Katsoin hiljattain James Cameronin ohjaaman jatko-osan 3D-hittielokuvalleen, Avatar, jossa seikkailtiin jälleen Maan kaltaisessa Pandora-nimisessä kuussa.
Way of the Water -lisänimeä kantanut kakkonen oli 2D:näkin kotisohvalla katseltuna melko viihdyttävä – jopa yllättävän mukaansatempaavaa ja efekteiltään näyttävää jatkoa, vaikka tarinan kaaren osalta ei suuria eroja ykköseen ollutkaan. Ykkösen pääpahis oli saatu takaisin kuvioihin, kuin myös Sigourney Weaver. Jatko-osa laajensi Na’vien asuttamaa Pandoran maailmaa esittelemällä uuden vesikansaheimon. Ihmisten pyörittämä paha konglomeraatti Resources Development Administration eli “RDA-porukka” oli jälleen paikalla yrittämässä riistää kuun rikkauksia omiin tarkoituksiinsa. Ykkösessä tuhottiin sademetsiä ja jatko-osassa teurastettiin pääasiassa valaankaltaisia meren elukoita niiden pelkän aivoista saatavan ja ihmisen ikääntymisen kokonaan pysäyttävän arvokkaan rauhasnesteen vuoksi.
Ubisoftin peli Avatar: Frontiers of Pandora on järjestyksessään jo toinen Avatar-aiheinen peli, koska myös 2009 päivänvalon näki jotakuinkin alkuperäiselokuvan juonta mukaillut 3rd person toimintapeli, joka jäi valitettavan keskinkertaiselle tasolle. Kehittäjä on Frontiers of Pandoraa varten vaihtunut Ubisoftin Montrealin studiosta Ubisoftin omistamaan ruotsalaiseen Massive Entertainmentiin, jonka käsialaa ovat olleet muun muassa The Division -sarjan pelit.
Avatar: Frontiers of Pandora siirtää pelimeiningit FPS-kuvakulmaan ja tapahtumat Pandoran läntiselle rintamalle, jossa ei elokuvissa ole vierailtu. Tällä tavoin vältetään kätevästi kysymykset, miksi elokuvista tutut hahmot eivät ole pelissä mukana. Pelaajan hahmo on Sarentu-heimoa edustava nuorehko Na’vi. Tarinan alkaessa elellään vielä alkuperäiselokuvan aikakautta ja pelaaja tarhakavereineen on istutettu osaksi TAP-ohjelmaa (the ambassador program), toisin sanoen lapsista ollaan koulimassa suurlähettiläitä toimimaan ihmisten ja Na’Vin välille luotavan rauhanomaisen sillan aikaansaamiseksi.
Ykköselokuvan sankari, korpraali Jake Sully uuden rakkautensa kera kuitenkin lopulta pistää omille sotajoukoilleen kampoihin liittyen Na’vin riveihin. Ihmiset ajetaan pois ja sitä myöten myös TAP pistetään jäihin, kun kapinalliset ovat niskan päällä. Projektia pyörittävä ja pelin pääpahiksena toimiva ilkeä setä John Mercer katoaa hänkin kuvioista tuonnemmaksi. Lapset laitetaan suojaan cryo-unta nauttimaan ja hoplaa, Frontiers of Pandoran varsinaisen tarinan alkaessa heräilläänkin säilytyksestä kuusitoista vuotta myöhemmin ja varttuneempana, Way of the Water -elokuvan aikanajalle.
RDA on palannut Pandoralle uusintaottelua varten ja on saanut jo ikävästi jalansijaakin paratiisimaisen kuun pinnalta. Maa-planeettamme on kuolemaisillaan, joten ihmiset haluavat uuden paikan elää ja saastuttaa. Niinpä pelaajan herätessä varttuneempana unestaan, RDA onkin jo rakentanut jos jonkinlaisia leirejä ja kaasukaivoksia pumppuineen Pandoran kauniiden maisemien päänmenoksi.
Alkuun Avatar: Frontiers of Pandora tuntui jännältä ja jotenkin samaan aikaan.. kummallisen tutulta. Kunnes ajatus jo parinkymmenen minuutin pelailun jälkeen alkoi valjeta: tämähän on kuin Far Cry 3: Blood Dragon tai Far Cry: Primal! Samanlaiset ”jotain tuttua tässä on” -fiilikset olisivat edellä mainituistakin peleistä syntyneet, mikäli nimet olisivat olleet järjestäen pelkät Blood Dragon ja Primal. ”Far Cry – Avatar: Frontiers of Pandora” olisi kuitenkin nimenä ollut kenties vähän höhlä ja muutenkin kun kyseessä on Disneyltä lisensoitu nimike, olisi nimeämispolitiikka ollut varmasti jopa mahdotontakin.
