Arvostellut: Petteri Hemmilä, 8.joulukuu 2012

Peliarvostelu

Assassin’s Creed III

Pelin nimi:Assassin's Creed III
Alusta:Playstation 3
Kehittäjä:Ubisoft Montreal
Julkaisija:Ubisoft
< >
Avaa pelin lisätiedot
Arvostelun Assassin's Creed III kansikuva

Ei liene kovin väärin väittää Assassin’s Creedia yhdeksi nykyisen konsolisukupolven keskeisimmistä virstapylväistä. Vaikkei valkohuppuisesta tappajasta ole koskaan aivan Super Marion veroista kulttuuri-ikonia syntynytkään, on aika vaikea löytää sellaista aktiivipelaajaa, joka ei tietäisi keitä ovat Altair tai Ezio Auditore. Henkilökohtaisella tasolla Assassin’s Creed edustaa minulle myös kipeää aukkoa sivistyksessä. Ensimmäisen osan aiheuttamasta suuresta innostuksesta huolimatta, en koskaan tullut koskaan pelanneeksi ylistettyä ja sarjan suosiota määrittävää toista osaa. Postimyynti paikannee puutteen tietoudessani, vaan miten käy sydämen – se on nimittäin jo hävitty Assassin’s Creed III:lle.

Assassin’s Creed III vie päätökseen assassiinien perillisen, baarimikko Desmond Milesin tarinan. Sen juoni on pilkottu edeltäjien tavoin kahteen osaan: scifipainotteiseen kehystarinaan, jossa pelastetaan maailmaa sekä Desmondin esi-isän edesottamuksista kertovan historialliseen eepokseen. Tarinoista ensimmäinen on hömppää, jälkimmäinen kaikkea muuta. Menneen aikakauden sankarina häärää puoliverinen intiaani, Ratonhnhakén –länsimaalaisittain Connor – jonka halu suojella heimoaan ajaa tämän törmäyskurssille uuden mantereen valtaa havittelevien temppeliritarien kanssa. Taustan komealle näytelmälle tarjoaa 1700-luvun loppupuolen Pohjois-Amerikka, joka värjöttelee räjähdyspisteessä itsenäisyyttä havittelevien patrioottien sekä siirtomaaisännyydestään kynsin ja hampain tarraavien brittien puristuksessa.

Kevyestä karisman puutostilasta kärsivän Connorin tarina on poikkeuksellisen vahva. Sitä pedataan usean tunnin mittaisella prologilla, joka valottaa niin Connorin, kuin muidenkin juonelle keskeisten hahmojen taustoja. Lähtöjään hieman naiivi intiaanisoturi saa tappotyönsä myötä oppia, ettei maailmassa ole mustaa tai valkoista, hyvää tai pahaa. On vain harmaan eri sävyjä ja erilaisia motiiveja, eivätkä parhaatkaan aikeet takaa aina toivottua lopputulosta. Mikä on oikein, mikä väärin – sitä Assassin’s Creed III ei lähde erikseen alleviivaamaan. Hyvä niin, sillä maailmassa on aivan liian vähän pelejä, joiden käsikirjoittajat uskaltavat kohdella pelaajaa kuin aikuista.

Pelinä Assassin’s Creed III:a voisi kuvata sanalla ”massiivinen”. Kolonialistisen kauden Bostonin, New Yorkin sekä väliin asettuvan erämaan kokoinen pelikenttä suorastaan pursuaa tekemistä ja tutkittavaa. Kiireinen pelaaja selviää juonitehtävistä hieman alle parissakymmenessä tunnissa, mutta jos omaa taipuvuutta perfektionismiin, voi sivutehtäviin upottaa helposti toisen mokoman. Maailmassa riittää puita kiivettäväksi, linnoituksia vallattavaksi, karavaaneja väijyttäväksi ja riistaa metsästettäväksi. Sivupuhteet on vieläpä pumpattu täyteen omia pieniä nyanssejaan mielenkiinnon säilyttämiseksi. Esimerkkinä vaikkapa metsästys, jota voi lähteä suorittamaan reteästi kirveellä ja musketilla, mutta mikäli on kiinnostunut saalisturkiksen arvosta, on syytä opetella jäljittämisen, syöttien ja ansojen salat. Tai vaikkapa Benjamin Franklinin kadonneiden almanakkasivujen etsintä, joka on velkaa enemmän parkourille, kuin hiekkalaatikkopelien geneeriselle esinejahdille.

Hieman suuremmista uudistuksista maininnan ansaitsevat aikakautta heijastelevat laivatehtävät sekä sarjan aiemmista osista lainattu oman kotitilan kehittäminen. Assassin’s Creed II:n trilogiaa pelanneet ovat lytänneet jälkimmäisen byrokraattiseksi ja tylsäksi valikkoseikkailuksi, enkä oikeastaan voi sanoa olevani vahvasti eri mieltä. Tällä kertaa ei varsinaisesti rakenneta mitään, vaan luodaan suhteita pioneereihin, artesaaneihin sekä kauppiaisiin, joilta puristetaan raaka-aineita, rahaa sekä erilaisia varusteita. Peli ei oikeastaan osaa kertoa, miksi tähän kannattaisi ryhtyä, sillä näppärä assassiini haalii äkkiä omaisuuden kuolleiden vartijoiden taskuista ja keskeiset tykötarpeensa kaupan hyllyltä. Rahallekaan ei Assassin’s Creedin maailmassa ole loppujen lopuksi niin paljoa käyttöä, ettäkö sen keräämiseksi jaksaisi nähdä erityistä vaivaa.

