Assassin's Creed - Syndicate arvostelussa

Jälleen olisi salamurhaajille ylitöitä tarjolla, kun rakas ja aina niin sateinen Lontoo on vaarassa ajautua pysyvästi pahojen miesten käsiin pelissä Assassin’s Creed ? Syndicate. Sarjassaan jo ties kuinka mones osa (no joo tarkalleen ottaen yhdeksäs) tutustuttaa pelaajan tällä kertaa ei yhteen, vaan peräti kahteen pelattavaan salamurhaajahahmoon, jotka ovat vieläpä sisko ja veli, Evie ja Jacob Frye.

Syndicate on samalla sarjan ensimmäinen peli, joka esittelee naispuolisen salamurhaajan. Ihan kiva sinänsä, sillä vaikka Jacob hahmona onkin ihan ok ja sisarusten välinen dialogi pelin välipätkien aikana hauskaa naljailua, on Evie hahmona paljon mielenkiintoisempi ja sympaattisempi tapaus allekirjoittaneen mielestä. Pelasinkin peliä suurimman osan ajasta Eviellä ja vain silloin Jacobina, kun pelin juonitehtävät väkisin pakottivat käyttämään Jacobia. Kahdessa hahmossa on tietysti oma etunsakin – toista voi kehittää XP:n kertymisen myötä enemmän hiiviskelijän suuntaan ja toista suoran toiminnan assasiiniksi.
Kun ottaa huomioon, että Assassin’s Creed – Syndicate on jo sarjassaan näinkin mones peli, ovat sarjan veteraanit varmasti alkaneet tuntea olonsa kotoisaksi, kenties liiankin kotoisaksi. Allekirjoittanut oli ennen Syndicate arvostellut Black Flagin, Roguen, sekä sen kamalan bugikammotuksen, Unityn, ja on pakko myöntää, että jo omalla kohdallani Assassin’s Creed – Syndicate tuntui aluksi liikaa samalta.

Kuitenkin kun pääsi raapaisemaan pelissä pintaa syvemmälle, löytyivät riittävät syyt Syndicatenkin olemassaololle. Omasta mielestäni Assassin’s Creed IV – Black Flagin jälkeen kumpikaan julkaistuista ja pelaamistani sarjan peleistä ei voittanut pahiksien salamurhaamista Karibianmerellä tai seilaamista merellä lauluja kuunnellen, unohtamatta meritaisteluita, tai edes aarteiden sukeltelua ja haiden harppunointia.

Black Flagissa nyt vain yksinkertaisesti oli sitä jotain, romminhuuruista vapaanoloista seikkailunkatkua, joka sai salamurhailun tuntumaan hauskalta – jos näin voidaan sanoa. Pariisiin sijoittunut Unity oli bugien ja heikon ruudunpäivityksensä ohella heikompaa sorttia myös siksi, että se kahlitsi pelaajan jälleen kaupunkimaisemiin, joka kaiken lisäksi oli vielä täynnä ahtaita katuja ja kujia. Rogue taasen yritti paikata sarjan mainetta ja pikalääkkeenä toistaa lähes saman mitä Black Flag teki – mutta silti musta lippu oli peleistä se parempi.

Assassin’s Creed – Syndicate sijoittuu Unityn tapaan pelkästään kaupunkimaisemiin, mutta jostain syystä homma toimii paljon paremmin. Bugeja ei juurikaan näy ja ruudunpäivityskin rullaa puhtaasti, grafiikan ollessa nättiä kauttaaltaan ja parhaimmillaan Lontoo näyttää samaan aikaan kauniilta ja synkän sateiselta Viiltäjä-Jackin paratiisilta, joka ei edes jää pelissä vaille huomiota.

Viktoriaanisen aikakauden Lontoo 1860-luvun lopulla on muutoinkin mielenkiintoisemmin toteutettu paikka kuin rakkauden kaupunki Pariisi. Se on kaupunki samaan tapaan totta kai, mutta samaan aikaan se tuntuu erittäin avoimelta pelimaailmalta ja mielenkiintoisia maamerkkejä on paljon, joita pitkin voi myös kiipeillä. Big Benin huipullekaan kiipeäminen ei jää mitenkään vieraaksi asiaksi. Pelin tekijät, tarkemmin Ubisoftin Quebecin studio, ovat itsekin sanoneet pelimaailman olevan kooltaan noin kolmekymmentä prosenttia Unitya suurempi ja se on helppo uskoa, koska se näkyy ja tuntuu.

