Jos vertaa vuoden 2006 alkuperäistä Assassin’s Creedia vuoden 2020 Valhallaan, käy aika ilmeiseksi, että pelisarja on kulkenut melkoisen matkan. Vaikka tarinat pyörivät yhä uskollisesti assassiinien, temppeliritarien sekä sarjan tavaramerkiksi nousseen hömppäscifin ympärillä, ovat roolipelimäisyys, runsaat sivutehtävät sekä spektaakkelimaiset taistelut vieneet kohtuuttomasti tilaa perinteiseltä rannepuukolla tuikkailulta. Ongelmaan ollaan ilmeisesti havahduttu myös Ubisoftilla, sillä sarjan uutukainen, Assassin’s Creed Mirage, lupailee pienimuotoisempaa seikkailua ja paluuta sarjan juurille. Paketti on selvästi viime vuosien mammuttiseikkailuja tiiviimpi, mutta tilaa eivät täytä luovasti vapaamuotoiset salamurhat, vaan lineaarinen tehtäväsuunnittelu ja vaisu tarina.
Assassin’s Creed Miragen päähenkilönä toimii Valhallastakin tuttu valkonuttu, Basim. Bagdadilaisena taskuvarkaana elantonsa ansaitseva nuorukainen saa vihiä salamurhakillan himoitsemasta taikaesineestä ja näkee tilaisuutensa tulleen. Pikainen näpistyskeikka kalifin talvipalatsissa menee pahasti vihkoon, ja hengestään pääsevät niin itse kalifi kuin köyhän naapuruston lapsetkin. Murhasta etsintäkuulutettu Basim päätyy hakemaan elämälleen uutta suuntaa assassiinien riveissä, eikä aikakaan, kun ollaan taas Bagdadissa metsästämässä mystisiä maskipäisiä esitemppeliritareita.
Miragen juonta vaivaavat olemattomat panokset, verkkainen rytmitys ja yksiulotteiset hahmot. Tiukasti aatteen ajama Basim sijoittuu karismaltaan visusti pelisarjan keskikastiin, kuten myös käheä-ääninen assassiinimentori Roshan, mutta muut hahmot ovat armottoman unohdettavia. Esimerkiksi pelin pahiksille annetaan niin vähän ruutuaikaa, etten muistaisi yhtäkään edes aseella uhattuna. Potentiaalisena kahdensuuntaisena kostotarinana käynnistyvä juoni unohtaa niin menehtyneet kalifit kuin lapsimurhat, ja keskittyy loppujen lopuksi umpitylsään taikaesineistä kilvoitteluun. Pahikset kaivavat aavikolta menneen ajan artefakteja ja jostain syystä heidät on pakko pysäyttää – todellinen syy jää jopa lopputekstien jälkeen varsin epäselväksi. Epämääräinen motiivi ja kasvottomat viholliset muodostavat pohjimmiltaan unohdettavan tarinan, jota eivät pelasta edes viimeisen päälle hiotut tuotantoarvot.
Pelinä Mirage on veistetty suurin piirtein samasta puusta kuin Syndicatea edeltävät Assassin’s Creedit. Pelimaailma rajoittuu vain yhteen tiiviisti rakennettuun kaupunkiin, roolipelimäinen progressio on palautettu sivurooliin ja toimintaa ohjaavat pikemminkin käsikirjoitetut tehtävät kuin karttakuvakkeiden tulva. Ytimenä toimii tuttu ja hyväksi havaittu parkourin, taistelun ja hiiviskelyn kolminaisuus. Bagdadin tasakatot on rakennettu juoksenneltaviksi, minareetit kiipeiltäviksi ja lähes joka pudotuksen alta löytyy kätevästi sijoitettu heinäkasa. Vihollisten suhteen peli rohkaisee pikemminkin hiiviskelyyn kuin suoraan toimintaan. Vartijat hiljennetään enimmäkseen veitsellä ja varjoissa. Basim taitaa myös “Assassin’s Focuksen”, joka ketjuttaa kahdesta kolmeen tappoa hyvinkin kirjaimelliseksi sarjamurhaksi.
Jos ja kun homma äityy avoimeksi yhteenotoksi, alkaa ensimmäistä Assassin’s Creediä muistuttava torjuntojen ja vastalyöntien kierre. Viholliset välttelevät osumia taidokkaasti, mikä jättää pelaajan rooliksi lähinnä iskuihin reagoinnin. Peruslyönnit otetaan vastaan helposti ajastettavalla torjunnalla, punaiset superliikkeet väistöllä – jos kaikki menee nappiin, rokotetaan vihollista joko parilla kivuliaalla sivalluksella tai kerrasta kuolettavalla vastaiskulla. Odotteluun ja opportunismiin perustuva mittelöinti toimii konseptin tasolla ihan hyvin, mutta istuu kenties paremmin salamurhaajan kuin videopelaajan mentaliteettiin – itse koin jatkuvan odottelun turhauttavan hitaaksi mutta toisaalta myös helpoksi tavaksi päästä eroon kaikista lähialueen vihollisista.
