Assassin's Creed III Remastered arvostelussa

Harva pelijulkaisu on jakanut mielipiteitä samalla tapaa kuin Assassin’s Creed III. Kohtuullista arvostelumenestystä nauttinut kolmososa riemastutti Pohjois-Amerikan itsenäistymishistoriasta kiinnostuneita sekä hyvän tarinankerronnan ystäviä, siinä missä epäuskoiset Ezio-fanit pudistelivat päätään pahvilaatikon karismalla varustetulle päähenkilölle. Itse kuulun siihen pieneen vähemmistöön, joka muistelee kolmatta Assassin’s Creedia suurella lämmöllä, joskin tunnustan, ettei minulla ollut vielä tuolloin vertailukohtana Ezion seikkailujen asettamia odotuksia. Seitsemän vuotta ja monen monta Assassin’s Creedia myöhemmin Assassin’s Creed III Remastered antaa oivan tilaisuuden reflektoida omia tuntojaan ja tiedättekö mitä – Assassin’s Creed III on yhä mielestäni yksi sarjan parhaista peleistä.

Assassin’s Creed III vie assassiinien ja temppeliritarien kamppailun Yhdysvaltain syntyhetkiin, siirtomaakauden Bostoniin. Päähenkilönä on Ratonhnhaké:ton – intiaaniäidin ja brittikolonialistin äpärälapsi, joka ajautuu salamurhaajien riveihin valkoisen valloittajan painaessa alkuperäisasukkaat yhä ahtaammalle. En aio toistaa orjallisesti koko sitä kuvausta, jonka voi käydä lukemassa alkuperäisestä AC III arvostelustani, mutta sen verran vahvistan, että pelin vahvuus on yhä sen hahmoissa ja tarinassa. Turhautuneisuudessaan sekä oikeamielisyydessään rypevä Ratonhnhaké:ton tuntuu kieltämättä totiselta verrattuna Assassin’s Creed II:n karismaattiseen Ezioon, mutta päähenkilö tuntuu kontekstiin nähden uskottavalta. Varsinaisen valokeilan kaappaavat kuitenkin tarinan pahikset, joiden uskottavat motiivit ja kehityskaaret saavat kakkososan Borgiat tuntumaan suorastaan noloilta karikatyyreiltä. Kaikki tämä kuorrutettuna upealla dialogilla ja terävällä juonenkäänteellä, joka on vielä seitsemän vuoden jälkeenkin liian hyvä paljastettavaksi, nostaa AC III:n omissa kirjoissani yhdeksi PlayStation 3 -kauden parhaista tarinapeleistä.

Pelinä Assassin’s Creed III on ikääntynyt hieman vaihtelevasti. Sujuva ohjaustuntuma on ollut jo ensipelistä lähtien Assassin’s Creed -sarjan kulmakivi ja sitä se on myös kolmannessa pelissä. On vaikea löytää pahaa sanottavaa siitä, kuinka Ratonhnhaké:ton luovii tiensä pitkin puita ja rakennusten seiniä tai puukottaa ampuu itsensä läpi taistelujen. Remasterointiin on eksynyt jopa pieniä uudemmista Assassin’s Creedeista lainattuja parannuksia, kuten nelososan vapaa tähtäys, joka tekee pistooleista ja musketeista käyttökelpoisia muussakin kuin lähiteloituskäytössä. Tähtäyksen ohella päähenkilö osaa tällä kertaa muun muassa vislata vihollisille myös pusikoista sekä upottaa veitsensä kahteen selkään kerralla. Hiiviskelyosioita helpottaa myös parantunut minikartta, joka kertoo tällä kertaa vihollisten sijainnin lisäksi katselusuunnan. Listaa pienistä ja tervetulleista parannuksista voisi jatkaa aina käyttöliittymän värisokeusmoodista aseiden rakenteluun, mutta loppujen lopuksi peli tuntuu aika samanlaiselta kuin ennenkin.