Hyvä niin, sillä vaikka en ole jaksanut Far Cry -sarjasta kovin suuresti innostua Far Cry 3 -pelin jälkeen, on Avatar: Frontiers of Pandora maailmanrakentamisensa osalta sekä jo elokuvan myötä mukana tulevan fantasiaelementtinsä ansiosta riittävän erilainen, jotta sitä ei miellä liikaa Far Cry -peliksi uudella skinillä. Ubisoftin vahvuus kun on rakentaa isoja ja upeita maailmoja (ei välttämättä aina mielenkiintoista tekemistä tai onnistunutta tekoälyä) eikä uusi Avatar-peli ole siinä mielessä mikään suuri poikkeus.
Pandoran maisemat Ubisoftin oman snowdrop-moottorin voimin luotuna ovat parhaimmillaan fantastisen upeita ja kiehtovia. Pelin maailma näyttää hyvältä ja esimerkiksi Far Cry 4-6 -peleistä poiketen muulta kuin Maalta jo päivänvalossa, mutta yön laskeutuessa maisemat vasta majesteettisilta näyttävätkin.
”We are not in Kansas anymore” -tyyppiset miljööt takaa pelin puiden ja kasvuston hieno muukalaisperäinen suunnittelu, mutta myös paikallinen eläinkunta on hauskan mielikuvituksellista, eikä sovi tietenkään unohtaa sitä faktaa, että pelaaja kohtaa tuon tuosta muita sininahkaisia heimolaisiaan vaikkapa nuotiolla istuskelemassa tai muuten vain seisoskelemassa jossain päin pelin maailmaa. Ubisoftin Avatar-peli onnistuu jotenkin ihmeen kaupalla saamaan aikaan kutkuttavia mystisen maailman fiiliksiä, jollaisia allekirjoittanut on kokenut viimeksi ensimmäisen Halon, sekä alkuperäisen Outcast-pelin aikaan.
Far Cry -pelimekaniikkaan Avatar: Frontiers of Pandora kuitenkin kaikesta huolimatta silti vahvasti nojaa. Pelaaja craftaa muun muassa erityyppisiä ammuksia jousipyssyynsä ja ritsamaiseen heittimeensä luonnon antimia kantopussukkaan repien. Luonnon antimista voidaan valmistaa jos jonkinlaisia ruokayhdistelmiä, jotka eivät pelkästään palauta elinenergiaa, vaan myös boostaavat pelaajan statseja kymmeneksi tai pariksi kymmeneksi minuutiksi. Reilu syöminen kannattaakin usein ennen viholliskoitosta. Ruokien valmistamiseksi on ensin kerättävä raaka-aineet ja sitten etsitään kokkauspiste, joita maailmassa on runsaasti. Improvisoiduista kokeiluista syntyy hauskoja ja yllättäviä reseptejä, joita voi merkata eräoppaan muistiin suosikeiksi. Raaka-aineet pitää aina irrottaa kasveista manuaalisella työllä, olipa kyseessä hedelmäpuun tuote tai sammaloituneen puun rungossa kasvava valtava sieni. Oikeaoppinen irrotus takaa parhaan arvon, mutta myös vuorokaudenajalla on hauskasti merkitystä sadonkorjuuseen. Mikäli sadonkorjuun ajankohta ja oikeaoppinen irrotus molemmat toteutuvat, on raaka-aine parhaassa mahdollisessa kunnossa.
Eläimiäkin voidaan surutta ottaa hengiltä ja hyödyntää raaka-aineet esimerkiksi vaatepanssarin valmistamiseen, kunhan vaan muistetaan jokaisen lahtauksen yhteydessä kiittää Na’vin kulttuuriin sopivalla tavalla yläkerran herraa. Perinteisiä tuliaseita ei isoja määriä keräillä, mutta RDA:n aseitakin kuitenkin matkan varrella asearsenaaliin kertyy rynnäkkökiväärin ja haulikon myötä. Rynnäkkökiväärillä räiskiminen ei ollut oikeastaan järin hauskaakaan, kun se tuntui olevan rekyylinsä puolesta melko epätarkka. Pitäydyinkin useimmiten jousipyssyssä ja nyrkeissä.
