Ancestors – The Humankind Odyssey arvostelussa

Elämä miljoonia vuosia sitten olisi ollut helpompaa, jos esi-isämmekin olisivat voineet käyttää nettiä. Ei olisi tarvinnut erotella myrkkymarjoja syötävistä pelkän makuaistin varassa ja jokin näppärä FAQ olisi kertonut terävän kiven soveltuvan keppien teroittamiseen. Ehkä jostain olisi löytynyt rakennusohjeita lehväpetiin tai jopa pariutumisvinkkejä: “aloita rohkeasti sukimalla ötököitä turkista, mutta lopeta heti kun kuulet ylimääräisen äänen”. Alkuperäisillä Assassin’s Creedeilla mainetta niittäneen Patrice Désiletsin uutukainen, Ancestors – The Humankind Odyssey, esittele nämä ja monet muut ihmisapinoiden haasteet videopelin muodossa. Lopputulos on omaperäinen, joskin turhan epäselvä selviytymisteos, josta nykyihminenkään ei selviä ilman Googlea.

Ancestors – The Humankind Odyssey nakkaa pelaajan ihmisapinan turkkiin, noin kymmenen miljoonan vuoden taakse. Tavoitteena on selviytyä hengissä, kehittyä ja luotsata laumaansa sukupolvi sukupolvelta kohti ihmisyyttä. Pelin haaste ja koukku piilee ympäröivän maailman tutkimisessa sekä uusien taitojen opettelussa: alkupelin apinat eivät erota kiveä ampiaispesästä tai myrkkysientä mangosta. Kaikki asiat opetellaan tutkimalla, yrittämällä, erehtymällä ja aina toisinaan onnistumalla. Kokemukset avaavat uusia taitoja tai “neuroneja”, joista pelaaja saa periyttää aina kourallisen kerrallaan seuraavalle sukupolvelle. Riittävän monta sukupolvea ja neljällä raajalla vaeltavista kasvissyöjistä kehkeytyy kahden jalan sekaruokaisia sotureita, joille käärmeet, sapelihammastiikerit ja muut viidakon vaarat ovat pelkkiä triviaaleja refleksihaasteita.

Pelin kantavana voimana toimivat keksimisen ja löytämisen ilo. Apinat tunnistavat aisteillaan erilaisia mielenkiinnonkohteita aina kivistä outoihin kasveihin, joita voi tutkia ja yrittää manipuloida. Kahden oksan iskeminen toisiinsa ei tuota välttämättä mitään kiinnostavaa, mutta kun ottaa toiseen käteen kiven, alkaa syntyä teräviä keppejä. Riittävä toisto avaa uusia neuroneja ja ennen pitkää apinoista kehkeytyy taitavia työkalun käyttäjiä. Kun terävän keppinsä oppii iskemään hyökkäävään sapelihammastiikerin, alkavat itsepuolustukseen ja pelonhallintaan liittyvät neuronit aktivoitua. Eipä aikaakaan kun lauman jäsenistä kuoriutuu muutakin kuin kissaeläimen puruleluja. Erilaisia motoriikkaan, itsepuolustukseen, kommunikaatioon sekä ympäristön tarkkailuun liittyviä taitoja on rutkasti ja niiden löytämisessä on oma kiistaton viehätyksensä.

Löytämisen iloa tarjoilee myös itse pelimaailma. Tiheästä viidakosta löytyy puita kiivettäväksi, jokia sun muita vesistöjä kahlattavaksi sekä luolia tutkittavaksi. Eläimistö on enimmäkseen vihamielistä ja seikkailussa on etenkin pelin alussa käsinkosketeltavaa vaaran tunnetta. Maailma ei ole suuren suuri, mutta tuntuu avaralta sillä sitä saa tutkia vähän kerrallaan: jos apinalauma eksyy liian kauas kotoa, alkaa tuntemattoman pelko syödä dopamiineja ja pian iskee paniikki. Elintila laajenee hivuttamalla leiriään hiljalleen kauemmas ja kauemmas tutuista ympäristöistä, mikä tuo peliin mukavaa löytöretken tuntua.