Matkaa ei enää tarvitse taittaa pelkästään katoilta katoille hyppien tai kaduilla juoksennellen, vaan nyt voi uutuutena ohjastaa myös hevoskärryjäkin, joita nopeasti teollistuva suurkaupunki on pullollaan. Kärrykyyditkään eivät aina ole sitä rauhallisinta sorttia, sillä vihollisten kanssa kolistellaan välillä kärryjä ja otetaan vauriota puolin ja toisin takaa-ajojen aikana aseiden laulaessa.

Varjopuolena nopeasti kasvavassa ja teollistuvassa kaupungissa kun on myös se, että se on pullollaan valtaa havittelevia ilkeitä setiä ja tätejä. Salamurhaajasisarukset päättävät antaa Lontoon takaisin kansalle, samalla kun yrittävät etsiä mystisen artifaktin, Pieces Of Edenin yhtä Lontooseen joutunutta kappaletta. “Eedenin Kappaleet” sen sijaan ovat Maa-planeettaa ensimmäisenä asuttaneen humanoidirodun jälkeensä jättämiä, teknologisesti kehittyneitä härveleitä. Että sellaista.

Pelissä Lontoon kaupunkia pelon vallassa ja raudanlujassa otteessaan pitää viiksekäs mies nimeltä Crawford Starrick, joka muistuttaa mielestäni etäisesti There Will Be Blood -elokuvan Daniel Plainviewiä. Pala palalta ja osa osalta sisarukset aikovat murtaa Starrickin otteen Lontoosta. Tämä tapahtuu sabotoimalla miehen lapsityövoimalla toimivia tehtaita, mutta myös esimerkiksi alempien pikkupomojen teilaamista ja sen sellaista. Käytännössä puhdistetaan Lontoon kaupunginosia pahasta verestä ja tuodaan turvallisuuden tunne takaisin kaduille.

Apunaan Starrickilla on katuja vinhaan partioiva The Blighters -jengi, jonka satapäiset jäsenet ovat levittäytyneet ympäri Lontoon katuja. Aiempien pelien tapaan Lontoosta löytyy kiellettyjä punaisia alueita, joissa saa välittömästi vihollisen peräänsä, mutta myös niitä neutraalejakin alueita, joissa ainakin teoriassa saa kulkea rauhassa. Aggressiiviset jengiläiset ovat kuitenkin sen verran vihamielisiä, että niiden lähellä patsastelu saa ne hermostumaan ja seuraamana pelaajaa ja lopulta jopa kaivamaan aseet ja miekat esiin.

Välillä tämä pieni yksityiskohta tosin tuntuu vähän hölmöltä ja epärealistiseltakin: tavalliset kansalaiset saavat kuljeksia kaduilla rauhassa, mutta heti kun jengiläinen näkee pelaajan, alkaa seuraaminen ja kuittailu ja lopuksi takaa-ajo ja tappelu, jos pelaaja ei älyä poistua paikalta kauemmaksi. Mistä jengiläiset heti tietävät kuka pelaajan hahmo on ja erottavat jo kauempaakin? Vasta myöhemmässä vaiheessa peliä on mahdollista ostaa “päivitys”, joka saa jengiläiset pelkäämään sukunimeä Frye ja oppivat olemaan käymättä päälle ilman pelaajan tekemää aloitetta.

