Agatha Christie: Evil Under the Sun arvostelussa
Siinä missä Sam & Max Season 1 oli esimerkki lähtöjään loistavan pelin huonosta käännöksestä, pyöräyttää Evil Under The Sun asetelman päälaelleen, olemalla kelpo käännös lähtöjään huonosta pelistä. Jostain päättömän vaeltelun ja umpiruman ulkoasun syövereistä löytyy kiehtova, hyvän ääninäyttelyn siivittämä salapoliisitarina, mutta se, miten siitä voisi nauttia näin roskaisan pelin keskellä on mysteeri, jota ei osaisi ratkoa edes itse Hercule Poirot.
Vuosikaudet seikkailupelien parissa häärinyt The Adventure Company on ottanut viimeaikoina työkseen klassisten osoita ja klikkaa -tyypin seikkailujen kääntämisen massakonsoli Wiille. Idea on hyvä, sillä Wiimote on kuin luotu hiiren korvikkeeksi, eivätkä genren pelit yleensä kaipaa sitä Wiin heikoksi lenkiksi osoittautunutta graafista muskelia. Seikkailufirman ensimmäinen käännösyritelmä, Sam & Max Season 1 ei aivan laadullaan vakuuttanut, mutta mitäpä sitä yhdestä hudista lannistumaan. Uusintayritykseen lähdetään Awe Gamesin parin vuoden takaisen PC-seikkailun Evil Under The Sunin voimin.
Evil Under The Sun on perinteinen osoita ja klikkaa -seikkailu, joka rakentuu löyhästi Agatha Christien samannimisen kirjan ympärille. Pelaaja astuu kirjahistorian ehkä maneerisimman yksityisetsivän, Hercule Poirot’n, porvarillisiin nahkalipokkaisiin, selvittääkseen lounaisenglantilaisella lomasaarella tapahtuvan näyttelijättären murhan. Tarinaa puidaan retrospektiivissä Poirot’n sekä hänen sanavalmiin brittiystävänsä Hastingsin kautta. Kaksikon keskinäinen sanailu tuo kerrontaan ylimääräisen kerroksen huumoria, mikä on omiaan pehmentämään muutoin niin kovin vakavaa ja synkeää murhaamysteeriä. Vaikka juoni on pääpiirteittäin silkkaa lainatavaraa, on sitä hieman soviteltu seikkailupelimuottiin. Saarella törmätään kirjalle tuntemattomiin henkilöihin sekä tapahtumiin, ja Poirot alentuu toimimaan paikoin seikkailugenrelle tyypillisenä, sivuhahmojen ongelmia selvittävänä juoksupoikana. Tapahtumien muuntelu ei kaltaistani wikipediasivistynyttä Agatha Christie -ummikkoa häiritse, mutta alkuperäisen kirjan ystäviltä lienee turha odottaa armoa.
Olipa tarinasta mitä mieltä tahansa, siitä nauttiminen on käytännössä vaikeaa, sillä tapahtumien rankana toimiva peli on amatöörimäinen ja kömpelö. Alkuperäisestä pelistä vastanneella Awe Gamesilla on ollut selkeästi jokin käsitys siitä mitä elementtejä seikkailupelistä pitäisi löytyä, mutta toimivan kokonaisuuden koostaminen jättää paljon toivomisen varaa. Pähkinänkuoressa Poirot’n etsivätyöskentely koostuu sivuhahmojen kanssa jutustelusta, puzzlejen ratkomisesta, irtoromun sosialisoinnista, sekä päämäärättömästä haahuilusta. Keskustelua ja varsinaisia puzzleja on vain vähän, eivätkä ne tarjoa nimeksikään haastetta. Muutamassa avainkohdassa pelaajan joutuu harkitsemaan sanomisiaan, mutta useimmiten dialogien monivalintaisuus tuntuu olevan mukana pelkän muodon vuoksi. Kaikki vaihtoehdot on joka tapauksessa käytävä läpi. Puzzleista selviää helposti kunhan vain bongaa pelin autioista ympäristöistä ne mukaan tarttuvat avainesineet ja seuraa pelin jakelemia selkeitä vinkkejä.
Reippaasti suurin osa peliajasta kuluu turhanpäiväiseen harhailuun pitkin tyhjää ja staattista pelimaailmaa. Umpitylsän ja sokkelomaisen hotellimiljöön sahailusta tulee nopeasti rutiininomaista puuhaa, sillä sankarietsivän päämäärä on useimmiten joko epäselvä, tai sitä ei ole laisinkaan. Etenkin pelin alkupuolella, jossa murha tekee vielä tuloaan, ei pelaajalla ole kertakaikkisesti muuta tekemistä kuin haahuilla päättömänä ympäriinsä, etsien juttuseuraa ja aiemmin huomaamatta jääneitä esineitä. Pahimmillaan peli suorastaan usuttaa pelaajaa tarpeettomiin rutiineihin: aiemmin lukittu ovi saattaa seuraavassa luvussa olla selittämättömästi auki, tai sen takaa saattaa tällä kertaa kuulua salakuuntelun arvoista keskustelua. Tämä johtaa vääjäämättä siihen, että pelaajan on aika-ajoin pakko hortoilla halki pelimaailman, klikkaillen mekaanisesti kaikkia niitä hotspotteja, jotka eivät aiemmin vahaviiksistä päähenkilöämme kiinnostaneen. Ei tarvitse olla meedio, ennustaakseen, kuinka puisevaa ja istumalihaksia kysyvää touhua tämä pidemmän päälle on.
Evil Under The Sun on paitsi ikävystyttävä, myös audiovisuaaliselta anniltaan täysi torso. Mahdolliset haaveet kauniista grafiikasta kaatuvat jo alkuperäispelistä vastanneen Awe Gamesin logoon, joka on kuin tribuutti 90-luvun puolivälin alkeellisille esirenderöinnille, eivätkä pelin elottomat ja kliiniset taustat kokemusta juuri paranna. Staattisten kuvien päällä köpöttelevät 3D-hahmot ovat amatöörimäisesti animoituja ja ne leijailevat taustakuvien päällä, ikään kuin kyseessä olisi sinikangasta vasten kuvattu harrastelijaelokuva. Audiopuolella hyvä ääninäyttely pelastaa dialogit, mutta muutoin äänimaailma on käytännössä autio. Silloin tällöin kaiuttimista pärähtää pari tilanteeseen sopimatonta musiikinluritusta tai joku orpo oven kolahdus, mutta äänipuolen suvereenisti hallitsevin elementti on hiljaisuus.
Tiesin jo alusta pitäen, ettei Evil Under The Sun ole mikään suurilla resursseilla rakennettu hittituote, eivätkä odotukseni olleet häävit, mutta on jälki tönkköä jopa amatööriasteikolla mitattuna. Toisin kuin Sam & Maxin kanssa, käännöstyö on hyvää, eivätkä edes latausajat ole riistäytyneet käsistä. Wiimote-ohjaus toimii juuri niin hyvin kuin odottaisikin ja mukaan on nakattu pari pakollista kapulanvispausosiota. Ne eivät tuo pelille kummoista lisäarvoa, joskaan eivät myöskään häiritse. Kaikkiaan pelin Wii-käännös ei herätä suuria tunteita – ainoastaan pientä ihmetystä siitä, että jos nyt seikkailupelejä lähdetään suurelle yleisölle tuputtamaan, niin eikö olisi samalla vaivalla kannattanut kääntää jotain ihan oikeasti hyvääkin?