Erilaisia sivutehtävätyyppejä ja muita pelillisiä mekanismeja on karsittu kovalla kädellä. Basimin pirtaan mahtuvat kyllä niin taskuvarkaudet kuin “Stories From Baghdad”-minitarinat, mutta laivataisteluiden ja kylänrakennuksen kaltaisia massiivisia aikasyöppöjä ei Miragesta löydy. Päätarinaan uppoaa noin 15 tuntia, eikä sivuhommiin vierähdä edes toista mokomaa. Verrattain tiivis mitta saattaa harmittaa Originsin, Odysseyn ja Valhallan kaltaisiin eepoksiin tottuneita, mutta toisin kuin edeltäjänsä, Mirage ei tunnu myöskään keinotekoisesti pitkitetyltä. Historiaan on jäänyt niin ikään edellisten Assassin’s Creedien pakonomainen taitojen ja varusteiden grindaus: pelistä kyllä löytyy pienimuotoinen taitopuu ja sivutehtävistä palkitaan uusilla varusteilla, mutta ylimääräinen hikoilu tuntuu jo lähtöjään helpohkon vaikeustason vuoksi enemmän tai vähemmän optionaaliselta. Ja hyvä niin – en todellakaan jäänyt kaipaamaan arbitraarisesti vahvempia megavartijoita, jotka ovat treenanneet kaulavaltimonsa immuuneiksi pari tasoa heppoisemmille veitsille. Kehittyneempi assassiini ansaitsee käyttöönsä myös heittoveitsiä, ääniansoja ja muuta rihkamaa, mutta nämäkin jäivät omalla pelityylilläni lähinnä kuriositeetin asemaan. Helpointa oli vihellellä heinäkasassa ja lähettää uteliaimmat vartijat manan majoille uskollisella ranneterällä.
Tehtäväsuunnittelun osalta olisin toivonut Miragen katsovan pikemminkin tulevaan kuin menneeseen. Lineaarisille juonipoluille rakentuvat tehtävät seuraavat lähes aina samaa kaavaa: hiiviskele vartioidulle alueelle, etsi johtolankoja, kuuntele dialogia, hiiviskele lisää ja eliminoi kohde. Tapahtumat etenevät tiiviisti käsikirjoittajien talutusnuorassa ja pelaajalle annetaan vain harvoin tilaa suunnitella salamurhiaan itse. Toisinaan saa tehdä binäärisen valinnan, haluaako hiipiä tiukasti vartioituun linnoitukseen palkkasoturien harhautuksella vai kiipeilemällä muurin yli, mutta ennen pitkää tapahtumat ohjataan takaisin uomiinsa joko lukituin ovin tai juonipistein. Pelaajan vapaus rajoittuu karkeasti ottaen vartijoiden eliminointiin ja valmiiden murupolkujen luotaamiseen joko lemmikkihaukan tai assassiinivision avulla. Niin paljon kuin Assassin’s Creedien tarinoista tykkäänkin, rohkenen väittää, että Mirage olisi parempi peli, jos se uskaltaisi heittää tarinansa hetkeksi romukoppaan ja antaa pelaajalle pari tusinaa karttapistettä eliminoitavaksi omaan vapaaseen tyyliinsä.
Ponneton tarina ja konservatiivinen rakenne tiputtavat Miragen auttamatta Assassin’s Creedien parhaimmistosta, mutta pelimaailmassa on silti kiistatonta kauneutta. Bagdadiin ja sen lähialueisiin rajattu pelialue sisältää niin aavikoita ja keitaita, kuin upeita palatseja sekä sotkuisia slummeja. Tekijät ovat panostaneet aikaan ja paikkaan, mikä näkyy muun muassa historiallisina rakennuksina sekä sinne tänne ripoteltuina oppimateriaaleina. Mikä onkaan Aasin temppeli, keitä olivat eunukit ja miten kaupankäynti edisti islamin leviämistä? Jos haluaa keskittyä pelkkään oppimiseen, löytyy pelistä myös aiemmista osista tuttu virtuaalinen museokierros, jossa pääsee tutustumaan 800-luvun Bagdadiin ilman salamurhaajaelämän stressiä.
Jos olen aivan rehellinen, tuntuu Mirage pikemminkin Assassin’s Creedin identiteettikriisiltä kuin hallitulta paluulta menneisyyteen. Ikään kuin tekijät olisivat menettäneet uskonsa sarjan moderneihin sukuhaaroihin ja lähteneet etsimään hauskuutta nostalgiasta ja menneen maailman lineaarisuudesta. Osaan kieltämättä arvostaa hieman tiiviimpää ja fokusoidumpaa tarinaa, joka ei edellytä kymmenien tuntien aikainvestointia, mutta itselleni Assassin’s Creedit ovat olleet pohjimmiltaan teoksia avoimuudesta ja vapaudesta. Tässä suhteessa Mirage tuntuu valitettavasti askeleelta väärään suuntaan.
