monesti siltä kuin Arska liukuisi jään päällä sen sijaan, että alla olisi tukevaa, rojun täyttämää maata.

Ohjaus, tarkemmin sanottuna aseilla tähtääminen on myös melko epätarkkaa puuhaa, eikä vihollisiin meinaa aina edes osua, mutta onneksi tarjolla on vasemmalla liipaisimella lukittuva varsin kätevä automaattitähtäin. Liihottelevaan ja epätarkkaan ohjattavuuteen kuitenkin onneksi pidemmällä aikavälillä tottuu, jonka jälkeen voi alkaa tarkastella muuta peliä, ylimääräisen kiroilemisen jäädessä taakse toisin kuin Dawn Of Faten kanssa, jossa kiroileminen ja peliohjaimen heittely ovat osa kokemusta.

Osittain ehkä myös hieman paremman ohjauksen vuoksi Rise Of The Machines tuntuu ylihelpolta, siinä missä Dawn Of Fate tuntui ylivaikealta. Kuten tapoihin kuuluu, ei kenelläkään pelissä ole minkäänlaista tekoälyä ja Iso-Arska saa hoitaa kaiken yksin aivokuolleita terminaattoreita ja muita koneita (HK:t muun muassa) yksinään. HK:tkin putoavat taivaalta tosin jo kahdella tulisarjalla, joten mikään ongelma yhden miehen (tai koneen) armeija ei ole. Rivillinen T-900 koneitakin menee siinä sivussa kuin ruohoa leikaten. Pelin helppouden vuoksi se myös on läpäisty todella nopeasti. Pelattavia tasoja on 22, eli kaksi enemmän kuin Dawn Of Fatessa, mutta silti sen pelaa nopeasti lävitse. Osa tasoista on todella lyhyitä ja kun keinotekoisen vaikea pelattavuus ei kuulu Rise Of The Machinesin ominaisuuksiin, on peli todella nopeasti ohitse.

Rise Of The Machines on ensimmäinen videopeli, josta ei löydy pelkästään Iso-Arskan kuvaa kannesta, vaan myös hänen ulkonäkönsä sekä äänensä mallinnettuna peliin. Eräässä pelin ekstrojen joukosta löytyvässä haastattelussa muskelimies mainitsee, ettei ole halunnut tehdä sitä aiemmin, koska peleissä hän ei ole näyttänyt lainkaan itseltään tai peli muutoin on ollut sellaista surkeaa tasoa, ettei se ole tehnyt elokuvalle oikeutta.

Tällä kertaa Arskalle kaiketi näytettiin vain pelin CGI-pätkiä ja uskoteltiin se olevan itse pelistä, kun mies kerran lähti mukaan projektiin. Tai ehkä hän vain halusi jättää perintönsä videopelien pariin, ennen silloista siirtymistään kuvernaattorin rooliin ja tämä oli viimeinen mahdollisuus. Tai ehkä hän näki pelin nimenomaan olevan samalla viivalla elokuvaversion kanssa…

Pelissä Arska kuitenkin näyttää melko kiitettävästi itseltään vuoden 2003 peliksi ja vaikka Arskan naamaa pelatessa ei näekään muuta kuin 3rd person tappeluissa, tuo ”sen aidon” terminaattorin näkeminen lihassa ja veressä pientä plussaa mukanaan mitä pelitunnelmaan tulee. Ääninäyttelyäkin on, mutta se on pääasiassa kamalan koomista kuultavaa. Oikeasti tylyjä ja konemaisia one-linereita kahden ensimmäisen elokuvan tapaan ei juuri Arskalta irtoa – niissä on liikaa näyttelemistä mukana. Mukana ovat kyllä tutun kuuloiset one-linerit kuten ”terminated” tai ”no problem”, mutta sellaiset klassikot, kuten”hasta la vista baby” ja ”I’ll be back” puuttuvat!