Pelattavuus on ainakin suurin piirtein kunnossa, mutta tehtäväsuunnittelusta löytyy sen sijaan yhtä sun toista nurinan aihetta. Valitin jo vuosia sitten Assassin’s Creedin yltiölineaarisista takaa-ajotehtävistä, eikä aika ole näemmä tehnyt minusta sen kärsivällisempää. Tuoreen vilkaisun perusteella ongelmana eivät ole välttämättä niinkään itse takaa-ajot, kuin pelin älytön tapa rangaista pelaajaa kuolemalla aina kun tämä ei pysy tehtäväsuunnittelun sanelemassa tahdissa. Et pysynyt piilossa vartijoilta? Yritä uudestaan. Menetit katsekontaktin varjostamaasi hahmoon? Yritä uudestaan. Et pysynyt ratsastuskaverisi tahdissa? Yritä uudestaan. Ja niin edelleen. Ongelmat korostuvat etenkin mukaan sisällytetyssä Tyranny of King Washington -lisäosassa, joka koostuu käytännössä pelkistä juonitehtävistä. Ensimmäisestä Assassin’s Creedista tuttu hiekkalaatikkomainen lähestyminen, jossa pelaajalle merkataan kohde ja annetaan vapaat kädet, toimisi tänäkin päivänä paljon paremmin.

Sisällön puolelta löytyy toki paljon hyvääkin. Kolmosessa debytoineet laivatehtävät ovat yhä erittäin viihdyttäviä, joskin niitä on vähän liian vähän. Pakettiin on ympätty lisäksi reipas annos bonussisältöä, johon ei olisi tullut varmaan koskaan tutustuttua ilman remasterointia. Jo edelläkin mainitsemani Tyranny of King Washington -lisäri tuo muutaman tunnin mittaisen “mitä jos”-fiktion vallan humalluttamasta George Washingtonista, kun taas Liberation on kokonainen oma pelinsä omine päähenkilöine ja tarinoineen. Kuningas Washington pitää otteessaan jo käsikirjoituksellaan sekä pitkin tarinaa ripotelluilla eläinvoimillaan. Alkujaan PlayStation Vitalla debytoineen Liberationin kohtalo on jäädä sen sijaan mukavaksi pikku kuriositeetiksi, josta haistaa kilometrin päähän, ettei siihen ole panostettu aivan samalla tavalla kuin päälinjan Assassin’s Creedeihin. Moninpeliä ei Remasterista löydy. Se on harmillista, mutta toisaalta ihan ymmärrettävää, sillä pelaajamäärät eivät varmastikaan päätä huimaisi.

Remasteroinnin näkyvin kasvojenkohotus on tapahtunut luonnollisesti visuaalisella puolella. Resoluutio, tekstuurit sekä hahmomallit ovat tarkempia ja fysiikkapohjainen renderöinti saa pinnat näyttämään enemmän oikeilta materiaaleilta. Valaistus on vedetty monin paikoin kokonaan uusiksi, vaikkei siihen olisi aina ollut niin tarvettakaan. Lopputulos näyttää kauniine varjoine ja heijastuksineen joka tapauksessa huomattavan modernilta ja jopa selvästi vaatimattomammista lähtökohdista ponnahtava Liberation kestää katselua. Kannattaa katsastaa alla oleva video, mikäli haluaa nähdä omin silmin, kuinka uusi ja vanha Assassin’s Creed III vertautuvat keskenään.

Assassin’s Creed III Remastered on kaikkiaan huolella tehty remasterointi yhdestä pelisarjan kiistellyimmästä osasta. Se ei räjäytä tajuntaa tai tule kääntämään niiden päitä, jotka ovat jo vuosia sitten tuominneet Ratonhnhaké:tonin Eziota tylsemmäksi, mutta hienosti kerrottu tarina ja yllättävän tiivis fokus pahiksiin ilahduttavat vielä tänäkin päivänä. Vuodet ovat vierineet ja pelisuunnittelun trendit muuttuneet, mutta kyllä tätä aika paljon mieluummin pelaa kuin selkäänsä ottaa.