Ancestors ei vaivaa pelaajaa turhilla ohjeilla tai väännä rautalankaa tavoitteista, vaan melkein kaikki jätetään oma-aloitteisen tutkimisen ja ihmettelyn varaan. Idea on toimii tasan niin kauan kun pitää erotella ylikypsiä hedelmiä syötävistä tai keksiä, millä rikkoisi kookospähkinän, mutta vaiheessa kun ihan perustason pelimekaniikkoja joutuu opettelemaan Googlen avustuksella, alkaa huumori hiipua. Jumahdin jo reilun puolen tunnin jälkeen pariutumisen haasteisiin, kun missään ei kerrottu selvästi että sukimisnappulasta pitää päästää irti äänimerkin tullen. Sama ärtymys toistui ehkä noin kymmenkertaisena ensimmäisen itsepuolustustilanteen myötä, sillä mikään ei ole niin rasitavaa kuin menettää puolet laumastaan pelimekaniikkojen opetteluun. Mukana on tutoriaali, jossa puhuttiin kyllä oikeasta ajoituksesta, muttei kuitenkaan äänimerkeistä. Obskyyri meno jatkuu myös visuaalisessa käyttöliittymäsuunnittelussa: verenvuodosta, kylmyydestä, ruokamyrkytyksistä ja muista tilamuuttujista kerrotaan varsin tulkinnanvaraisella kuvakerivillä. Kuvakieli ei ole mitenkään itsestään selvää ja pidin esimerkiksi erästä syötävää kasvia pitkään vahingollisena, vaikka se itse asiassa lisäsi kestävyyttä. Jos taas haluat tietää, onko apinasi väsynyt, nälkäinen vai janoinen, niin onnea vaan epämääräisesti väriä ja kokoa vaihtavien pallojen tulkkaamiseen. Selkeämpi käyttöliittymäsuunnittelu tai pienoinen kädestäpitely tavoitteiden ja pelimekaniikkojen suhteen ei olisi ollut haitaksi etenkään pelin alkumetreillä

Kun käyttöliittymästä ja pelin tavoitteista pääsee jyvälle, paljastuu pinnan alta yllättävän suoraviivainen kokemus. Taistelut, rakentelut sekä pariutumiset muuttuvat triviaaleiksi puhteiksi, joissa ei epäonnistu käytännössä koskaan ja neuroverkkomaisesta taitopuustakin alkaa erottaa hyödyllisiä taitoja hyödyttömistä. Selviytymisen realiteetit muodostavat apinalauman odysseijasta yllättävänkin kaavamaisen: päivästä selviää syömällä, nukkumalla ja juomalla, kun taas sukupolven vaihdosta seuraa aina sama sirkus lasten tekemisestä keppien teroitteluun ja leirin siirtämiseen. Itse asiassa suurin osa peliajasta kuluu pariutumisen, ruoan hankinnan sekä oksien keräilyn kaltaisiin rutiineihin, eikä niinkään siihen mehukkaimpaan sisältöön, eli tutkimusmatkailuun. Rutiinit korostavat ikävästi myös peruskontrollien kankeutta: ohjaaminen ja puissa kiipeileminen toimii kuten odottaisikin, mutta samaa ei voi valitettavasti sanoa kiikkerästi aktivoituvista kontekstuaalisista toiminnoista tai esineiden manipuloinnista.

Ancestors – The Humankind Odyssey on audiovisuaaliselta anniltaan suurin piirtein sellainen kuin parinkymmenen hengen tiimiltä odottaisikin. Hahmoanimaatioilta tai -malleilta ei siis kannata odottaa ihan Assassin’s Creedin tasoa, mutta apinat ovat ilmeikkäitä ja tarttuvat puista sekä esineistä ainakin suurin piirtein uskottavasti. Tekijät tuntuvat rakastavan erilaisia visuaalisia efektejä ja filttereitä, joiden kaikkien merkitys ei käy pelin aikana kuitenkaan ihan selväksi. Myrkytyksen oireet, väsymys ja kylmyyden sinerryksen tajuaa ihan selkeästi, mutten yhäkään ole aivan varma, miksi kuva toisinaan valottuu ikään kuin apinoilla paistaisi aurinko silmään. Äänipuoli koostuu enimmäkseen alkukantaisesta musiikista, viidakon äänistä ja apinoiden huudoista. Vedin ennen pitkää musiikin äänentason lähes minimiinsä, sillä ajoitusta vaativien toimintojen äänivihje on niin hiljainen, ettei sitä tahdo muuten edes huomata

Ancestorsille tekee mieli antaa anteeksi paljon kökköyksiä siksi, että se on rohkeasti erilainen ja taustalla häärännyt tiimi on pelin kaliperiin nähden hyvinkin vaatimattoman kokoinen. Sen ongelmat eivät tunnu kuitenkaan liittyvän niinkään konseptiin tai mittakaavaan kuin toteutukseen. Idea on kiinnostava, sisältöä on riittävästi, eikä hieman vanhahtava grafiikkakaan traumatisoi muita kuin pahimpia kultasilmiä. Toistuviin rutiineihin nivoutuva pelisilmukka, niukka – suorastaan salaileva – suhtautuminen pelimekaniikkojen opettamiseen ja erinäiset käyttöliittymätason kummallisuudet verottavat kärsivällisyyttä ja uhkaavat paikoin haudata kaiken hyvän allensa. Jos kaipaa jotain aidosti erilaista, sietää toistoa ja on valmis lukemaan ohjeet Googlesta, tarjoaa Ancestors – The Humankind Odyssey vaillinaisen mutta kiehtovan katsauksen ihmiskunnan esihistoriaan.