Näiden sijaan sen sijaan Arska hihkuu suustaan ulos iloiseen ääneen (tai vaihtoehtoisesti kuin suoraan paperilta luettuna) lausahduksia tyyliin ”Awesome!”, ”Fantastic!”, ”Outstanding!”, tai ”Lock & load” – joista viimeksi mainittu sentään tulee ulos ilman erillistä ilakointia.

Silti pistää miettimään, koska pääosan ajasta Arskalla räiskitään ylhässä yksinäisyydessä, niin kenelle Arska näitä lausahduksiaan edes huutelee napatessaan mukaansa energiaa palauttavia energiakennoja tai ammuksia jostain talon nurkalta. T-900 koneilleko vai muille vielä vähä-älyisimmille koneille?

Terminator 2-elokuvassa kävi selväksi, että terminaattorit voivat oppia erilaisia sanoja ja sanayhdistelmiä, joten onko joku opettanut nämä kyseiset sanat hänelle ennen kuin lähdettiin sotimaan Skynetia vastaan tämän uusimman hakkeroidun T-800 yksikön kanssa? Vai onko joku ihmissotilas sotakentällä kenties huudellut näitä samoja ja Arska on siitä sitten itse oppinut ne muistamaan? Tämä pohdiskelu kuitenkin menee jo sen verran filosofiselle puolelle, että jätän asian tältä osin tähän.

Vaikka Arskan osa one-linereista ja tapa, jolla hän niitä puhuu ovat jokseenkin myötähäpeällisen kuuloisia, ovat ne plussaa pelille, joskin pientä sellaista.

Muu äänimaailma on sekin ihan toimiva, mutta missä on jälleen se virallinen musiikki? Eikö siihen saatu ääniraidan säveltäneeltä Brad Fiedeliltä käyttölupaa päävalikkoa ja ruudulla pyörivää demoa pidemmälle? Musiikki ei kuitenkaan ole Dawn Of Faten tapaan aivan kamalaa p*skaa eivätkä raidat ole viiden sekunnin mittaisia pyrähdyksiä, vaan musiikki toimii hiljaisena taustamusiikkina ihan kohtalaisesti, mutta kaikki pelin musiikkiraidat eivät todellakaan sovi pelin tunnelmaan.

Liian hyväntuulinen, Westernhenkinen tai vaihtoehtoisesti Star Warsilta kuulostava instrumentaalinen soitanta ei mielestäni sovi synkän ja toivottoman tulevaisuudenkuvan tunnelmiin, enkä tiedä mitä Black Ops on ajatellut näitä musiikkeja valitessaan.

Tähän loppuun voi vielä todeta, että pelasin Terminator 3: Rise Of The Machinesin 22:sta tehtävästä lävitse viisitoista ja jäin lopulta jumiin kuudenteentoista. Kyseistä tehtävää ei yksinkertaisesti voi läpäistä pelin kuolettavantyhmän tekoälyn vuoksi – tehtävässä tulisi suojella (aivokuollutta) John Connoria, samalla kun käydään noutamassa elokuvan tapaan Sarah Connorin arkku mausoleumista. Ei vaan onnistu, ei niin millään.

Ei sillä, että tämä olisi pelin ensimmäinen oikutteluhetki: peli kärsii lukuisista bugeista ja välillä esimerkiksi tappelusessioissa toinen hahmoista saattaa jäädä jumiin ympäristön objekteihin ja silloin on aloitettava kenttä alusta. Joskus jotkut Tech Comin tekoälyhahmot eivät suostu liikkumaan tarkoitettuun paikkaan ja tehtävätavoite ei pysty päivittymään. Kaikkea tällaista mukavaa.

