Erittäin epäbondimaisesti nimetty 007 – Quantum of Solace ei vakuuttanut valkokangasversiona. Vaikka sillä oli hienotkin hetkensä, eivät häiritsevästi tärisevät toimintakohtaukset ja sekava, täysin äpärälapsen asemaan jätetty juoni riittäneet täytämään mainion Casino Royalen jälkeensä jättämiä mahtisaappaita. Leffasta väännety lisenssipeli ei vastaavista odotuspaineista kärsi; viimeisimmästä hyvästä Bond-lisenssiväännöksestä, Golden Eyestä on jo lähes 12 vuotta, eikä lähinnä niistä huonommista Call of Dutyista vastannut Treyarch ole niitä kaikkein potentiaalisimpia pelitaloja vuosi vuodelta surkeammaksi luhistuvia lisenssipelikulttuuria elvyttämään.
Quantum of Solace kääntyy peliksi räiskintänä, joka tuo mieleen 70-luvun progressiivirokin. Muinoin innovatiivisena ja kokeellisena innostanut genre käpertyi niin lujasti itseensä, ettei touhusta ottanut lopulta tolkkua muut, kuin itse bändit ja niiden punaviiniä tissuttelevat hippiroudarit. Tavallinen kansa kääntyikin nopeasti punkin pariin. Quantum of Solace tekee saman lisenssiräiskinnöille. Se toistaa sokeasti genrensä kliseitä riippumatta siitä, sopivatko ne teemaan ja onko niissä yleensäkään tolkkua vai ei. Juoni, hahmot ja muu elokuvalle keskeinen sisältö huomioidaan vain sillä tasolla, ettei kukaan voi väittää niiden puuttuvan ja räiskinnästä on tullut itsetarkoitus. Tapahtumia muutellaan mielin määrin, kunhan pelaaja saa seulata kymmenittäin aivokuolleita vihollisia leffasta tutuissa puitteissa. Lopputulos on kaavamainen ja mielikuvitukseton. Ei siis varsinaisesti yllättävä keitos, mutta kun kyse on kuitenkin monille kovin rakkaasta Bondista, on harmistuksen määrä normaaliin lisenssisoopaan verrattuna moninkertainen.
Ne jotka erehtyvät odottamaan Quantum of Solacelta intensiivistä tarinaa, tulevat pettymään tuplaten. Leffan juoni on sävelletty ja pätkitty lähes tunnistuskelvottomaksi, eikä mieli parane laisinkaan noin viiden tehtävän jälkeen, kun peli äityy pahoinpitelemään myös Casino Royalea. Kumpaisenkin leffan tarina käydään läpi lyhykäisin välianimaatioin, jossa tärykalvoille pusketaan suoraan elokuvista revittyjä repliikkejä ja iirikseen poltetaan elottomia 3d-hahmoja, jotka eivät näytä ihmisvastineiltaan edes silloin, kun pärstävärkin käyttöön sattuu olemaan näyttelijän itsensä lupa. Koska kyse on elokuvapelistä, osasin kyllä varautua jonkinmoisiin kerronnallisiin kompromisseihin, mutta tältä osin Treyarch on kyllä hukannut pallon aivan ennennäkemättömällä tavalla; pelaaja pääsee mm. ampumaan alas helikoptereita, jahtaamaan parcour-taidoin pakenevaa pommimiestä kevyt-kk kourassaan ja lahtaamaan kanjoniin hyökkääviä sotilaita aitoon WW2-tyyliin, jalustakonekivääri laulaen. Se, miten kukaan voisi yhdistää ainuttakaan edellä mainituista asioista Daniel Craigin uudistamaan Bondiin, lipuu järjen ja logiikan tuolle puolen.
Pelillisiltä avuiltaan Quantum of Solace ei ole aivan niin pöyristyttävä kuin lisenssihoopoilut yleensä. Ei siitä silti “oikeita” ensimmäisen persoonan räiskintöjä ole haastamaan, sillä siihen tarvittaisiin mielikuvitusta ja omia ideoita. Quantum of Solace ei omaa kumpaakaan. Intoa jo keksittyjen ideoiden harkitsemattomaan kierrätykseen löytyy sen sijaan vaarallisen paljon. Vihollisia kylmätään enimmäkseen Bondin silmien takaa, mutta seinien, pöytien sun muiden näköesteiden kohdalla kuvakulma siirtyy olan taakse ja jo tylsäksi vitsiksi kulutettu suojausmekaniikka iskee päälle kuin krapulakeijun moukari. Pam, laukaus sinne, pum, toinen tänne ja vihulaiset makaavat velttoina lattialla. Sitten jatketaan seuraavan suojan taakse toistamaan sama tuttu rutiini. Jos joku sattuu keskeyttämään matkanteon, voi aseen nostaa nenälle ja räiskiä ns. “rautatähtäimen” läpi, tai rynnätä nuijimaan piruparkaa käsirysyksi naamioidulla refleksipelillä. Rautatähtäin olisi ihan mukava silaus, ellei taannoin ilmestynyt Far Cry 2 saisi Bondin aseita tuntumaan munattomilta hernepyssyiltä. Refleksipelimekaniikka on ideana niin kulunut, etten viitsi sitä edes kommentoida.