Ystävällisten hahmojen kanssa voidaan käydä kauppaa: suorittamalla eri heimoille näiden antamia sivutehtäviä, pelaaja suorittaa ”palveluksia”, joka sitten muuntuu valuutaksi kauppaa käydessä. Uusia varusteita ja ruokia saa hahmoilta ilmaiseksi, tietyn määrän palveluksia vastaan, kunnes kiitosvelka on taas nollassa. Kapinallisten päämajassa ja ihmisten kanssa kauppaa käydessä valuuttana toimivat keräiltävät RDA-varaosat, joita löytyy vihollissotilaiden leirien tavaralaatikoista. Omaa hahmoa voidaan vaatetuksen osalta parannella housuista yläosaan sekä kantopussiin, rannesuojia, päähineitä ja jalkineitakaan unohtamatta. Kaikki parantavat pelaajan iskunottokykyä, mutta vaatekappaleet tuovat yleensä myös jonkinlaisen bonuksen vaikkapa RDA:n kanssa taisteltaessa tai villieläimiä vastaan.
Pää- kuin sivutehtäviäkin suoritettaessa kertyy XP:tä ja lopulta se tuottaa taitopisteitä, joita voidaan ripotella viiden eri sarakkeen yksittäisten skillien hankkimiseksi. Taitopuu on jaettu soturi, selviytyminen, metsästäjä, ratsastaja sekä maker-osioihin, joista viimeksi mainittu sisältää craftaamiseen ja ruokaboosteihin liittyviä hankittavia parannuksia. Ratsastaja tulee oleelliseksi siinä vaiheessa, kun pelaaja saa oman Ikranin, eli Avatar-elokuvistakin tutun lentoliskon, jonka pääsee myös nimeämään muutamasta tarjolla olevasta vaihdoehdosta. Liskolla lentely ei kontrollien tai haastavuuden puolesta juurikaan eroa Far Cry -pelien lentokoneista, mutta hyvin elävästi animoidun liskon selässä on hauska kartoittaa pelin valtavaa maailmaa nopeammalla tahdilla ja lentely toi myös paikoin mieleen Segan klassikkopelin, Panzer Dragoon. Jos Pandora itsessään on jo kiehtova ja tunnelmallinen paikka tutkia, on se lentoliskon selässä samalla tavalla rentoa fiilistelyä. Mikäli lentely ei innosta ja etäisyydet kävelyyn ovat liian pitkiä, voi pelaaja pikamatkata kartan kautta päämajaan sekä vastarinnan erinäisiin kenttäleireihin. Lentoliskon ohella pelissä pääsee ratsastelemaankin direhorsen selässä. Avatar-hevoselle on kuitenkin ratsastajahaarakkeesta varattu hieman kummasti vain yksi taitopäivitys.
Pelaajatason numeron kasvattamisen suurin merkitys piilee siinä, että pääosan ajasta, tarinan kulkua edistääkseen, on pelaajan vallattava tuttuun Ubisoftin ja Far Cry -pelien tyyliin vihollisen leirejä. Tässä tapauksessa tarkoitus olisi tuhota RDA:n työmaita. Käytännössä mennään paikalle ja vedellään laitteiden kahvoista ja veivataan venttiilejä ja sillä konstilla paikat ennen pitkää posahtavat palasiksi. Aktivismi palauttaa harmaankuolleeksi valahtaneet isot luontoalueet takaisin omaan vihreään sekä öiseen neonvärien loistoonsa.
Jokaisessa leirissä on oma vaatimustasonsa pelaajalle: nelostason hahmolla ei vielä välttämättä kannata lähteä sotajalalle kuutostason leirin kanssa. Yrittää toki voi, uudelleen ja uudelleen, mutta todennäköisesti lopputulos on aina sama game over ja uudelleen yritys. Peli ei tallenna minkään tehtävien aikana mitään checkpointeja, joten epäonninen, melkein onnistunut leirinvalloituskin kun menee pieleen, ottaa se aidosti päähän.
Vihollisen älyn taso ei juurikaan päätä huimaa, vaan laatu on korvattu määrällä. On perussotilaita, jotka voi listiä vaikka nyrkiniskulla naamaan, mutta vaativampia ja runsaslukuisempia ovatkin sitten mecha-laitteissaan tömistelevät, järein konekiväärein varustautuneet sotilaat. Joistain leireistä löytyy myös jalkaväkeä telovia kanuunoita, mutta myös ilmatorjuntaakin, joten liskolla paikalle lentäminenkään ei ole fiksu idea. Hiiviskely kannattaa aina ja nuolilla voi napsia sotilaita vähän kauempaakin. Joskus mecha-yksikönkin voi saada jopa yhdellä iskulla pois pelistä.