Katuja partioivat blightersien ohella myös virkavallan edustajat, mutta jos niitä ei ala itse pieksemään, on niistä harvemmin pelaajalle sen kummempaa harmia. Kaduille nirhatut jengiläiset on kuitenkin syytä ottaa olalle ja heittää lähimpään puskaan tai aidan taakse piiloon, ellei halua kansalaisten huutavan ?murha!? minkä jälkeen poliisit tulevat tutkimaan rikospaikkaa. Yleensä tilanne kuitenkin raukeaa hupaisilla tavoilla, kun poliisi tuuppii syyttömiä kansalaisia tai sitten poliisit ja jengiläiset hermostuvat toisiinsa ja nirhaavat toinen toisiansa. Tällaista tilannetta on kiva seurata vähän jostain ylempää kattotiilien päältä ja viskellä vaikkapa heittoveitsiä jomman kumman osapuolen kurkkuihin. Poliiseistakin on mahdollista päivityksen kera tehdä säyseämpiä, jolloin aivan kaikkia pelaajan laittomuuksia eivät sinivuokot ?huomaa?.

Pelattavuudeltaan ja perusidealtaan Assassin’s Creed ? Syndicate on aika pitkälti tuttua kauraa sarjan faneille aina ?oikea liipaisin pohjassa seiniä pitkin ? -tyyppisiä kontrollejaan myöten. Historiallisen juonen taustalla pyörii se tuttu ja omasta mielestäni yhäkin aivan turha scifijuoni, jossa nykypäivän temppeliherrat ja salamurhaajat nahistelevat edelleen vallan kahvasta. Juoneen liittyy tuttu Abstergo, joka luomaansa Animus-virtuaaliohjelmaa käyttäen pääsee käsiksi historiallisiin tapahtumiin geneettisten muistijälkien avulla ? kaukaiset perilliset ovat siis töissä Abstergolla ikään kuin pelaamassa ja ohjaamassa esi-isiensä liikkeitä ? tässä tapauksessa Lontoossa.

Pelisarja pärjäisi aivan hyvin omilla jaloillaankin ilman tätä koko scifihömppääkin, mutta onneksi sitä ei ainakaan Syndicatessa jatkuvasti tungeta pelaajan kurkusta alas, eikä pakoteta tutkailemaan Abstergon toimistotiloja tai kuljeksimaan edes takaisin ennen kuin päästään takaisin asiaan, eli historialliseen aikakauteen ja salamurhaajan ohjaamiseen.

Koska Assassin’s Creed ? Syndicatessa pelattavia hahmoja on kaksi, pitää näiden välillä vuorotella välillä väkisin, pelin tarinan niin vaatiessa. Valikon kautta halutessaan ja pelin salliessa näin, voi hahmoa vaihtaa vapaasti tattia klikkaamalla. Molemmilla hahmoilla on omat kokemuspistemittarinsa ja siten myös karttuvat taitopisteet ovat molemmilla omia. Kuten mainittua, hahmoja voi kehittää kolmen osa-alueen osalta mihin tahansa suuntaan ja paras idea lieneekin kehittää kumpaakin vähän eri suuntiin ja erilaisia tilanteita varten.

Hienoa olisi toki ollut luoda tähän saumaan jaetun ruudun co-op pelitila, mutta sellaista ei ole eikä Ubisoft muutoinkaan ole tällä kertaa tunkenut mukaan moninpeliä ja sen sijaan laittanut kaiken rahan kiinni yksinpelin toteuttamiseen, koska jälki näkyy. Toisaalta varmasti tämä on osittain myös sen ansiota, että Unityn mokannut Montrealin studio on tällä kertaa laitettu jäähylle.

Ei sillä, että Assassin’s Creed ? Syndicate silti täydellinen peli olisi. Yksi miinustamisen aihe etenkin ovat mukaan tulleet mikromaksut. Nuo itse Saatanan keksimät pelleilyt, joita useat julkaisijat haluavat väkisin nykyään tunkea peleihinsä. Assassin’s Creed – Assassin’s Creed – SyndicateSyndicatessa mikromaksuilla eli oikealla valuutalla voi ostaa hahmoille resursseja. Itse pelissä näitä varusteiden päivittämiseen ja ylipäätään rakentamiseen vaadittavia ?raaka-aineita? löytyy puulaatikoista ympäri Lontoota. Lisäksi pelaaja voi kaapata blightersien resurssikärrykuljetuksia ja kuljettaa ne omaan purkupaikkaan. Luonnollisesti mitään oma rahaa ei tarvitse laittaa haisemaan jos ei halua, mutta kyllä resursseja sen verran kitsaasti jaellaan puntiin ja kokemuspisteisiin verrattuna, että aivan selkeästi yritetään saada kalasteltua roposia lyhytpinnaisimmilta pelaajilta.