Silti, ei kaikki kai kuitenkaan mennyt aivan pieleen Terminator 3: Rise Of The Machines pelin kanssa, sillä Black Ops on artikkelissani mainituista Terminator-pelien kehittäjistä ainoa, joka on edelleen pystyssä vielä tänä päivänäkin. Kenties pitäisi palata menneisyyteen ja estää Black Opsia koskaan ottamasta peliä työn alle…

Arvosana:
Pelattavuus 1.5
Tunnelma 1.5
Äänimaailma 2

Terminator 3: The Redemption (2004)

Kehittäjä: Paradigm Entertainment

Terminator 3: The Redemption on Dawn Of Faten kehittäneen Paradigmin uusintayritys Terminator-pelien parissa – varmasti jotain tämänsuuntaista ovat keskenään toimistossaan miettineet: ”jokos tällä kertaa onnistuttaisiin kehittämään vähemmän p*ska peli?”

Paradigmin toinen peli on eräänlainen yritys paikata sitä kamalan sekavaa (ja huonoa) peliä, joka Black Opsin Terminator 3: Rise Of The Machines oli. The Redemption julkaistiin vuonna 2004, vuotta myöhemmin kuin itse elokuva, joten paineet saada peli samaan aikaan ulos elokuvan kanssa eivät olleet enää ajankohtaisia ja siten – ainakin teoriassa – antoi Paradigmille enemmän tilaa ja rauhaa työstää peliänsä.

I’m back!

Käytännössä The Redemption onkin eräänlainen uudelleen uudelleenlämmitetty Terminator 3-lisenssipeli, jossa juoni on pääasiassa elokuvasta tuttu, sillä erotuksella, että Black Opsin pelin tapaan ensiksi näytetään mitä tapahtui tulevaisuudessa, ennen kuin Iso-Arska (eli T-850) saapui jälleen menneisyyteen, kolmatta kertaa. Pelin viidentoista tehtävän kampanjasta muutamat alkupään tehtävät sijoittuvatkin tulevaisuuden synkkään sotaan koneita vastaan, kunnes Arska lopulta pääsee Skynetin bunkkeriin ja sitä kautta aikamatkustuslaitteeseen.

The Redemption on monella tapaa paljon onnistuneempi peli kuin virallinen ja tönkkö leffapeli Rise Of The Machines. Yhteistä näillä kahdella kuitenkin on sen verran juonipohjan lisäksi, että The Redemptionissakin omaksutaan Iso-Arskan rooli. Black Opsin kehittämän pelin tapaan virallista musiikkia ei ole – tällä kertaa edes päävalikossa – mutta musiikki on moninkertaisesti parempaa kuin Dawn Of Fatessa ja pykälän kaksi parempaa kuin mitä Rise Of The Machinessa.

The Redemptionista löytyy virtuaalisesti mallinnettua Arska ääninäyttelyineen päivineen. Tällä kertaa Arskan heittämistä one-linereistakin saa päättää milloin Arska niitä suustaan päästelee. Sen lisäksi, että Arska automaattisesti huutelee niitä näitä, voi ohjaimen nappulaa painamalla laittaa Arskan puhumaan.

Suuri osa one-linereista on kierrätety sellaisenaan Rise Of The Machinesin äänitiedostoista, mutta on mukana uuttakin, kuten ”talk to the hand!”, ”get down!” tai ”you’re fired” – joista viimeksi mainittu tosin on Arskan heitto elokuvasta True Lies, enkä kyllä tiedä millä tapaa se edes sopii kylmäkiskoisen tappokoneen suuhun.

Aivan täydellinen paketti ei Arskan äänityöskentely kuitenkaan ole, vaikka tuo yhdessä virtuaali-Arskan kera tunnelmaa ja autenttisuutta peliin. Rise Of The Machinesin tapaan osa ääntelystä kuulostaa kamalan koomiselta ja muutenkin – en tiedä loppuiko peliä tehdessä rahat vaiko aika – mutta osa Arskan puheesta pelin välianimaatioiden aikaan ei todellakaan ole hänen omaa ääntänsä. Pikemminkin kuulostaa siltä, kuin Atari olisi palkannut imitaattori Pablo Fransiscon täyttämään Arskan omaa höpötystä vaille jääneet kohdat. Niin kamalan tökeröltä, mutta samaan aikaan semi-Arskalta osa repliikeistä kun kuulostaa.