Jos pelattavuutta voisi arvioida puhtaasti teknisenä suorituksena, ei Quantum of Solace olisi laisinkaan hullumpi tapaus, sillä sinänsä ideaköyhät ammuskelu-, lähitaistelu- ja suojausmekaniikat istuvat Xboxin ohjaimeen kuin mummo keinutuoliin. Call of Duty 4:stä lainattu koneistokaan ei isompia mahanpuruja aiheuta. Hyvästä tekniikasta ei kuitenkaan pisteitä heru, sillä putkimainen tasosuunnittelu ja kaavamaisesti käyttäytyvät viholliset vääntävät koko purukaluston tiukkaan haukotukseen noin kymmenen minuutin välein. Quantum of Solace onnistuu olemaan tylsä ja arvattava jopa silloin, kun se oikeasti yrittää luoda vaihtelua. Kuinkakohan monessa räiskintäpelissä paetaan räjähtävästä talosta, ammuskellaan kiikarikiväärillä tai hiiviskellään turvakameroiden ohi äänenvaimennettu pistooli ojossa? Entä kuinkakohan monessa räiskinnässä pelaajan liikkeitä opastaa korvanappiin supiseva, kaikkitietävä taustatukihenkilö, joka näkee maagisesta tietokoneruudustaan mm. vihollisten ja ovia mystisesti lukitsevien sähkökaappien sijainnit? Kuten arvata saattaa, peli suorastaan vilisee näitä genrelleen tyypillisiä epäloogisuuksia. Esimeriksi sekunnin viuhahtaminen kamerassa aiheuttaa hiiviskelyosioissa suurhälyytyksen, mutta päreiksi räjähtävät kaasupullot eivät kiinnosta ketään.
Quantum of Solacen yksinpeli on lyhyt, vain noin kymmenen pelitunnin mittainen. Hyvä homma, jos sattuu olemaan pelin tavanomaisuuteen tympääntynyt peliarvostelija, mutta huonompi juttu jos siitä on maksanut ihan oikeasti rahaakin. Jatkot järjestetään luonnollisesti netissä, mutta läpeensä tympäisevän ja tasapaksun yksinpelikokemuksen jälkeen sopii pohtia, että ketä tämä oikeasti kiinnostaa. Mukana on perus deathmatch-nahistelujen ohella kourallinen uniikkeja moodeja, kuten yksi vastaan muut pelattava Bond versus ja sadan pisteen rajaan käytävä Golden gun, jossa kultaisen aseen omaava pelaaja hillottaa kuusi pistettä per tappo. Nettipelimoodeissa ei sinänsä ole muuta vikaa, kuin se että markkinoilla on tähän tarkoitukseen parempiakin pelejä. Esimerkiksi Treyarchin itsensä tuottama uusi Call of Duty.
Loppujen lopuksi Quantum of Solace ei ole sen kummempi teos, kuin muutkaan kuluttajien tietämättömyydellä rahastavat lisenssisekoilut. Pelikoneisto ja kelvolliseksi viilattu pelattavuus nostaisivat kokonaisuuden lievästi tavallisten riistolisenssivääntöjen yläpuolelle, mutta teeman ja juonen käsittämätön muuntelu tuntuu Bondin kohdalla huomattavasti normipeliä pahemmalta. Paljon voisi antaa anteeksi jos juonisävellys pysyisi edes kontekstilleen uskollisena, mutta siinä vaiheessa kun Bond puhkoo vihollisia konepistooli suristen, on koko tavaramerkin keskeinen ydin eittämättä hukattu. Toivoa sopii, että Quantum of Solacen seuraaja palauttaa leffa-Bondin Casino Royalen viitoittamalle tielle, mutta peleiltä en näkemäni perusteella odottaisi yhtään mitään.
