Lähihistoriastamme löytyy otollisempiakin hetkiä neuvostonostalgialle ja venäläisille ammuskelupeleille. Olivatpa Atomic Heartin tai sen tekijöiden tarkoitusperät mitä tahansa, herkistää itänaapurimme harhaisista suurvaltakuvitelmista kumpuava hyökkäyssota raapimaan venäläisjulkaisuja tavallista tiheämmällä kammalla. Tekijöiden korvia huumaava vaikeneminen Ukrainan tilanteesta sekä kyseenalaiset rahoituslähteet tarjoavat otollista maaperää spekulaatioille ja jopa boikoteille, muttei tarvitse olla varsinaisesti mikään Venäjä-ekspertti keksiäkseen hyviäkin syitä radiohiljaisuuteen. Jos Atomic Heartin neuvostofiktio kiinnostaa, mutta haluat varmistua valintasi eettisyydestä, kannattaa harkita muutaman euron lahjoitusta julman hyökkäyssodan todellisille uhreille: https://www.defendukraine.org/donate. Kiitos!
Olipa kerran Neuvostoliitto, jonka viisaat tiedemiehet keksivät tavan yhdistää piin ja raskaan veden. Tuloksena syntyi ainutlaatuinen polymeeri, joka mullisti robotiikan, avaruustutkimuksen ja biokemian. Uusi ihmeaine toimi jopa ihmiskehon jatkeena, antaen käyttäjälleen yliluonnollisen kyvyn omaksua tietoa ja muita voimia, joita voi kutsua paremman sanan puutteessa taikuudeksi. Keskusjohtoisesta kansankommunismista tuli kertaheitolla robotiikan pioneeri, työläisen paratiisi ja koko ihmiskunnan soihdunkantaja, jonka kohtaloksi muodostui tasa-arvon ja hyvä tahdon tuominen kaikille maailman kansoille. Tai ainakin muodostuu, jahka Laitos 3826:ssa käynnistynyt robottivallankumous saadaan vähin äänin aisoihin, syylliset puhdistettua ja politbyro takaisin tahtipuikkoihin.
Atomic Heart ottaa enemmän kuin pari lainaa Irrational Gamesin mainiolta Bioshockilta. Pelaaja on KGB-agentti P-3, Sergey Nechaev, jonka tehtäväksi lankeaa rangaista syyllisiä ja siivota Laitos 3826:n sotku. Toisin kuin esikuvansa, Atomic Heart ei kerro varsinaisesti epäonnistuneista ideologioista tai langenneista yhteiskunnista, vaan juoni on verrattain heppoinen tarina petollisista yksilöistä. Käsikirjoitus piikittelee neuvostoliittoa niin puolue-eliitistä kuin valtion taipumuksesta lakaista katastrofit joukkohautoihin, mutta viiltävä yhteiskunnallinen kritiikki on niukkaa; kommunismi ja Neuvosto-optimismi vaikuttaisivatkin olevan mukana ennen kaikkea puitteiden takia. Onneksi sentään hyvin komeiden ja mielikuvituksellisten sellaisten.
Atomic Heartin Bioshock-vaikutteet ovat niin ilmeiset, että voisi puhua jopa melkein tribuutista. Sergey saa heti ensi metreillä käteensä puhuvan hanskan, joka taitaa pienellä polymeeridopingilla niin telekinesian, sähköiskut, jäädyttämisen kuin muutkin tutut elementaalivoimat. Toinen toistaan painostavampien kompleksien käytävillä hiipparoi vihamielisiä robotteja ja loiskasvizombeja kuin System Shockissa konsanaan. Meno on muutenkin tuttua ympäristöjen tutkiskelua, tarveaineiden tonkimista sekä vihollisten listimistä. Atomic Heart selviää valitsemastaan roolista enimmäkseen kunnialla: lyömäaseiden rusahdukset robottien pinnoilla tuntuvat hyviltä, ampuma-aseet tehokkailta ja pieni kuolemanpelko on läsnä melkein jokaisessa kohtaamisessa. Vaikeustaso on yllättävän kiperä, ja loppua kohden pelaajalta vaaditaankin nopeita liikkeitä sekä monipuolisen arsenaalinsa luovaa hyödyntämistä. Parissa kohdassa normaali vaikustaso läikähtelee jopa vähän yli, mutta toiminta pysyy enimmäkseen erittäin viihdyttävänä. Selkein pelillinen vikatikki ovat kevyet hiiviskelymekaniikat, jotka kompuroivat kerta toisensa jälkeen aivan liian haukansilmäisiin vihollisiin.