The Redemption koostuu 3rd person räiskimisestä, mutta lisäksi peliin on ympätty hetkiä, jolloin ollaan jonkin ajoneuvon puikoissa, olipa sitten kyseessä tulevaisuus tai nykyaika. Arska osaa räiskiä ja piestä muita terminaattoreita turpaan ja vieläpä varsin toimivin kontrollein. Arskan liikkuminenkaan ei ole mitään ballerinan liihottelua vaan askellus ja muu elehtiminen on kaikki varsin konemaista, kuten olisi pitänyt olla jo aiemmin. Hienona elementtinä Arskan vaatteisiin tulee luodinreikiä ja iho repeytyy pois paljastaen lopulta koneen kovan titaanipinnoitteen.

Pelattavuutensa osalta The Redemption oikeasti yllättää jopa positiivisesti – ainakin alkuvaikutelmansa osalta, ennen kuin päästään pintaa syvemmälle. Kahden, lähinnä umpisurkean tapauksen jälkeen The Redemptionin pelaaminen tuntui paikoin jopa mukavalta. Kunnes Dawn Of Faten kaltainen ällövaikeus alkoi nostaa päätänsä.

The Redemptionissa ei saa edes valita vaikeustasoa, joten apua ei ole luvassa. Valehtelematta voin sanoa, että yhtäkään pelin tasoista ei voi läpäistä yhdellä yrittämällä. Osassa menee kaksi tai kolme, joissain kymmenen, joissain kaksikymmentäkin yrityskertaa. Peli jakautuu pelattavuudeltaan 3rd person räiskimiseen ja ajotehtäviin, joissa mennään tulevaisuudessa Tech Comin romuautolla, tai sitten elokuvan hengessä joko avolavalla tai vaikkapa poliisimoottoripyörällä. Ajotehtävät ne ovatkin pelin kamalampia. Niitä ei läpäise, ennen kuin oikeat niksit, lähes täydelliset refleksit sekä parhaan ajoreitin ulkoa opettelu on hallinnassa.

Saatat muistaa elokuvasta sen kohdan, kun Kate Brewster oli saamassa eläinklinikan pihalla T-X:ltä turpiin, ennen kuin Arska tuli sinisellä avolavallaan ja pelasti tilanteen? Saatat muistaa myös tätä kohtausta edeltäneen tilanteen, jossa Arska kurvasi pitkin metsiä karkuun poliiseja, ajoi autolla hyppyreistä ja tarrasi ilmalennon aikana sähkölinjoista kiinni samalla kun roikutti toisessa kädessään avolavaa, josta oli juuri hypännyt ulos ? Etkö muista? Ei se mitään, en minäkään.

Paradigm onkin ottanut pieniä vapauksia juonen kanssa ja tällä tavoin muutamat ”pimennossa olleet hetket” on täytetty pelin kehittäjien omasta päästä. Toisaalta hyvä, että The Redemption ei apinoi orjallisesti elokuvan juonta, mutta rajansa hölmöilylläkin pitäisi olla. Vielä kun kyseinen ajotehtävä on yksi pelin rasittavimpia tehtäviä ja koko ruljanssi ylipitkää kidutusta.

Kuten mainittua, tässäkin tehtävässä oikea ajoreitti on opeteltava ulkoa ennen kuin sitä voi mitenkään läpäistä. Kentässä jahdataan Lexuksen itselleen napannutta T-X:ää hitaalla avolavalla. Jotta Arska pysyisi kintereillä on oikaistava ja paljon. Käytännössä tarjolla on päätie, sekä oikoreitit. Jos ajaa ohi yhdenkin oikoreitin, voi saman tien nostaa kädet ilmaan, koska T-X pääsee lopulta pakoon. Mitään karttaa tai muutakaan ruudulla ei ole auttamassa, joten oikoreitit on lisäksi itse bongattava samalla kun kaahataan yhtään hidastamatta.