Rahaa kun esimerkiksi löytyy lähes kaikkien tapettujen jengiläisien taskuista, kirstuista, tehtävistä sekä tukikohtana toimivasta liikkuvasta junasta, jonka kassakaappi aika ajoin täytyy käydä tyhjäämässä, jotta rahavirta voisi jatkua. Rahantuloa kassakaappiin taasen voi nopeuttaa ostamalla lontoolaisia pubeja itselleen. Onneksi useimmiten liikkeessä olevaan junaan voi sieltä täältä löytyvien muiden aktivoitavien pisteiden tapaan pikamatkata napin painalluksella, sillä kassakaapin luokse ravaaminen on typerää hommaa, etenkin kun junassa on jatkuvasti läsnä useampi pelaajan liittolainen – eikö kukaan heistä todella osaa tyhjätä kaappia?

Kuitenkin, palatakseni vielä resurssien kertymiseen, siinä sitten tuleekin helposti jätettyä niiden metsästys kokonaan ja yritettyä voittaa kaikki vastaantuleva niillä varusteilla mitä on onnistunut saamaan, vaikka peli suosittelisikin parempaa varustetasoa tietyn tehtävän suorittamiseen. Lisäapuna omien käsien ja terävien esineiden ja heittoveitsien ohella tarjolla on muun muassa myös hallusinaatioita aiheuttavat nuolet, jotka vihollisen nahkaan ammuttuna saa nämä tappelemaan omiaan vastaan ennen lopullista kuukahtamista katukivetykseen. Sitten on toki pyssykin, mutta myös pelaajalla on mahdollisuus kasailla kaupungin väestöstä omaa jengiä sotimaan. Välillä pelaaja voikin itse siirtyä sivummalle katsomaan kun viher- ja punatakit ottavat mittaa toisistaan ja joskus jopa poliisi liittyy mukaan kekkereihin.

Kaiken kaikkiaan Assassin’s Creed – Syndicatea on mukava pelailla ja sen pariin palata kerta toisensa jälkeen, jos nyt ei lasketa mukaan sitä resurssien kanssa kitsastelua. Salamurhailu on edelleen yhtä hauskaa kuin aiemmissakin peleissä, eikä siihen kurkkujen viiltelyyn yksinkertaisesti kyllästy koskaan. Kaikenlaista sivupuuhasteltavaakin löytyy varsinaisten tarinatehtävien ohella. Taskuvarkaiden kiinniottaminen, rikollisten nirhaaminen sekä esimerkiksi pienempien temppeliheroihin kuuluvien jäsenten palkkionmetsästyskeikat ovat kaikki mukavaa puuhaa. Pienempiäkin uudistuksia pelistä löytyy oman jengin pystyttämisen ja kahden hahmon pelattavan ohella. Esimerkiksi nyt vihollisia voi kidnapata ja ottaa käsikynkkään ja tarvittaessa työntää kärryjen sisään istumaan, jos kyseessä on vaikkapa jokin tehtävälle olennainen hahmo, joka pitäisi kuljettaa paikasta A paikkaan B mahdollisimman vähäisellä vaivalla.

Tietyin väliajoin panttivangit yrittävät rimpuilla vapaaksi ja siihen on vastattava X:n painalluksella, jotta vanki ei pääse karkuun ja hälytä jengiläisiä pelaajan kimppuun. Tämän vaaran voi myös kokonaisuudessaan poistaa aktivoimalla taitopisteillä tietyn hahmopäivityksen.

Karibianmerellä murhailusta poiketen Lontoon kaupungista ei löydy tuuheita pusikkoja joihin piiloutua tai piilottaa ruumiita, mutta muita paikkoja kyllä löytyy. Aina yhtä tuttu ja turvallinen tapa kadota on rynnistää talon seinää pitkin katolle ja sieltä katoilta toiselle. Nopeutta katolle nousemiseen saadaan ammuttavalla tarttumakoukulla, mutta piiloutua voi toki myös yhä väkijoukkojenkin sekaan. Ruumiita voi tuttuun tapaan kanniskella ja heitellä – nyt vaikkapa Thamesin pohjaan jos pelaaja lähistöllä sattuu olemaan.

