A Void Hope

A Void Hope - arvostelu

Peliarvostelu

Pelin nimi: A Void Hope
Lajityyppi: Tasohyppelypelit
Alusta: PC
Kehittäjä: Elden Pixels
< >
Avaa pelin lisätiedot
Teksti: Petteri Hemmilä, 29.3.2024 Arvioitu lukuaika: 2 minuuttia
Arvostelun A Void Hope kansikuva

Iän ja kyynisyyden mustaamassa sydämessäni on pehmeä kohta avoimille kaksiulotteisille tiloille. En siis tarkoita välttämättä metroidvanioiden toinen toistaan kekseliäämpiä sokkeloita (jotka nekin ovat usein varsin upeita), vaan arkisempia paikkoja, kuten rakennuksia, kaupunkeja, metsiä, vuoria ja niin edelleen. Fiksaatio lienee peruja varhaisimmista videopelikokemuksistani, joissa lapsen mieli näki Impossible Missionissa, School Dazessa ja muissa aikansa “avoimissa maailmoissa” rajattoman potentiaalin, siinä missä aikuinen olisi nähnyt lähinnä rajoitteita. Kuolevaan kaupunkiin sijoittava indiepeli, A Void Hope, on kuin joku olisi käynyt nappaamassa aikakoneella palan lapsuuden unelmiani ja muovannut siitä unenomaisen toimintaseikkailun.

A Void Hope kertoo utuisen tarinan pariskunnasta mystisen taudin nujertamassa kaupungissa. Viruksen lailla leviävä sairaus tuhoaa muistoja ja muuttaa ihmisiä tyhjiksi zombimaisiksi olioiksi. Päähenkilöt, Keegan ja Gilda pakenevat kaupungin laitamille, mutta päätyvät palaamaan ihmisten ilmoille potentiaalisen parannuskeinon perässä. Aikajanaa hämärretään tarkoituksellisesti, eikä pelaajalla ole kovin hyvää käsitystä, sijoittuvatko tapahtumat nykyisyyteen, muistoihin vaiko johonkin painajaismaiseen vaihtoehtoiseen todellisuuteen. Keeganin ja Gilgan kuoppaista parisuhdetta raotetaan suoraviivaisesti käsikirjoitetuilla takaumilla, joiden rooli kokonaisuudessa jäi ainakin itselleni hämäräksi – mikäli kaupunkia piinaava taudin pitäisi olla pelkkä vertauskuva parisuhteen tai mielenterveyden ongelmille, olisi kytkös vaatinut vähän selkeämpiä johtolankoja.

A Void Hopen todellisia tähtiä eivät ole niinkään tarina saati Keegan ja Gilda, vaan kirkkainta kruunua kantaa selkäytimeen hiipivä tunnelma. Nimettömäksi jäävä kaupunki on käsinkosketeltavan painostava paikka, joka tuntuu samaan aikaan arkiselta ja vinksahtaneelta. Autiot rakennukset, kansoitetut kadut ja laudat ovissa sekä ikkunoissa kielivät hitaasti hiipivästä maailmanlopusta. Asukkaatkin ovat harmaaksi haalistuneita statisteja, jotka eivät reagoi pelaajaan muutoin kuin muuttumalla aika-ajoin eteerisiksi zombeiksi tai osoittamalla kauhistuneena sormillaan. Omituinen asetelma saa pelaajan tuntemaan olonsa turvattomaksi ja ulkopuoliseksi – ainoaksi valopilkuksi kummallisessa kaupungissa, joka on tosiasiassa suistunut pimeyteen jo aikaa sitten.

Pelinä A Void Hope nojaa enemmän seikkailuun ja paikkojen tutkimiseen kuin perinteisempiin pelimekaniikkoihin. Tasojen tavoitteetkin koostuvat lähinnä etsimisestä: haussa ovat niin uloskäynnit, muistot ja lukittuja holveja varjelevat tietokoneterminaalit. Mukana on muodon vuoksi kevyttä tasohyppelyä, laatikontyöntöpuzzleja ja saapa pelaaja käsiinsä myös zombeja lamaannuttavan aseenkin, mutta yksikään pelillinen elementti ei motivoi yhtä voimakkaasti kuin pelaajan oma uteliaisuus. Mitä löytyykään pitkien puiston portaiden yläpäästä tai sen yhden asuinkerrostalon katolta, jonka hissikuilu oli täynnä romua? Puoliavoimiksi tasoiksi pilkottu kaupunki on täynnä puistojen, kaarisiltojen, asuintalojen sekä kellarikäytävien kaltaisia arkisia tiloja, jotka tuntuvat videopelimäisyydestään huolimatta uskottavilta ja kiehtovilta. Uusien etenemisreittien etsimisessä on jotain niin itseisarvoisen kutkuttavaa, ettei varsinaista pelillistä haastetta jäänyt edes kaipaamaan. Konsepti toki vaatii myös pelaajaltaan heittäytymistä tunnelmaan ja kiinnostusta miljööseen, enkä välttämättä suosittelisi A Void Hopea kenellekään, joka hakee peliltään ensisijaisesti haasteita tai kiinnostavien mekaniikkoja.

Audiovisuaalisesti A Void Hope on suorastaan poikkeuksellisen onnistunut. Ylisanoja ansaitsee etenkin Waveshaperin upea soundtrack, joka sekoittelee koukuttavia ja haikeita melodioita retroestetiikalla höystettyyn synthwaveen. Maistiaisia pääsee makustelemaan esimerkiksi Spotifysta tai Apple Musicista. Visuaalisesti peli pitäytyy siistissä ja huolitellussa 16-bittisessä pikseligrafiikassa. Tyylivalinta tuntuu äärimmäisen oikealta pelille, jonka ympäristöt koostuvat pääasiassa läpileikatuista rakennuksista.

Keeganin ja Gildan painajaismainen odysseian suurin heikkous on se, että se jää melko lyhyeksi ja kertakäyttöiseksi. Verrattain perinpohjaiseen läpäisyyn vierähti alle neljä tuntia, eikä lineaarinen tutkiminen jaksa kiehtoa, kun maailma on jo kertaalleen paljastanut salaisuutensa. Mitta on armottoman lyhyt, mutta konseptiin ja hintaan nähden melko sopiva. Hyvä kuitenkin pitää mielessä, että kyse on enemmän yhden viikonlopun tunnelmoinnista kuin pitkäikäisestä kumppanista.

A Void Hope yllätti loppujen lopuksi positiivisesti. Vaikka se jää pelimekaanisesti ja juonellisesti vähän ohueksi, kannattelevat tunnelma ja upeasti suunnittelu maailma kokemuksen helposti lopputeksteihin saakka. Voi olla, ettei sillä ole kovin paljoa annettavaa pelaajalle, joka kaipaa peleiltään haastetta ja hallinnan tunnetta, mutta tunnelmateoksena se on lähes virheetön.

Yhteenveto

Keskivertotasoa parempi

Hyvää

  • - Kiehtova kaupunkimiljöö ja onnistunut tasosuunnittelu
  • - Tiivis tunnelma
  • - Kertakaikkisen upea soundtrack

Huonoa

  • - Gildan ja Keeganin tarina jäi pinnalliseksi
  • - Pelimekaanisesti niukka
  • - Melko lyhyt ja kertakäyttöinen