Osa pelin ajotehtävistä on kuitenkin ihan tyylikkäitäkin – tai oikeastaan vain yksi niistä. Heti avolavalla ajamisen perään seuraa toinen ajotehtävä, joka on melkein yhtä rasittava, mutta jollain tapaa tyylikäs. T-X on kaapannut sen elokuvassa nähdyn keltaisen nosturin ja sitä tulee jahdata, jotta nosturin edellä ajavat Connor ja Brewster eivät kuolisi. Pelissä nosturia jahdataan poliisimoottoripyörällä ja suurin osa tehtävästä sijoittuu kaupungin keskustan sijaan tulvakouruihin. Arskalla on aseenaan pumppuhaulikko, jota hän pyöräyttää joka kerta näyttävästi asetta ladatessaan.

Tehtävä tuo vahvasti mieleen Terminator 2:n vastaavan kohtauksen, jossa T-1000 jahtasi kymmenvuotiasta Connoria rekan nupilla. Tästä syystä tehtävä antaa positiivisen ja tyylikkään kuvan itsestään. Kunnes senkin pelaamisen turhautuu.

Ikävä kyllä avolavatehtävä aloittaa pelissä oikean ajoneuvotehtävien aallon, joita nähdään (ainakin) huimat viisi kappaletta putkeen. Olipa kyseessä sitten SWAT-joukkojen pudottaminen autosta kolhimalla niiden menopeliä vauhdissa (mistä tämäkään idea tuli?) tai T-X:n pitäminen loitolla katottomasta ruumisautosta varmistamalla, että auton päällä seisova T-X lyö päänsä jokaiseen vastaan tulevan puun oksaan, on meno kutakuinkin samaa pelattavuuden osalta: opettele paras reitti ulkoa, äläkä mokaa kertaakaan missään asiassa. Intoni yrittää sitkeästi jatkaa pelin läpäisyä putosi tässä vaiheessa nollaan – olin henkisesti jo kovin lyöty. Pelin (ajoneuvo)tehtävät kun ovat niin kamalan vaikeita ja aivan vääristä syistä.

Vihollisten tekoäly on parempaa kuin kahdessa tämän artikkelin aiemmassa pelissä, eivätkä terminaattorit laahusta, kuten Dawn Of Fatessa, mutta pelin älytön vaikeus ei oikeastaan johdu siitä. Vaikeus johtuu pikemminkin siitä, että Arskalla on yleensä jokaisessa kentässä vastassaan joko iso ylivoima Skynetin joukkoja, tai sitten muuten vaan yksi tehokas vihollinen (esimerkiksi T-X). Eikä lisäenergiaa tietenkään juuri koskaan saa mistään.

Se vähä lisäenergia mitä tarjolla on kerätään sähköistyneistä lähteistä, kuten tuhotuista vihollistankeista tai voimalinjoista niissä roikkumalla, jotka eivät kuitenkaan edes täytä energiaa täysiin uomiinsa. Osa sähkökohteista saattaa lisäksi pelin nopeatempoisuuden vuoksi jäädä huomaamatta ja silloinkos oletkin pulassa loppukentän ajan. Suurimman osan välianimaatioista voi onneksi uusintakerralla ohittaa, mutta ei kaikkia. Lisäksi kaikki ennen tasoa tapahtuneet taitojen päivittämiset pitää tehdä uudelleen, joka ikinen kerta kun kuolee. Rasittavaa!