Atomic Heartin rakentuu kuin mikä tahansa lineaarinen räiskintä, mutta mukaan on ympätty kenties yksi modernin pelihistorian turhimmista ja askarruttavimmista ulkoilmaepisodeista. Sisätiloissa homma toimii häkellyttävän hyvin: jatkuva resurssipula, väistelyyn ja vastaiskuihin perustuva taistelu, sekä huomattavan kestävät ja tehokkaat perusviholliset tarjoavat mielekkään haasteen, kunhan tilaa on rajallisesti ja vihollisia vain vähän. Ulkoilmassa peli muuttuu kummallisen rankaisevaksi ja epäluotettavaksi hiiviskelyksi, jossa suorasta toiminnasta rangaistaan loputtomasti uusiutuvilla lisäjoukoilla. Tarkkuuteen, vaaraan ja voimaan pohjaava taistelu natisee liitoksistaan vihollisten puskiessa joka ilmansuunnasta, eikä rajallisten resurssien tuhraaminen loputtomasti uusiutuviin vihollisiin tunnu reilulta saati mielekkäältä. On ylipäätään hyvä kysymys, mitä avoimen maailman alueilla on pyritty saavuttamaan; ne ovat sisällöllisesti onttoja, ellei halua kerätä pakkomielteisesti kaikkia bonusaseita, eikä niissä ole pakko viipyä nopeaa läpikulkua enempää. Ehkä ne ovat jäänteitä budjetti- ja aikataulurealismin jalkoihin jääneistä suuremmista ideoista tai mukana pelkän estetiikan vuoksi. Tiedä häntä. Budjetti- ja aikataulurajoitteet selittäisivät kieltämättä pari muutakin outoutta, kuten esimerkiksi sen, että peli kiusoittelee näkyvästi parillakin massiivisella loppuvihollisella, joita vastaan ei kuitenkaan ikinä päästä taistelemaan.
Pelin eittämättä suurin valtti on sen neuvostoliittolainen muotokieli, joka paistaa niin arkkitehtuurista, huonekaluista kuin vihollisista. Robotit ovat sisäisesti kehittyneitä, mutta ulkoisesti rujoja ja teollisia. Tutkimuskompleksi on täynnä laitteita ja kojeita, jotka näyttävät siltä, että ne ovat vieneet operoivalta proletariaatilta yhden tai kaksi raajaa. Rakennusten julkisivut ovat toisaalta brutalistisia ja mahtipontisia, mutta koristeellisia ja täynnä kansallisaatteen mukaista taidetta. Värit ja materiaalit ovat… noh, hyvin neuvostoliittolaisia. Peli syöttää toinen toistaan kiehtovampia ympäristöjä jatkuvana virtana ja uskaltaisin väittää, ettei viisitoistatuntiseen kaareen mahdu yhtäkään visuaalisesti tylsää hetkeä. En osaa sanoa, kuinkahan montaa scifikäytävää tai retrofuturistista Art Deco -aulaa olen noin 35 pelivuoden aikana kokenut, mutta mitään Atomic Heartin kaltaista en muista nähneeni koskaan missään.
Siinä missä visuaalinen kulttuurishokki ihastuttaa, verbaalinen kulttuurishokki lähinnä vihastuttaa. Käsikirjoitus on osin kliseistä, osin muuten vaan sekavaa. Poikkeuksena päähenkilö, joka on yksiselitteisesti aivan sietämätön kusipää. En tiedä, ovatko tekijät tavoitelleet tietoisesti vaillinaista persoonaa vai jäivätkö kirjoituksen vivahteet käännöstoimiston leikkuriin, mutta jatkuva sarkasmi, kärsimättömyys ja haluttomuus ymmärtää yksinkertaisiakaan asioita käy raskaaksi alta aikayksikön. Jos olet kaipaillut peliä, jonka päähenkilö keskittyy mieluummin pään aukomiseen kuin ongelmanratkaisuun, erottuu Atomic Heart vahvana kandidaattina.
Jos unohtaa hetkeksi pelin venäläisyydestä kumpuavan reaalipoliittisen miinakentän ja arvioi Atomic Heartia ensikertalaisen pelitalon debyyttituotteena, on lopputulos yllättävänkin toimiva. Pientä remppaa riittää joka sormelle aina huolimattomasti asetelluista tallennuspisteistä toimimattomaan VSYNC-tukeen, mutta isossa kuvassa peli on varsin toimiva. Ainoa aidosti harmillinen puute on jo ennakkomateriaaleissa hehkutettu raytracing-tuki, joka tekee tuloaan ilmeisesti vasta päivitysten myötä. Uniikki miljöö sekä hulppea neuvosto-scifi kantavat Atomic Heartin yli pahimpien teknisten ja toteutuksellisten karikoiden. Moraalisen karikon kiertäminen on kertaluokkaa vaikeampi juttu, mutta uskoisin Ukrainakin loppujen lopuksi hyötyvän enemmän suorasta rahallisesta tuesta, kuin verrattain viattoman retrofuturistisen fiktion boikotoinnista.