Hetkellinen apu on myös pelaajan mukana kulkeva hakkerointilaite, jolla voidaan pienen minipelin kautta hakkeroida tykkien ohella partioivia mechoja hetkeksi jumitilaan ihmettelemään. Tietyn hahmopäivityksen jälkeen mechan ikkuna voidaan käydä lyömässä säpäleiksi ja sotilaat neutralisoida repimällä ne ohjaamoistaan ulos. Vaarana leirien putsaamisessa on aina se, että mikäli joku näkee pelaajan, aktivoituu koko leiri samantien hälytystilaan ja yhtäkkiä kaikki kauempanakin olevat sotilaat tietävät, missä puskassa tai laatikon takana pelaajan sininen parimetrinen jätti lymyilee. Tämä on hieman turhauttavaa ja epäreilua, vaikka pelaajalla onkin apunaan Na’vin kyky nähdä R1-nappulalla supernäkönsä ansiosta sotilaat ja ne voidaan myös tägätä pysyvästi näkyviksi. Pelaajan spottaamisesta ei mene kauaa, kun joku jo soittaa apujoukkoja ja sitten paikalle saapuukin lisää sotilaita ja joskus miehistönkuljetusaluksia ammuskelemaan taivaalta käsin. Tilanteesta voi yrittää selvitä sisulla ja naamaan tungettavalla tehoburritolla tai muulla kokatulla superfoodilla, mutta useimmiten apujoukkojen saapuessa tilanne muuttuu auttamatta epätoivoisemmaksi. Kun leiri on vallattu, on hauska nähdä kuinka kuollut luonto ja öljyinen vesistö muuttuu jälleen elinkelpoiseksi paikaksi elää.
Audiovisuaalisella tasolla Avatar: Frontiers of Pandora on erittäin onnistunut. Pelin grafiikka on upeaa ja pyöriikin sulavasti. Pelimaailma näyttää, kuten aiemmin mainitsin, fantastiselta ja sopivalla tapaa tekee pesäeroa tiukasti Maan pinnalle sijoittuviin Far Cry -peleihin. Massiven kehittämä Avatar-peli tuottaa pelatessa vahvan tunteen, että ei olla tutuissa maisemissa, vaan pelaajalla riittää eläimien ja mitä monimuotoisempien kasvien ja puiden osalta paljon hämmästeltävää ja kummasteltavaa. Eikä pelin Na’vi -hahmotkaan ole lainkaan pöllömpiä, vaan yksikohtaisuuksia ja vaihtelua niissäkin riittää ja samaan aikaan ne näyttävät erittäin uskollisilta elokuvien versioille. Ajoittaista elokuvista tutunkaltaista rumpumusiikkia on, mutta pääosan ajasta pelaaja seikkailee kokonaan ilman, mikä on vain hyvä – se antaa mahdollisuuden imeä luontoa ja sen omia ääniä, kuten vesien kaunista solinaa ja eläinten ääniä.
Ääninäyttely on sekin kauttaaltaan onnistunutta, vaikka ei hahmojen jutut aina niin kovin mielenkiintoisia olekaan. Onneksi välipätkät kuin keskustelutkin saa halutessaan skipata kokonaan tai vaikka yksi repliikki kerrallaan. Tarina kun ei sinänsä loppujen lopuksi ole kovin kummoinen, eikä oikeastaan kovin nopeasti etenekään. Pelaajan hahmon ääninäyttelystä vastaa kolme eri näyttelijää, riippuen siitä kenet alussa hyvin rajoitetun hahmonluonnin aikana valitsee. Oma valintani oli ainoa miesääni Patrick Abellard ja olin aivan varma jo lyhyen pelailun jälkeen, että äänityöstä vastasi muun muassa Spider-Man: Miles Morales -pelistä tuttu Miles Morales eli Nadji Jeter, mutta vilkaisu IMDB:n listoille todisti olettamukseni vääräksi. Tämä oli varsin hämmentävää! Miehet kun kuulostavat lähestulkoon identtisiltä.
Loppusanat
Avatar: Frontiers of Pandora on Ubisoftin tuorein epä-Far Cry, joka kuljettaa pelaajan kauniiseen, elokuvistakin tuttuun valtavankokoiseen fantasiamaailmaan sen sinisiä asukkaita kapinariveissä auttamaan. Pelimekaanisesti touhuilu on kuitenkin hyvin pitkälti tuttua Far Cry -pelailua XP:tä kerryttävine sivu- ja päätehtävineen. Frontiers of Pandora osaa kuitenkin onneksi erottua riittävästi edukseen, jottei sen pelaaminen tunnu jälleen yhdeltä itseään toistavalta FC-kokemukselta ja niukin naukin se ansaitseekin neljä tähteään. Jonkinasteiseksi ongelmaksi saattaa kuitenkin muodostua pelille monin paikoin asetettu lähes 80 euron hintalappu: ei Frontiers of Pandora aivan niin uniikki ja erilainen kuitenkaan ole.
