Assassin's Creed Valhalla arvostelussa

Täytyy nostaa hattua Ubisoft Montrealin sinnikkyydelle. Edellisen konsolisukupolven murroksessa julkaistu Assassin’s Creed Unity osoittautui bugiseksi sotkuksi ja sellaiseksi PR-painajaiseksi, ettei moni olisi ottanut vastaavaa riskiä uudestaan. Tässä sitä kuitenkin ollaan: ensimmäinen erä viitos-Pleikkareita ja uusia Xboxeja myyty ja harvojen julkaisupelien joukossa paistattelee uunituore Assassin’s Creed. Vettä on virrannut vuonoissa ilmeisen paljon, sillä toisin kuin pahamaineinen Unity, Valhalla on enimmäkseen viimeistelty lisäys sarjaan, joka on ottanut viime vuosina varovaisia askelia kohti avoimen maailman fantasiaroolipelejä. Se tuntuu jonkinmoiselta kulminaatiopisteeltä, joka leipoo edeltäjiensä ideoista suorastaan massiivisen avoimen maailman viikinkieepoksen.

Kuten arvata saattoi, Assassin’s Creed Valhallan keskiössä ovat viikingit. Pelaaja on Eivor – norjalaisen kuningasperheen hovissa kasvanut soturi, jonka elää kostaakseen vanhempiensa murhat. Vanhat kaunat hoidetaan heti pitkähkössä alkuepisodissa ja Norjan tulevaisuus näyttää valoisalta sotaisten klaanipäällikköjen taittaessa polvea oikeudenmukaisen kuningas Haraldin edessä. Eivorin erottamattomalle velipuolelle alamaisen rooli ei kuitenkaan sovi ja kaksikko katsoo parhaaksi vaihtaa maisemaa Britanniaan. Lupaus vapaudesta ja luostarien satumaisista aarteista houkuttaa muitakin lähtijöitä, ja eipä aikaakaan kun veljesten johdettavana on kokonainen siirtokunta. Assassiinien ja temppeliritarien ikuinen kamppailukin astuu kuvaan luontevasti soturikaksikon hakiessa jalansijaa vallanhimoisten pikkukuninkaiden riivaamassa saarivaltakunnassa.

Eivorin ja Sigurdin saaga kääntyy sanalla sanoen massiiviseksi peliksi, joka vaatii pelaajaltaan kaiken ajan ja keskittymisen. Jo pelkän introjakson läpäisy vei viisi tuntia ja olisi vienyt varmasti toisen mokoman, mikäli olisin jäänyt ratkomaan sivutehtäviä tai kiipeilemään torneihin. Valhallan Britannia ei keuli niinkään neliökilometreillä kuin tekemisen tiheydellä ja tekemisen laadulla. Kätketyt aarteet kääntyvät joko varusteiksi tai tarpeellisiksi resursseiksi, sivutehtävät Eivorin taitopuuhun upotettaviksi kokemuspisteiksi ja tornit sekä satamat pikamatkustuspisteiksi. Paikat tuntuvat tarkoin suunnitelluilta ja kohtaamiset käsikirjoitetuilta. Juonta voisi taittaa kiiruhtamalla juonitehtävästä toiseen, mutta pienistä ekskursioista palkitaan juuri riittävän avokätisesti, että polulta kannattaa melkein aina poiketa. Maailma tuntuu lisäksi aivan liian kauniilta ohitettavaksi kaikkine mutaisine kyläpahasine ja massiivisine roomalaisraunioineen. Osa sivutehtävistä lisäksi on hyvin kirjoitettuja ja aidosti kekseliäitä: esimerkkinä Secret of The Monkey Island -henkiset solvaustaistelut, joissa kilpakumppania nuijitaan hamaran sijaan rytmikkäillä ja rimmaavilla solvauksilla.

Viikinkien maine populaarikulttuurissa pyörii pitkälti ryyppäämisen ja sotimisen ympärillä. Tästä kliseestä Valhalla ei edes yritä pyristellä eroon. Yksi suurimmista sivutehtäväkokonaisuuksista on rakentaa uusia taloja uudisraivaajien asuttamaan Ravensthorpeen, mikä syö rutkasti rahaa ja rakennusaineita. Paras ja ainoa tapa resurssien haalimiseksi on risteillä viikinkilaivallaan pitkin saarivaltakunnan loputonta jokiverkostoa ja käydä ryöstämässä aarteita paikallisista luostareista sekä kirkoista. Ryöstöretket etenevät suurin piirtein samalla kaavalla: pelaaja armeijoineen ryysää rantaan, pistää vastaan hangoittelijat lihoiksi, murtaa kirkosta ovet ja vie kiehtovimmat aarteet. Vastapuolella häärii yleensä iso joukko parista iskusta kukistuvia tusinasotilaista ja jokunen paremmin varusteltu megasoturi, joita vastaan pitää osata soveltaa myös torjuntaa. Taistelumekaniikkojen puolesta Valhalla pelittää kuin köyhän miehen Sekiro: pelaajan pitää tasapainoilla kestävyyden, erilaisten hyökkäyksien ja torjuntojen välillä. Osa hyökkäyksistä pitää torjua, osa väistää. Kun vihollisen kunto romahtaa, aukeaa tilaisuus brutaalille tappoiskulle. Ohjauksen tuntuma on laiskahko, eikä peli edellytä ajoituksessa kovinkaan kummoista tarkkuutta. Löysän tuntuman vuoksi taidollakaan ei pärjää kuin tiettyyn pisteeseen saakka. Siinä vaiheessa kun viholliset käyvät liian koviksi, ei auta muu kuin lähteä leveloimaan Eivoria sekä tämän varusteita helpompien uhrien kustannuksella. Lienee turvallista todeta, ettei kirveen heiluttelu nosta esiin parhaita puolia sen enempää Valhallasta kuin Eivorin monitahoisesta persoonastakaan.

