Agatha Christie - Hercule Poirot: The London Case

Agatha Christie - Hercule Poirot: The London Case arvostelussa

Agatha Christie - Hercule Poirot: The London Case kertoo klassikkohahmo Poirotin varhaisemmista työkeikoista pökkelömäisen unettavassa Lontoon-seikkailussa.

Teksti: Mikko Kosonen, 13.9.2023 Arvioitu lukuaika: 5 minuuttia
Arvostelun Agatha Christie - Hercule Poirot: The London Case kansikuva

Nimihirviön taakse kätkeytyvä Agatha Christie – Hercule Poirot: The London Case on järjestyksessään jo yhdestoista videopeli dekkarikirjailija Agatha Christien belgialaisen kenties maailman taitavimman yksityisetsivän, viiksiniekka Hercule Poirotin seikkailuista. Allekirjoittaneen äiti on aina ollut kova fanittamaan yksinkertaisena esittäytyvän, mutta lopulta kaikki samaan huoneeseen kokoavan ja kaiken ratkaisevan Poirotin edesottamuksia, silloin kun niitä Ylen kanavilta on tullut. Tavallaan sitä kautta sarja ja hahmokin tulivat lapsena hyvin tutuiksi. Enkä voi kieltää, etteikö sarja olisi ollut viihdyttävä ikonista ja tunnelmallista alkuintroaan ja hyvin näyteltyjä hahmojaan myöten. Suosiosta kertoo jotain sekin, että se ehti pyöriä huikeat 24 kautta ja päättyi vasta 2013.

Mitä Poirot-pelien sarjaan tulee, kehittäjänpallilla on istunut neljä eri studiota. The London Case on skottilaisen Blazing Griffinin ja julkaisija Microidsin toinen yhteistyö teeman parissa. 2021 julkaistu Agatha Christie – Hercule Poirot: The First Cases oli arvostelumenestyksensä osalta vaihtelevaa tasoa.

The First Cases oli nimensä mukaisesti ”kertomaton tarina” Poirotin ensimmäisistä keisseistä, siinä missä nyt arvosteltavana oleva The London Case on sekin alkutaipaleelta: pelissä tavataan nimittäin ensi kertaa Poirotin tuttu apuri, pelissä Lloyd’s of London -nimisen yhtiön leivissä edustajan roolissa oleva Arthur Hastings.

Visuaaliselta ilmentymältään uusin Poirot-peli näyttäisi jatkavan samoilla jäljillä edeltäjänsä kanssa. Poirotin virtuaalisena lookkina on pysynyt siilitukkainen, hyvin pukeutuva nuorukainen, joka sinänsä ajaa asiansa ja hahmoa voi jopa silmät siristellen kuvitella vanhemman Poirotin nuoreksi versioksi. Brittinäyttelijä David Suchetin mainiosta roolityöstä tai ulkonäöstä ei siis ole tietoakaan, kuten esimerkiksi vielä vuonna 2009 julkaistun Agatha Christie: The ABC Murders -pelin aikaan vielä oli.

Peli potkaistaan käyntiin laivan kyydissä öisellä merellä. Hercule Poirot on palkattu Lloyd’s of Londonin toimesta kuljettamaan arvokas taulu museoon Lontooseen. Kun laivalla käy ilmi, että erään henkilön kallis savukerasia on kadonnut hytin kassakaapista, alkaa Poirot hommiin ja ratkomaan jokseenkin harmitonta mysteeriä, joka toimii tutoriaalimaisena avauksena pelille. Laivamatkan jälkeen päästään Lontooseen ja perillä aukeaa uusi tapaus, kun museon seinältä varastetaan se nimenomainen Poirotin perille saattama taulu ja ruumiitakin alkaa tulla. Jännää! Vai onko?

