Away: The Survival Series arvostelussa

AWAY: The Survival Series on jälleen kerran mielenkiintoisella ja jopa uniikillakin idealla varustettu kanadalainen indiejulkaisu.

Awaysta löytyy kaksi pelitilaa, tarina sekä seikkailu. Ensimmäisessä, noin viisi-kuusituntisessa tarinassa omaksutaan sokerioravan rooli, joka kuuluu pussiliito-oravien heimoon. Kooltaan sokeriorava on vain 20cm pitkä ja tästäkin pituudesta häntä vie puolet, eli kymmensenttisestä otuksesta puhutaan.

Pelin tarinaosio on toteutettu tavalla, joka muistuttaa luontodokumenttia. Pelaaja ohjastaa sokerioravaa periaatteessa lineaarisesti etenevän tarinapolun perässä, välillä hyvinkin tarkasti tehden mitä peli käskee. Etenemispolkuja on harvoin enemmän kuin yksi ja mikäli meinaa epäröidä, erilaiset kuolettavat esteet poissulkevat harhailun väärään paikkaan.

Taustalla tapahtumia selittää hauskana ominaisuutena erittäin tunnelmallinen kertoja – aivan kuin oikeissa luontodokumenteissakin. Suomenkielistä kertojaa, eli kaikkien rakastamaa ja Avara Luonto -ohjelmasta tuttua mahtavaa Jarmo Heikkistä ei valitettavasti ole nyt tarjolla, mutta brittiläinen toimii paremman puutteessa.

Brittiselostaja kuulostaa nimittäin melkein siltä ehkä kaikkein tunnetuimmalta luonto-ohjelmien kertojalta, tätä nykyä 95-vuotiaalta David Attenboroughilta – joka siis myös Jurassic Park -elokuvistakin tunnetun edesmenneen näyttelijän, Richard Attenboroughin veli. Pelin taustalla häärii ihan oikea dokumenttiosaajakin, musiikkimies Mike Raznick, joka on toiminut säveltäjänä ja ääniohjaajana BBC’s Life ja Planet Earth II -dokumenteissa. Taustalla soiva tunnelmaa luova musiikki osaakin hienosti rakentaa draamantuntua pienen eläimen hengenvaaralliseen seikkailuun.

AWAY: The Survival Seriesin alkuhetket ovat pitkään hyvinkin tutoriaalimaisia, kun pelaaja oravansa ohjaksissa oppii uusia kikkoja, muun muassa juoksemisen, liitämisen ja hyppäämisen osalta pitkin tulevaisuuden Maa-planeettaa. Jostain syystä peliin on haluttu ympätä lisäksi scifimäinen taustatarina, jossa seikkailu tapahtuu todellakin Maassa, mutta sitä hallinneet ihmiset ovat kadonneet planeetalta kauan sitten (sukupuuton tai ilmastonmuutoksen seurauksena?). Muistoksi on jäänyt vain mätäneviä romuja, kuten puoliksi uponneita laivoja ja tiheissä viidakoissa hajonneiden kiskojensa varassa roikkuvia yksiraiteisia.

Seikkailun aikana tutkitaan maisemia ja hypellään paljon, koska kuilut ovat kuolettavia ja vesi tappaa sokerioravan hetkessä, koska oikeassa elämässä sokeriorava ei osaa uida. Maailmassa elottomia haittoja ovat myös piikkipensaat, jotka nekin syövät sokerioravan energian hetkessä.

Siispä esimerkiksi lumpeen lehdet ja kivet vesien keskellä tulevat suureen tarpeeseen. Ötököitä ja sieniäkin pitäisi muistaa mutustaa, jotta pikkuinen otus pysyisi hengissä ja staminamittarikin kunnossa liihottelua varten. Hämähäkit yrittävät hyppiä silmille ja luolan suuaukoille aina ilmestyvien käärmeiden tai vaikkapa rapujenkin kanssa pitää tanssia QTE-tanssia. Pelin toteutustyyli sinänsä on mielenkiintoinen ja samaan aikaan opettavainenkin. En ollut koskaan aiemmin kuullutkaan sokerioravasta – liito-oravan tiesin ja luulin sen olevan ainoa lajissaan ja oli hauska pelaamalla oppia faktatietoa kyseisestä eläinlajista.

Kaiken hyvän idean kuitenkin käytännössä pilaa pelin tökerö tekninen toteutus. Siitä huolimatta, että peli on toteutettu Unreal Engine 4:ää käyttäen, on jälki melko lailla rosoista ja suoraan sanottuna jopa rumaakin.

Tekstuurit ovat mössöisiä, pääosassa oleva sokeriorava näyttää kamalan rujolta ja monesti puussa roikkuessaankin on käpälineen jopa täysin irrallaan itse rungosta. Eikä paikoin yllättäen eteen piirtyvissä maisemissakaan ole kehumista, saatikka grafiikka aina säästy edes tekstuurien vilkkumiselta tai välkkymiseltäkään. Lisäksi ruudunpäivitys notkahtelee tuon tuosta. Uhkaavien käärmeiden iskuja väistellessä onnistuin jokaisella kerralla kierähtämään oravana vankan kallion lävitse pelimaailman ulkopuolelle. Normitepastelulla kallion läpäisy ei onnistu, mutta kierähtämällä kyllä. Välillä hukkuessaankin orava vajoaa pelimaailman lävitse pohjattomaan tyhjyyteen. Mieleen tuleekin vahvasti eräs PSN Storen haukutuimmista peleistä, Life of Black Tiger. En ole kyseistä peliä itse pelannut, mutta ainakaan visuaalisuden osalta ei kamalan kaukana olla.

Seikkailumoodikaan kun ei ole juurikaan sen kummempi kokemus. Vapaasti koettavassa seikkailussa pelaaja ohjaa eräänlaista liihottelevaa energiapallukkaa, joka voi ottaa eläimen tai hyönteisen valtaansa.

Seikkailumoodissa ei siis seikkailla sokerioravalla, vaan isolta pelikartalta löytyy muun muassa rukoilijasirkka, perhonen, kuoriainen sekä lisko kokeiltaviksi. Perhosenkin ohjaaminen oli kuitenkin kamalan työlästä ja jopa tylsääkin, enkä nähnyt koko seikkailumoodissa mitään sen kummempaa varsinaista järkeä. Elämä on? Kaiken lisäksi pelin valikossa lukee, että seikkailumoodi on vasta beta-vaiheessa. Todellako?

Silti pelistä kehdataan pyytää 30-40 euroa, riippuen siitä onko kyseessä digiversio vaiko boksattu fyysinen julkaisu. Oli peli sitten indie tai ei, ei tällainen mielestäni ole lainkaan positiivinen näkymä indiestudiolle. Kymmenen, viidentoista euron hintaisena julkaisuna asia olisi ehkä jo vähän siedettävämpi. Peli kun todellakin selkeästi olisi kaivannut vielä lisäkehitystä tai ehkä jonkinlaisen early access -ohjelman toisella pelialustalla.

Loppusanat

Mielenkiintoisella ja uniikilla idealla varustettu Away – The Survival Series tarjoaa sokerioravalla pelailua luontodokumentin kaltaiseen kehykseen valjastetussa pelissä. Sana ”selviytyminen” pelin nimessä tulee siitä, että pelaajan pitää selvitä PS3-tason rujon grafiikan, epätasaisen ruudunpäivityksen sekä betavaiheessa olevan sisällön keskellä menettämättä mielenkiintoaan.