Assassin's Creed Chronicles: China arvostelussa

Olen mieltänyt Assassin?s Creedin aina tietyllä tapaa Prince of Persian jälkeläiseksi. Vaikkei Jordan Mechnerilla ole suoranaisesti koskaan ollut lusikkaansa assassiinien sopassa, oli ensimmäinen Assassin?s Creed samaisen Ubisoft Montrealin käsialaa, kuin Prince of Persian mainio uudisversio, The Sands of Time. Jos näitä kahta peliä tarkastelee rinnan, tuntuu nopeasti aika selvältä mistä Ezion, Altairin ja muiden huppupäiden juuret ovat peräisin. Fiktiivisen ympyräni sulkee Assassin?s Creed Chronicles: China, joka pukee Assassin?s Creedin akrobatian kaksiulotteiseksi tasohyppelyksi, kuin alkuperäiset Prince of Persiat konsanaan.

1500-luvun Kiinaan sijoittuva AC Chronicles: China kertoo melko tavallisen episodien assassiinien ja temppeliritarien nahisteluista. Temppeliritarien ohjailema nukkekeisari Jiajing on tehnyt jotakuinkin selvää Kiinassa operoivista salamurhaajista, mutta tilejä tasoittaa pelaaja ? Assassin?s Creed: Embers -lyhytanimaatiosta tuttu naistappaja, Shao Jun. Juonen takia ei tähän peliin kannata tarttua, sillä hahmoilla ei ole nimeksikään persoonaa, eikä premissi ole muutenkaan onnistuneimmasta päästä. Assassin?s Creedin kiinnostavuus on näet aina ollut siinä, että se on yrittänyt jossain määrin uskottavasti nivoutua tuttuihin maailmanhistorian tapahtumiin. Keskiaikainen Kiina ei kaltaiseni länsipelaajan kapeasta perspektiivistä katsoen tarjoa riittävästi tarttumapintaa, eikä muinaisesta Lähi-idästä kumpuavan salakonfliktin leviäminen kauas Kiinaan selity millään edes puolittain järkevällä tavalla.
Valjulla juonella olisi vähemmän väliä, elleivät peli ja sen tehtävät rakentuisi niin vahvasti tarinankerronnan ympärille. Esimerkiksi varsinaisia salamurhatehtäviä pelistä löytyy vain noin kolme tai neljä, koska enempää ei tarinaan ole mahtunut ja tasosuunnittelu taantuu lineaariseksi putkijuoksuksi paljon useammin kuin olisi suotavaa. Sääli sinänsä, sillä Assassin?s Creed Chronicles: Chinan pelimekaniikat ovat vahvat ja peli äityy suorastaan loistavaksi aina silloin, kun pelaajalle annetaan riittävästi vapauksia etenemisen suhteen. Päähenkilön taitorepertuaarista ei homma ainakaan ole kiinni. Shao Jun osaa tavalliset salamurhaajan taidot varjoissa piilottelusta, yhden napin yllätystappoihin ja omaa kiitettävän arsenaalin erikoisvarusteita, joilla harhauttaa epäluuloiset vartijat vääriin suuntiin. Välillä kiipeillään kattorakenteissa ja roikutaan kuvan etualalla, josta kahta ulottuvuutta tarkkailevat viholliset eivät osaa huppupäätä aina etsiä. Viimeisenä hätäratkaisuna tartutaan miekkaan, joskin tässä vaiheessa peli on useimmiten menetetty, sillä parikin sivallusta lähettää Shao Junin manan majoille.

Assassin?s Creed Chronicles: China on ahdettu täyteen erilaisia mikromekaniikkoja aina ruumiiden kätkemisestä piilopaikkojen välillä syöksymiseen. Vaihtelu virkistää ja pelikokemus pysyy tuoreena, kun joka tasossa opetetaan jotain uutta. Hinta maksetaan pelin rytmityksessä, joka töksähtelee tuon tuosta erinäisiin oppitunteihin ja ohjeteksteihin. Mukana ei taida olla ensimmäistäkään tasoa, jossa pelaajaa ei kiusattaisi jonkinmoisella tutoriaalilla, mikä käy pidemmän päälle tympeäksi. Tutoriaaleja ei myöskään saa kytkettyä millään tapaa pois, mistä sietää antaa kehittäjille vähän keppiä.