Pelimekaniikaltaan Agatha Christie – Hercule Poirot: The London Case on melko yksinkertainen ja käytännössä pelaaminen jakautuu kolmeen osaan: ihmisten jututtamiseen, vähäisten esineiden noukkimiseen ja tarkasteluun sekä Poirotin päähän syntyvien miellekarttojen koostamiseen. Pelaajan jututtaessa hahmoja ja löytäessä esineitä tai vaikkapa naarmuja ovenkarmista, Poirotin johtolangat kasvavat ja niitä päästään yhdistelemään viivoilla miellekartoissa ja aikajanalla.

Mitään vaativaa puzzlenratkontaa ei vastaan juurikaan tule ja kun esineitäkään ei juurikaan taskunpohjalle kerry perinteisten seikkailuiden tapaan, on kaikki touhuaminen varsin rajattua. Ajoittain peli silti osaa heittäytyä vaikeanpuoleiseksi (turhauttavalla tavalla) koska miellekarttojen ratkaiseminen ei olekaan aina niin loogista kuin voisi luulla.

Jostain syystä aivan selkeät johtolangat eivät aina yhdisty toisiinsa maalaisjärjellä, vaan oikeat parit vaativat melkeinpä kehittäjä Griffinin aivoituksien ymmärtämistä, kun taas välillä ne menevät juuri niin kuin pelaaja olettaakin. Toisinaan toki Poirotilta saattaa vielä puuttua jotain oleellisia tiedonjyväsiä oikeanlaisen kokonaiskuvan hahmottamiseksi, mutta silloinkin kun kaikki on viimein kasassa yhdistelyä varten, ei peli halua hyväksyä loogista ajattelua, vaan johtolangat on monesti yhdisteltävä, niin kuin kehittäjä on ne omassa päässään ajatellut.

Tämä johtaa siihen, että pelin pelaaminen oikeastaan harvoin on hauskaa tai nokkelaa pulmienratkontaa Poirot pelaajan avatarina. Painellaan nappuloita ja kokeillaan yhdistelmiä niin kauan, kunnes se oikea loksahtaa kohdalleen. Kuuluu positiivinen tiluluu-ääniefekti sen merkiksi, että pelaaja keksi oikean vastauksen ja samalla kuullaan Poirotin ääntä hänen miettiessään päänsä sisällä tai vaihtoehtoisesti Poirot selittää Hastingsille havaintonsa.

Pelaaja sen sijaan saattaa tuossa vaiheessa raapia päätään ja joutua toteamaan, ”kai se noin sitten on.” Yleensä peli ei anna harhaillakaan liian kauas tai välttämättä anna poistua edes samasta huoneesta, missä jotain vielä on tehtävänä, joten peli rajaa kaiken tutkimisen todella kapealle alueelle ja vain harvoin voidaan pikamatkustaa kokonaan toisiin maisemiin. Toisaalta hyvä ettei tutkittavia paikkoja ole liikaa, sillä Poirot ei nuoresta olemuksestaan ja kävelykepin puutteesta huolimatta ota pelissä yhtäkään juoksuaskelta. Rauhassa ja tyylikkäästi, kävellään kaikkialle. Kävely toki pidentää pelin kokonaiskestoa keinotekoisesti, joka on siinä kuuden tunnin korvilla. Juoksutusnappulan kanssa se olisi taatusti vähemmän.

Pelin keskeisiä seikkoja on ihmisten kanssa juttelu, johtolankoja ja pieniä vihjeitä etsien. Yleensä tarkoittaa vain sitä, että kävellään paikallaan seisovien hahmojen luokse ja käydään kaikki saatavissa oleva dialogi kaikkien kanssa lävitse, jonka jälkeen hahmoilla ei ole enää mitään sanottavaa, kunnes ehkä löydetään jotain uutta tietoa ja mennään takaisin samojen hahmojen puheille.