Jokaisessa tasossa tikittää taustalla kello ja mikäli pystyy suoriutumaan tehtävästä mahdollisimman nopeasti, saa palkkiokseen enemmän pisteitä kuin huonommalla ajalla suoritetusta. Ei kai kukaan niin masokisti kuitenkaan ole, että yrittäisi parantaa aikaansa pelaamalla pelin tehtäviä uudemman kerran, kun ne kerran on läpäisty…

Kertyneillä pisteillä voi päivittää Arskan suorituskykyä paremmaksi. Yksi pelin keskeisistä elementeistä on Arskan hieno, elokuvistakin tuttu infrapunanäkö, tätä kun käytetään on ruutu totta kai punainen, mutta silloin Arskan tehokkuuskerroin myös nousee. Infrapunaa ei voi kerrallaan pitää päällä kuin muutamia sekunteja ja sen latautuminen takaisin käyttökuntoon kestää aina jonkin aikaa, mutta taitopisteillä näihinkin voi vaikuttaa.

Kaiken kaikkiaan Terminator 3: The Redemption nousee tähän saakka artikkelissani mainituista uudemmista Terminator-peleistä kärkeen. On varsin ikävä, että toimiva 3rd person räiskyttely on pilattu niinkin kamalalla vaikeustasolla sekä niillä ajoneuvotehtävillä. Pelin iskulauseena voisikin käyttää ”Come with me if you want to live but to also die very quickly!” – ja tämän kun vielä saisi Pablo Fransiscon äänellä.

Ja en muuten taatusti lähtisi Arskan matkaan tässä pelissä. Sen verran kovaa ja useasti turpaansa saa.

Arvosana:
Pelattavuus 2.5
Tunnelma 2.5
Äänimaailma 2

Voisiko Salvation nousta tässä artikkelissa nähtyjen Terminator -pelien pelastajaksi ja johtajaksi?

Terminator: Salvation (2009)
Kehittäjä: GRIN

Terminator: Salvation on Terminator-peleistä ensimmäinen laatuaan kaikkien edellä mainittujen kamalien pelien jälkeen, jota ei ole rahoittanut Atari. Sen myös näkee: pelissä on edes jotain laatustandardin ripauksia.

Terminator-lisenssi – niin pelien kuin elokuvienkin – on kuulunut vuodesta 2007 saakka Halcyon Co.:lle. Samana vuonna Halcyon päätti pistää pystyyn peliosaston Halcyon Games, joka toimi julkaisijana Eden Gamesin kehittämälle Terminator – Salvationille.

Consider that a divorce!

Kahdesta aiemmasta Terminator-pelistä poiketen Salvationissa ei pelata Arskalla, eikä myöskään Worthingtonin terminaattorilla. Sen sijaan Dawn Of Faten tapaan omaksutaan Tech Comin sotilaan, itsensä John Connorin rooli. Peli ei sinänsä noudattele itse elokuvan juonta, vaikka mukana onkin elokuvasta tuttuja hahmoja John Connorin ohella.

Peli sijoittuu vuoteen 2016, on kulunut kolmetoista vuotta Terminator 3-elokuvan tapahtumista ja siitä, kun Skynet käynnisti hyökkäyksensä ihmiskuntaa vastaan ja pudotti ensimmäiset pommit. Kaupungit ovat raunioituneet, autot lahonneet kaduille ja ihmiskunta on tuhon partaalla selviytyjien kamppaillessa hengestään.

Vastarinnan sotilaiden kärjessä on Connor, jonka olisi tarkoitus noutaa omat pinteeseen jääneet kaverit pois vihollislinjojen sisältä, toisin sanoen Skynetin liukuhihnalaitoksen välittömästä läheisyydestä, joka kuhisee koneita ja terminaattoreita.

Seuraa yhdeksän tason verran pelattavaa, joka itse asiassa on melko pelattavaa. Salvation hyödyntää apunaan Unreal-teknologiaa ja on samalla kymmenestuhannes Gears Of Warin pelattavuutta ja kontrolleja apinoiva 3rd person toimintapeli. Siksi kontrollit sekä räiskyttely (suojasta) onnistuukin niin hienosti ja moitteettomasti artikkelin muihin peleihin verrattuna, joita varten muut pelitalot joutuivat kasaamaan omia räpellyspelimoottoreitaan pikkurahalla ja kiireessä.