Kiitosta irtoaa pelimekaniikkojen selkeydestä. Salamurhaajan työ 2,5-ulotteisessa Kiinassa on parhaimmillaan harkittua hiiviskelyä, joka saa taktisuudessaan lähes puzzlepelimäisiä ulottuvuuksia. Konsepti toimii hyvin, koska maailma perustuu enemmän sääntöihin ja lainalaisuuksiin, kuin skriptattuihin kohtauksiin tai tekijöiden aivoituksiin. Vihollisten näkökentät piirretään ruudulle selkeästi, verhojen takana voi piilotella kunhan ei liiku, punaiset kattopalkit mahdollistavat kiipeilyn ja vartijat seuraavat ääniä, mutta saattavat hermostuessaan kääntää katseensa mihin vain. Pelaaja tietää pelimaailman syyt ja seuraukset, jolloin pelaamisesta tulee parhaan etenemistavan valikointia ja mielenkiintoista testailua. Samaa selkeää linjaa noudattaa myös Assassin?s Creed Chronicles: Chinan tapa palkita pelaajaa. Peli listaa pisteytyksen yhteydessä kuinka monta murhaa, tappelua, hälytystä tai nähdyksi tulemista tapahtui, jolloin pelaajalle ei jää epäselväksi, mistä huippusuoritus jää milloinkin kiikastamaan. Hiiviskelystä saa kultamitalin vain jos Jun ei tule edes nähdyksi, mutta tilanne on pelastettavissa salamurhamitaliin, kunhan vain siivoaa silminnäkijät riittävän vauhdilla.

Assassin?s Creed Chronicles: China ei ole pelkästään pelimekaniikkojen ja puoliavointen tasojen voittokulkua, vaan sisältää myös valitettavan paljon lineaarisuutta. Usein reittejä tai etenemistapoja on käytännössä vain yksi ja onpa mukaan mahtunut nykypelien vallattoman typeriä juoksukohtauksiakin, joissa paetaan räjähdysmäisesti etenevää tulipaloa tai jopa pyöriviä tynnyreitä. Vaikka nämä osiot ovat enemmän poikkeus kuin sääntö, löytyy hölmöilyä riittävästi pistääkseen pohtimaan, ovatkohan tekijät ihan aidosti sisäistäneet pelinsä vahvuudet ja heikkoudet.
Ulkoisilta puitteiltaan Assassin?s Creed Chronicles: China on pätevä, ei täydellinen. Vesivärimaalausta muistuttava piirrostyyli on ehdottoman kaunista katsottavaa, mutta pidemmän päälle tyylivalintaan turtuu ja kaikki muut paitsi näyttävimmät maisemakohtaukset lipuvat ohi tajunnan. Äänipuolella kuullaan pääasiassa hajutonta ja mautonta orientaalimusiikkia sekä puhuttua dialogia. Tekaistuin kiinalaispainotuksin englantia lausuvat sivuhahmot ja virheettömällä brittiaksentilla artikuloiva Shao Jun tekevät parhaansa tuhotakseen pelistä kaiken uskottavuuden, mutta onneksi sentään vartijat kommunikoivat keskenään kiinaksi.

Heikkouksineenkin Assassin?s Creed Chronicles: China on varsin kelvollinen tapa viettää vajaa kymmentuntinen. Väkinäinen tarinankerronta sekä sen sivutuotteena irvistävä lineaarisuus saavat pelin tuntumaan vähän liian komiteatyöltä, mutta aina kun pelaaja päästetään etsimään omia ratkaisujaan itse, paljastuu alta mitä mainioin taktinen tasohyppelypeli. Käteen jää kaikkiaan kolmen ja puolen tähden suoritus, jolla olisi potentiaalia paljon parempaankin.