Laivatehtävät ovat puolestaan erittäin tervetullut lisä Assassin’s Creedin jo entuudestaan rikkaaseen pelimaailmaan. Hieman heppoinen juonenkäänne nakkaa Connorin luotsaamaan keksikokoista purjelaivaa tykkeineen ja miehistöineen, halki parin juoni- ja noin parinkymmenen sivutehtävän. Välillä mennään ristituulessa halki kapeiden salmien ja vaarallisten karikoiden, mutta pelaaminen keskittyy ennen kaikkea näyttäviin meritaisteluihin. Ideana on päästä tiputtamaan täyslaidallinen rautaa vihollislaivaston niskaan, pysytellen samalla itse suojassa kuulasateelta. Pelaaminen on yksinkertaista, mutta yllättävän intensiivistä. Ahmin vaikka kapteenin hattuni, jos tätä aihealuetta ei laajenneta horisontissa häämöttävissä DLC-paketeissa.

Maan kamaralle palattaessa, Assassin’s Creed III:n pelattavuus muistuttaa kaikin puolin edeltäjiään. Connor on esi-isiensä tavoin ketterä ja huippukuntoinen hämähäkkimies, joka ei omaa tervettä korkean paikan kammoa. Kolonialistisen kauden satamakaupungit ovat kirkontorneine ja purjelaivoineen kuin yhtä isoa kiipeilytelinettä, joissa jokainen ulkoneva tiili ja törröttävä ikkunanlauta tarjoavat tarttumapinnan liimanäppiselle sankarille. Erämaa-alueilla kiipeily on hankalampaa ja vaatii parempaa pelisilmää, sillä sopivat puut ja kielekkeet eivät kohoa aivan yhtä tiheässä kuin kaupunkien talot.

Taistelu on tuttua torjuntojen ja vastahyökkäysten sekoittelua, jossa hieman pelkistettyä pelattavuutta kompensoidaan väkivallalla ja leffamaisella presentaatiolla. Oman tylyn mausteensa mittelöihin tuovat aikakaudelle ominaiset tuliaseet, joilla ammutaan yleensä lähietäisyydeltä ja suoraan naamaan. Vaikka ensimmäisen Assassin’s Creedin räikeät veriroiskeet loistavatkin poissaolollaan, on taistelu hyvin raakaa. Myös hyvin esteettistä, mutta ennen kaikkea raakaa.

Pelin monipuolisuudesta sekä toteutuksesta riittäisi mehusteltavaa helposti parinkin arvostelun verran. Tasapuolisuuden nimissä täytyy kuitenkin tunnustaa, että mukaan on eksynyt myös bugeja ja silkkoja pelintekijöiden virhearviointeja. Bugiosastoa edustaa mm. Connorin taipumus jämähtää jumiin tasogeometriaan. Joskus jopa niin pahasti, että ainoaksi ratkaisuksi jää pelin uudelleenkäynnistys. Kyseenalaista suunnittelua esiintyy lähinnä joissain juonitehtävissä: on vaikea käsittää, millaisen sadistin mielestä jäniksen vauhdilla pakenevan vihollisen jahtaaminen pitkin satunnaisten tekoälyhahmojen kansoittamia kujia, on hauska tapa viettää iltaansa. Vielä vaikeampaa on käsittää, miksi näitä kohtauksia on ympätty mukaan vielä useita. Perspektiiviin aseteltuna nämäkin murheet ovat toki pelkkä pisara euforisessa valtameressä, mutta mitä lähemmäksi täydellisyyttä päästään, sitä ikävämmältä näyttävät pienetkin säröt.

Assassin’s Creed III tarjoaa jo yksinpelinä niin paljon vastinetta rahoilleen, ettei se oikeastaan tarvitsisi moninpeliä, mutta Ubisoft Montreal on päättänyt näyttää suvereniteettinsa myös tällä saralla. Kirkkaimpana helmenä moninpelikruunussa kimaltelee vainoharhainen ”Assassination”, jossa pelaajat yrittävät yhtäaikaisesti salamurhata toisiaan ja piilotella omilta varjostajiltaan. Astetta suoraviivaisempaa toimintaa edustaa tiimissä pelattava Wolfpack, jossa kylmätään tekoälyuhreja kelloa vastaan. Perinteisemmän online-kokemuksen ystäville löytyy myös tuttua ja hyväksi havaittua Deathmatchia, Dominationia sekä lipunryöstöstä ammentavaa Artifact Assaultia.

Ei siitä pääse yli eikä ympäri; Assassin’s Creed III on erittäin vahva esitys ja, reilun parinkymmenen tunnin kokemuksella, yksi henkilökohtaisista ennakkosuosikeistani vuoden peliksi. On vaikea sanoa, paljonko innostukseeni vaikuttaa se, etten ole koskaan päässyt paistattelemaan Assassin’s Creed II:n loistossa. Selvää on kuitenkin, että peli joka suhtautuu tarinankerrontaan, miljööseen ja pelaajan viihdyttämiseen Assassin’s Creed III:n pieteetillä, on jotain todella ainutlaatuista ja kehunsa ansainnut. Vaikka Assassin’s Creed III päättääkin trilogiansa kunnialla, lienee turvallista olettaa, ettei Connor tule olemaan viimeinen ruudulla seikkaileva valkonuttu. Odotan jännityksellä mitä sarjan tulevaisuus tuo tullessaan.

Yhteenveto

Lähes täydellinen

Hyvää

  • - Tekemistä ja yksityiskohtia riittää
  • - Loistava käsikirjoitus ja moraalin harmaat sävyt
  • - Meritaisteluissa tunnelmaa
  • - Mielenkiintoinen ja uskottava miljöö
  • - Sulava pelattavuus, brutaalit taistelut

Huonoa

  • - Takaa-ajotehtävät kiristävät hermoa
  • - Kehystarina silkkaa hömppäscifiä
  • - Kotitilan hoito ei innosta