Harmi vain, että Salvation ei tunnu Gearsilta pelkästään kontrolleiltaan. Sen sijaan, että tunnelma olisi kuin parhaastakin Terminator-pelistä, tuntuu peli siltä kuin pelaisi vain vähän värikkäämpää Gears-sarjan peliä, jossa mutantit ja muut on korvattu koneilla – tämä ei todellakaan ole hyvä juttu! En halua, että Terminator-aiheinen pelini muistuttaa jotain aivan muuta kuin esikuvaansa josta aiheensa ammentaa! Henkilökohtaisesti puhuen siis.

Tunnelmaa on yritetty luoda käyttämällä ajoittain erilaisia versioita elokuvan tunnusmusiikista taustalla, mutta musiikki soi liian hiljaisella, sitä on yleisesti ottaen liian vähän koko pelissä, eikä Salvation-elokuvasta tuttuja T-600 yksiköitäkään tarvitse paeta kuin yhden ainoan kerran koko pelin aikana – sen jälkeen niitä vastaan osataankin jo sitten taistella muun muassa alkuperäisestä Terminator-elokuvasta tutuin putkipommein ja nätisti kaatuvat siinä missä muutkin metallipurkit. Tunnelma on todella pahasti kadoksissa, eikä sellaisesta oikeastaan voida oikeastaan edes puhua.

Salvationissa ei ole mukana Arskaakaan missään muodossa, eikä Connor edes näytä tai kuulosta Christian Balelta (en tiedä halusiko kukaan sitä edes). Connor on tunteeton ja ontuva pökkelöpää, joka juoksemisen sijaan osaa vain sipsuttaa eteenpäin sen näköisenä kuin olisi löysät housuissa. Eipä muissakaan mukana roikkuvissa hahmoissakaan ole kyllä mitään syvyyttä, vaikka tiimitekoäly ainoana näistä neljästä pelistä on jopa kelvollinen.

Vihollisilla sen sijaan ei ole juurikaan mitään mainittavan arvoista tekoälyä. Osaavat ampua kyllä, mutta esimerkkinä T-600 sarjan terminaattorit eivät koskaan hyökkää pelaajan asemiin vaan tyytyvät ammuskelemaan pelaajan suojamuurista katsottuna aseen piipun puolella. Jo alkumetreillä pelistä muodostuu kamalan rutiinimainen toimintapeli: edetään, kohdataan vihollisia, hakeudutaan suojaan muurin taakse ja räiskytellään hetki, että kaikki koneet on tuhottu. Seuraa tylsä välianimaatio ja sitten taas kävellään hetki ennen paikkapuolustustoimintaa, jossa koneet saavat kyytiä.

Mahtuu peliin muutama autoilukohtauskin, mutta nämä eivät jumalan kiitos todellakaan ole tasoa Terminator 3: The Redemption, vaan helppoja kuin mitkä verrattuna edellä mainitun pelin tehtäviin. Itse asiassa koko Salvation on jopa medium-tasolla pelatessa melko helppo.

Terminator – Salvation on pituudeltaan vain naurettavat yhdeksän tasoa, eivätkä ne ole edes pitkäkestoisia. Pelin pelaa yhdellä istumalla muutamassa tunnissa lävitse ja näistä neljästä pelistä Salvation onkin ainoa, jonka pystyin pelata lävitse.

Loppuratkaisu on kuitenkin varsin typerä ja mitätön, aivan kuin pelin aikana ei olisi saavutettu yhtään mitään! Kyllä harmittaa niiden puolesta, jotka aikanaan maksoivat täyden hinnan tästä. Mukana on ainoana neljästä Terminator-pelistä mahdollisuus myös tehtävien co-op pelaamiseen yhdessä kaverin kanssa, joka epäilemättä sekin muistuttaa Gears Of Waria. En kokeillut, en halunnut.