Viikinkisalamurhaajan elämään kuuluu onneksi muutakin kuin kirveen heiluttelua. Eivorin käteen isketään jo ensi metreillä assassiinin terä ja toiseen lista sopivista kohteista. Temppeliritarien rivejä harvennetaan niin tarinassa kuin sen ulkopuolellakin. Osa pitää metsästää sinne tänne kätketyistä kirjeistä ja dokumenteista. Kunhan kohde löytyy kartalta, voi homman hoitaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Kuvioon kuuluu yleensä jonkinmoista hiippailua. Eivor voi vetää hupun päähän ja sulautua paikallisväestöön, kiipeillä uteliaiden katseiden yläpuolelle tai kyykkiä pusikossa. Parissa aiemmassa Assassin’s Creedissa tehonsa menettänyt hihapuukko on palautettu alkuperäiseen teräänsä ja yllätyslyönti tietää tällä kertaa kuolemaa. Ainakin melkein – ristiretkeläispanssarissa ratsastavat fanaatikot ja spektaakkelimaiset loppuvastustajat vaikuttaisivat immuuneilta kaulapuukotuksille, olipa väijytys kuinka onnistunut hyvänsä. Niin tai näin, kiva nähdä Assassin’s Creedin palaavan ainakin jossain määrin juurilleen.

Toinen Assassin’s Creedien perinteinen vahvuus on ollut käsikirjoitus. Myös tämä traditio näyttäisi olevan voimissaan. Juonitehtävät kuljettavat Eivoria ja Sigurdia ympäri poliittisesti räjähdysherkkää saarivaltiota solmimassa liittoja ja nostamassa valtaistuimille itselleen mieluisia johtajia. Pelillisesti tämä tietää hiiviskelyä, salamurhia, valloituksia ja erilaisten piilotettujen johtolankojen etsimistä. Välianimaatioissa nähdään diplomatiaa, uhkailua ja lumeavioliittoja. Tarinan punainen lanka tuntuu olevan enimmäkseen hukassa, mutta erinomainen hahmokäsikirjoitus tekee veljesparin episodimaisista edesottamuksista poikkeuksellisen kiinnostavaa seurattavaa. Niin korruptoitunutta kuningasta, heikkoa perillistä tai voimastaan humaltunutta norskia ei Valhallan Britanniasta löydykään, etteivätkö käsikirjoittajat olisi osanneet kirjoittaa persoonalle myös toista puolta. Sama pätee Eivoriin ja Sigurdiin, jotka ovat paitsi pelottavia sotureita, myös sivistyneitä maailmanmiehiä, taitavia diplomaatteja ja karismaattisia johtajia. Ainoan selvän poikkeuksen muutoin laadukkaaseen käsikirjoitukseen ja ääninäyttelyyn tekevät sivutehtävät, joissa jälki osaa olla kauniisti sanoen harrastelijateatterimaista.

Teknisenä suorituksena Valhalla on mainettaan viimeistellympi. Ei kuitenkaan virheetön. Viholliset suhaavat yhä mitä ihmeellisimpiä reittejä ja kiipeilevät kummallisille kielekkeille, vaikka peli on saanut julkaisunsa jälkeen varmaan tusinan verran päivityksiä. Kerran sain pelin kokonaan nurin ja toinen yritys jumahti, kun Eivor jäi ikuiseen liukuun ojan ja aidan väliin. Visuaalisesti peli on varsin näyttävä, vaikka alla olisi karvalakkimallin PlayStation 4. Rauta näyttää ikänsä epätasaisessa ruudunpäivitysnopeudessa ja pitkät latausajat venyttävät hermoa. Polttavimmista ongelmista päässee eroon kunhan saa ostettua PlayStation 5:n tai Xbox Series X:n.

Valhallan monipuolisuuden ja laajuuden edessä on vaikea olla häkeltymättä. Olipa kyse sitten merillä lauletuista viikinkilauluista tai tähystyskorpin kouluttamisesta, voisi sen lukuisista pienistä yksityiskohdista raapaista vaikka kirjan. Laajuudella on myös hintansa – pelin ensimmäiset tunnit kulutetaan uuvuttavissa tutoriaaleissa. Tähän viikinkilaivaan mahtuvat vain ne, jotka ovat valmiita uhraamaan tunteja ja tunteja Valhallan upeaan maailmaan. Kynnys ei ole kasuaalimmalle pelaajalle mitenkään vähäinen, enkä ole lainkaan varma, uskaltaisinko suositella Valhallaa kenellekään ensimmäiseksi Assassin’s Creediksi. Sitoutuneelle pelaajalle tarjoillaan sen sijaan kymmenien tuntien edestä laatuaikaa.