Unitylla kehitetty The London Case näyttää grafiikkansa osalta ihan kivalta silloin, kun kuvakulma on vähän yläviistossa kauempana ilmassa – hahmografiikka toimii ja taustaympäristöt ovat monin paikoin jopa näyttäviä 3D-seikkkailupeliksi. Ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun zoomataan keskusteluihin. Pelin ääninäyttely sen sijaan on pelastavia tekijöitä ja mielestäni kauttaaltaan hyvää. Hahmot kuulostavat muhkeilta briteiltä ja samaan aikaan itse Poirotia ääntelevä Will De Renzy-Martin osaa mukailla melko hyvin David Suchetin muka-belgialaisaksenttia. Sama mies antoi äänensä Poirotille edellisessäkin pelissä, joten vaikka ääninäyttelijänä ei olekaan järin kokenut tai tunnettu, on Poirotin roolista jo aiempaa kokemusta.

Ikävä kyllä hahmografiikka – tarkemmin huulisynkka ja kasvoanimaatiot eivät ole lainkaan tätä päivää. Jos tarkkoja ollaan, pari vuotta vanha The First Cases näyttää visuaalisesti melkein samalta, ellei jopa hitusen paremmaltakin. Osittain syy saattaa olla heikonpuoleisissa valaistusefekteissäkin. Välillä myös pistää silmään se, että Poirotin alla ei kaikissa peliruuduissa ole minkäänlaista varjomöykkyä, vaan mies kävelee kuin ilmassa.

Pelin hahmot ovat kuin robotteja tai omin jaloin seisovia vatsastapuhujan nukkeja, joiden suu käy vähän sinnepäin, toimivan ääninäyttelyn luodessa ainoaa eloa tönkösti paikallaan seisoviin hahmoihin. Tämä tuntuu monesti olevan ongelma Unitya käyttävissä peleissä. Poirotia pelatessa mieleeni palautui kuusi vuotta vanha Dreamfall Chapters, josta löytyi aikoinaan vähän samankaltaista pökkelömäisyyttä ja jäykkyyttä.

Agatha Christie – Hercule Poirot: The London Case -pelissä eloton hahmografiikka syö paljon tunnelmaa ja mielenkiintoa ylipäätään ratkoa mitä on tapahtunut, koska hahmot tapahtumien ympärillä eivät oikein vaikuta aidoilta, elollisilta ihmisiltä. Samana toistuva, läpi pelin looppaava musiikkiraita on läntätty mädäksi kirsikaksi keskinkertaisen audiovisuaalisen suunnittelun päälle.

Kokonaistoteutuksesta peliä pelatessa jää lopulta vaisu ja unettava fiilis, koska pelaaminen on pääosan ajasta yksinkertaisesti todella tylsää. Vaikka periaatteessa tarina ja mysteeri kaiken taustalla on ihan mielenkiintoinen, ei The London Case ole toteutuksensa osalta lähelläkään vaikkapa klassisia point&click -seikkailuita, kuten Gabriel Knight -mysteereitä tai esimerkiksi ikivanhaa The Lost Files of Sherlock Holmes: Case of the Rose Tattoo -peliäkään. Onhan The London Case toki sinne budjettiluokan suuntaan asetettu 40€ hintalapullaan, mutta Poirotin tuoreimpia seikkailuita on vaikea suositella edes sillä summalla, muuta kuin kaikkein paatuneimmille faneille.

Loppusanat

Agatha Christie – Hercule Poirot: The London Case on lyhyt ja tylsä seikkailupeli, jonka unettavanpuoleista ja rajattua kokonaisuutta pelastamassa ovat ainoastaan ääninäyttely sekä ajoittain tietyistä kuvakulmista hyvältä näyttävä peligrafiikka.

Yhteenveto

Heikko esitys

Hyvää

  • Ääninäyttely
  • Tarina näin periaatteessa
  • Maisemagrafiikka paikoitellen ihan hyvääkin

Huonoa

  • Turhaa vaeltelua, eikä Poirot osaa juosta
  • Vähän oikeita puzzleja
  • Tönkkö huulisynkka ja pökkelömäiset 3D-hahmot
  • Miellekartta ei halua aina olla kovin looginen
  • Olematon äänimaailma
  • Paikoin unettavan tylsä
  • Lyhyt