Arvosana:
Pelattavuus 4
Tunnelma 1.5
Äänimaailma 2

Loppusanat

Pelasin näitä kaikkia pelejä niin pitkälle kuin suinkin taidoillani pystyin tai henkinen kantti antoi myötä, minkä jälkeen annoin peleille pisteet ja laskin ne yhteen. Alla lopputulos.

1. Terminator – Salvation (7.5 pistettä)
2. Terminator 3: The Redemption (7 pistettä)
3. Terminator 3: Rise Of Machines (5 pistettä)
4. The Terminator: Dawn Of Fate (2.5 pistettä)

Antamani pisteytys ei suinkaan tarkoita sitä, että loppuarvosana, esimerkiksi vaikkapa Terminator – Salvationilla olisi kouluarvosana 7/10 tai edes seitsemän tähteä. Koska maksimipistemäärä yhdeltä kolmesta tarkasteltavasta osa-alueesta on viisi, on kunkin pelin maksimipistemäärä 15 – maksimin luonnollisesti hipoessa sitä täydellisyyttä.

Loppuyhteenvetona voitaneen todeta, että tämä kidutusten taival, jonka aikana pakotin itseni matkaamaan menneisyyteen ja tutustumaan toinen toistaan enemmän tai vähemmän kehnompiin peleihin, todisti pahimmat epäilykseni: yksikään peleistä ei ole mikään kovin mairitteleva pelitapaus. Terminator-pelit ovat pääosin huonoja, lähes pelikelvottomia (Rise Of The Machinesissa on ikäviä bugeja) eikä niissä ole kuin ripaus elokuvien tunnelmaa, jos sitäkään.

On vaikea sanoa, mikä näistä peleistä loppujen lopuksi sitten on se paras – tai vähiten p*skin. Vaikka pelit ovat lähes järjestäin kaikki tavalla tai toisella huonoja, on tässä artikkelisarjassa esittämäni mielipiteet silti yhä vain yhden ihmisen mielipiteitä. Joku saattaa aivan hyvin tykätä jostain näistä peleistä ja siksi pisteet ovatkin vain suuntaa antamassa.

Pisteiden mukaan ”kuningas” onkin siis niukin naukin Terminator – Salvation. Itse kuitenkin tykkäsin enemmän (jos niin voidaan sanoa) vanhemmasta The Redemptionista ja sen 3rd person toiminnasta, mutta samalla vihasin sen autoilutasoja yli kaiken. Jos Terminator 3: The Redemptionissa ei olisi lainkaan ajoneuvotehtäviä, olisin valinnut oitis sen toimivan 3rd person räiskimisensä sekä edes jonkinlaisen arskamaisen tunnelman vuoksi ja pisteytyskin olisi varmasti pelattavuuden osalta ollut toinen. Haaveeksi se kuitenkin nyt jää.

Kenties voin kuitenkin todeta, että tähän maailmaan mahtuu (ja sellaiselle todella olisi tilausta!) yksi pelattava ja tunnelmallinen Terminator-peli. Kenties jonkinlainen HD-remake Director’s Cut Terminator 3: The Redemptionista, jossa ajoneuvokentät on poistettu tai vielä parempaa: uusioversio The Terminator: Future Shockista! Toisin sanoen paremmalla grafiikoilla nykypäivän pelattavuuden tasolle päivitetty versio.

En kuitenkaan usko, että remaket kiinnostavat Ataria – tai Bethesdaakaan. Terminator-lisenssikin on tätä kirjoittaessa Halcyonin hallussa, eikä heillä varmasti ole intressejä sitä vuokrata kenellekään ulkopuoliselle, joten kenties virtuaaliset Terminator-kokemukset ovat ikuisiksi ajoiksi menetetty.

Lopettakaamme tämä tutkiva artikkelisarjamme Iso-Arskan sanoihin: ”To be or not to be? Not to be.”