Historiallisen juonensa osalta Syndicate on mielenkiintoinen ja tehtävissä kivasti vaihtelua – ei pelkkää yksinkertaista kurkun viiltelyä. Tarinan aikana tavataan aiempien pelien tapaan useita oikeita historian henkilöitäkin ja tehtäviä Syndicatessa saadaan muun muassa Karl Marxilta, Charles Darwinilta sekä Alexander Graham Belliltä. Historialliseen tarinaan itse pääpahiksen osalta lukeutuu myös muutamia Starrickin pienempiä pääkätyreitä, jotka toimivat eräänlaisina minipomoina tietyissä vaiheessa peliä. Minipomotaistelut ovat pahimmillaan rasittavaa uudelleentoistoa, ennen kuin homma menee pelaajan osalta täydellisesti nappiin ja nämä saa kukistettua ennen kuin ne vievät pelaajan hengen.

Audiovisuaalisesti Assassin’s Creed – Syndicatessa todella on upeannäköinen. Keli vaihtuu auringonpaisteesta rankkasateisiin sekä veitsellä pilkottavan paksuun sumuun, eikä mikään nostata kauhuelokuvan kaltaista tunnelmaa kuin sumuiset kadut yöllä täynnä katuvaloja heijastavia vesilätäköitä. Ääninäyttely on kauttaaltaan hyvää ? etenkin päähenkilöillä ? ja Evie ei pelkästään näytä symppikseltä, mutta ääninäyttelijä tuo tähän myös oman ripauksensa.

Musiikin tyyli ja tempo vaihtelee, mutta pääasiassa taustalla soi tunnelmaan ja aikakauteen varsin hienosti istuvaa viulumusiikkia, joka paikoin saattaa kuulostaa joltain vanhalta Disneyn animaatiolta ja välillä taas kuin kauhuelokuvan ääniraidalta. Visuaalisen puolen erikoisefektinä toimii yhä sarjan salamurhaajille ominainen ?kotkannäkö?, jonka avulla pelaaja näkee ja voi maalata kaikki lähialueen viholliset hohtavanpunaisiksi helpottamaan niiden tarkkailua ja liikkeitä. Päivittämällä taitoa vihollisia ja jopa poliisitkin voi pystyä tunnistamaan jopa rakennusten seinien lävitse.

Myös uudet asusteet viitat sekä hansikkaat tuovat lisää tehokkuutta salamurhaajan työskentelyyn. Kivana juttuna myös pelaajan keräämät saavutukset, kuten esimerkiksi “suorita 75 heittoveitsitappoa” avaavat perkejä, eli hahmoa automaattisesti parantavia taitoja, jonka jälkeen pelaaja saa pysyvästi käyttöönsä tuon avatun perkin. Esimerkkinä mainitun saavutuksen suorittaminen antaa heittoveitsien vauriotehokkuuteen vähän enemmän potkua. Näitä saavutuksia pelissä on toistakymmentä, eli toistakymmentä pelaajan mahdollisuuksia parantavia perkejä, joten saavutusten tavoittelu ei jää pelkäksi kuriositeetiksi.
Ei ole epäilystäkään, etteikö pelistä vielä voisi näidenkin sanojen lisäksi löytyä vielä jotain pientä kerrottavaa mikä nyt on jäänyt mainitsematta, jotain mikä Syndicatessa on hauskaa tai hienoa tai kohottamassa ajoittain tunnelmaa kattoon Lontoossa hiiviskelyn ja katoilla pomppimisen ohella.

Pääasia on kuitenkin on se, että Assassin’s Creed – Syndicate on onnistunut osa jo melko pitkäikäiselle pelisarjalle, joskaan se ei aivan päihitä pelisarjan lippulaivaa, joka allekirjoittaneen mielestä yhä on Black Flag.